Huhhuh. Kymmenisen vuotta sitten ei osannut ajatella että sitä tämmöisessä asemassa vielä olisi. Vaikka jo vissiin parisenkin vuotta on tullut ehdittyä elää sillä idealla että palaisi kirjoittamaan, onhan se tietynlainen harppauksen tuntu että uutta tekstiä on nyt ihan oikeasti ulkona.
Mutta varmaan ytimekkäin tapa todeta se, että mikä on tuntunut olevan isoin vaikeus kirjoittamisessa on se että noh, onhan se kirjoittaminen haastavaa. Etenkin henkilökohtaisesti varmaan siksi että sai nyt Klaanonin 15-vuotispäivän juhlistuksen ohessa tajuttua ja heijasteltua että Klaanonin kautta kirjoittamista on tullut harrastettua elämästään vain noin kuudesosa. Varmaan isoin asia mitä on huomannut itsessään liittyen siihen että mikähän kirjoittamisessa on niin iso haaste ja verrannut sitä muihin omiin harrastuksiin ja huomannut lopulta sen seikan että vissiin omat aivot on jollain tapaa virittyneet ymmärtämään käytäntöä paremmin kuin teoriaa. Esimerkkinä tyyliin ”suunnittele jokin esine” vs. ”kirjoita jokin tarina”. Kun suunnittelee jotain fyysisessä muodossa toteutettavaa objektia, tuntuu että siinä on ns. selkeämpi ja konkreettisempi tavoite saada idea suunnittelun myötä valmiiksi. Mutta kirjoittaminen tuntuu sitten jutulta joka on sitten enemmän jotain missä monesti on todettu. Jatkoajatuksena tällaiselle ajatusmallille voisi varmaan olla myös objektiivisuus vs. subjektiivisuus. Monesti on kuullut nyrkkisäännön että kaikki taide on subjektiivista, mutta sitten käyttöesinettä voi sanoa objektiivisesti hyväksi kunhan sitä voi käyttää siihen mihin se on suunniteltu. Meikä on monesti elämässään törmännyt esim. Gundammalleihin tai toimintafifuureihin joiden visuaalinen suunnittelu ei niin paljon ole meikän juttu, mutta joiden nivelten rakenteiden mekaanista suunnittelua osaa arvostaa.
En valitettavasti ole varma miten hyvin asian selitin, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä hain.
Mutta kaikkiaan tällaisista jutuista pääsee takaisin meikälle tuttuun vaivaan eli yliajatteluun, jonka on huomannut myös häiritsevän paitsi kirjoittamisen niin myös melko lailla muunkin teoriapainotteisen tai ylipäätään jonkin mitä ei meinaa ymmärtää opettelemista. Tarkemmin ilmaistuna enemmän jos vaikka perus englanninkielisissä populaarikulttuuriteoskeskusteluissa törmää tarinankerrontaa koskeviin adjektiiveihin ”complex” tai ”deep” niin sitä aivot alkavat miettimään että onko kyseisille termeille joku objektiivinen asteikko vai miten paljon yksittäisten ihmisten tulkintoja. Silleen, joskus on jossain heitetty pointtia kuten ”Eikös analysointi justiin ole yliajattelemista”, mutta siinä tuntuu olevan se että oma yliajattelu on semmoista ettei saa kunnolla kiinni mistään henkisen konkreettisesti vaan ajatukset sinkoilevat ja yrittämällä miettiä enempää vain hämmentää itsensä ja saa päänsäryn.
Mutta kuten todettua, paras lääke tähän on ollut se että heittäytyy kirjoitusvirran vietäväksi eikä mieti sitä että miten sitä nyt sitten oikein tehdään. Eipä sitä ole oikein hajua siitä että onko meikän tavara milloinkin tyyliin ”moniulotteista” tai ”diippiä”, mutta tietää että nämä on nyt mun ideoita ja tämä on mun tekstiä.
Aikoinaan yksi varmaan kivuliaimmista jutuista Klaanonin jättämisen suhteen oli kuitenkin se että eipä sitä ikinä lakannut olemasta valmiita ideoita hahmoille tai lopetettua keksimästä uusia. Klaanon-keskus- Discordin juonikanavilla olevat kun ovat varmasti huomanneet että on tullut tykiteltyä ideoita Amazualle ja Amaateille sekä Kehveleihin + Myyräjahtiin että myös niiden jälkeisille ajoille. Minulla on kyllä ollut jo ennen kymmenen vuoden takaista projektista vetäytymistä Amazualle aika selkeitä melkein kirjoituskelpoisia taustatarinaideoita valmiina, mutta ei oikein kunnollista ideaa miten se implementoitaisiin nykytarinaan sujuvasti.
Noin yleensä voisi varmaan toki kysyä ”Jos päässä on paljon ideoita, miksei vaan kirjoita?” Ja tässä tuleekin esille mietintä siitä minkä esitin joskus aiemmin Discordissa, että kun on seurannut sekä julkisia keskusteluita George Lucasista että Klaanin sisällä Christian Faberista ja siitä miten jotkut ihmiset ovat lopulta parempia ideapöhinöinnissä kuin konkreettisessa tarinankerronnassa, niin on huomannut että joo, varmaan sitä itse lukeutuisi jollain perustasolla juuri kyseisenlaiseksi tyypiksi.
Ehkä isoin oppimiskokemus, tai ehkä enemmänkin muistutus, mikä comebackiviestiä kirjoittaessa lujittui mieleen on ihan vaan kimppakirjoitusprosessiin luottaminen. Meinaten sitä että yksin tai muiden ihmisten kanssa kirjoittaessa ei mieti liikaa etukäteen sitä mitä nyt sitten tarkalleen kirjoittaisi, vaan antaa kirjoittamisen flown viedä mukanaan ja hahmojen olla hahmoja. Mutta tämän olisi varmaan voinut oppia tyyliin aiemmin meikän joutsenlauluksi luullusta viestistä ”Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan (monesko se oli, neljäs??)” jossa Amazuaa käytettiin laivana kokonaan uuden zyglakhahmon esittelemiseen, ja näköjään se toimi. ”Pidä siitä kiinni” on edelleen yksi omia suosikkiviestejäni ja se kirjoitettiin Geen kanssa vain perusideanaan ”paljastetaan että Avdella ja Amazualla on yhteisestä historiasta.”
Tällaisissa jutuissa näkyy varmaan näin omat vahvuudet ja heikkoudet senkin suhteen, miten esim. pöytä -ja liveroolipeluu on ollut niin vaikeasti oikean mindsetin hankkimisen suhteen oleva harrastus on se että spontaani tekeminen on aika iso heikkous, ja on persoonana sellainen että parhaat ideat syntyvät siitä että makustelee ja muhii ideoita jonkin aikaa.
Sitä toki valehtelisi jos väittäisi että jokin ei askarruttaisi tällaisissa jutuissa se, että ei ole varma mitenköhän kirjoittamiseen pystyisi pyhittämään aikaa etenkin nyt loppuvuodesta kun väsymys ja resi painaa erinäisistä elämä_jutuista ja koska kirjoittamine tosiaan on jutyu joka semmoisen vajaan viiden vuoden tekemisellä ei ole sillä tavalla vielä ns. verissä että sitä saisi tehtyä vähemmänkin mentaalisesti terävässä mielentilassa. Unilääkeannosten säätely kun on tälläkin hetkellä se isoin syy miksi seuraava Kehveli ei ole vielä täystuotannossa. Tämmöinen pohdinta ei toki tällä hetkellä koske vain Klaanonia vaan muitakin harrastuksia ylipäätään.
Mutta siitäkin huolimatta on edelleen puhtaasti tyytyväinen olo siitä että oikeasti pystyy taas kirjoittamaan ja on jälleen tyytyväinen omaan työhönsä, ja eiköhän tämä tästä jossain vaiheessa.
Nii-in, näinhän se on… kirjoittaminen sujuu parhaiten kun sitä vaan tekee, sen ylianalysoiminen tuhoaa kaiken tuottavuuden ja tekee koko hommasta vähän mälsää… tai toki on henkilökohtaisia eroja mutta silti, minä ainakin vannon sen nimeen että vaan kirjoittaa mitä tahansa, se on parempi kuin että vain miettii kirjoittamista.