Ritareista, sotilaista ja Matoroista

Johdanto

Tämän kirjoituksen ajatuksena on eritellä sankarien, ritarien, sotilaiden ja muiden kohtalokkaiden miehien tyyppejä lähinnä eurooppalaisessa historiassa ja kulttuurissa, ja peilata niitä erityisesti siihen, miten ne ovat vaikuttaneet Matoro Mustalumeen (ja ehkä Klaanoniin yleensä.) Teksti on 16 sivua pitkä. Tätä siitä seuraa kun ei ole voinut kirjoittaa Klaanonia johonkin kahteen viikkoon.

Tämä on ehkä polku, joka vääjäämättä seuraa kun lähtee syväluotaamaan poikain toimintalelusarjan hahmoa tarpeeksi pitkälle. Tarinamme ovat täynnä sankareita, joiden määrittävä piirre on väkivalta, ja näinhän on tietysti ollut aina. Varmaan esim. siksi että kulttuuri usein muotoutuu hallitsevan luokan mieltymysten mukaan, ja aika ison osan historiaa se luokka on arvostanut miehiä, jotka harrastavat väkivaltaa. Näinhän se on myös monessa lasten mediassa, kuten Bioniclessa. Minua tämä teema on aina kiehtonut hyvin paljon – se miten tällaiset hahmot ovat muuttuneet ajan saatossa, mitä se sanoo oman aikansa mieskuvasta ja ihanteista, ja miten se vaikuttaa todellisuuteen.

Tekstini on enemmän kirjallisuudenhistoriaa kuin historiaa siinä mielessä, että pohdin eri aikojen sankari-ihanteita, joilla ei kovinkaan usein ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ja samalla avaan hieman sitä, miten näen lukuisin historian sankari-traditioiden vaikutaneen Matoro Mustalumeen etenkin vuoden 2020 jälkeen, kun olen näitä asioita alkanut oikeasti miettimään kunnolla. En ole lukenut kirjallisuustiedettä joten pahoittelut huonosta kirjallisuustieteellisestä analyysistä. Sama pätee filosofiaan. Tämä teksti on muutenkin aika tajunnanvirtaa eikä varmaan kauhean hyvin jäsennetty, kunhan ihmettelen eri teemoja mitä tulee mieleen.

SISÄLLYSLUETTELO

1. Ritarien filosofiaa
2. Kristillinen ritari
3. Tolkieeninen soturi
4. Romantiikan sankarit
5. Menetetty sukupolvi
6. Muovisoturit

Ritarien filosofiaa

Aivan aluksi käsittelen kolmea ihannetta, jotka ammentavat filosofian eikä kirjallisuuden parista. Ne ovat vähemmän aikaan sitoutuneita ja pyrkivät olemaan enemmän universaaleja ”sankarin” malleja, ja kaikki nähdäkseni sitoutuvat Matoron hahmoon jollakin tavalla. Sori tämä on aika tylsä kappale.

Stoalainen mielenrauha

Minä olen käyttänyt stoalaista ajattelua lähimpänä tosimaailman vertauskohtana sille, millaista on ”toalainen” filosofia Klaanonin maailmassa. Stoalaisuuden ydinajatus on itsekontrolli; ”älä murehdi siitä mitä et voi muuttaa, ja muuta se minkä voit.” Ainoa asia, mitä yksilö voi todella kontrolloida, on hänen oma mielensä – ja siten suhtautumisensa muuhun maailmaan. Stoalainen ajattelu oli helposti yhteensopivaa kreikkalais-roomalaisen (etenkin roomalaisen) mies- ja soturikuvan kanssa. Miehen tuli hillitä itsensä, olla omien tunteidensa ja kehonsa herra. Valintojen tulee olla loogisen pohdinnan seurausta – tunteet eivät johda.

Kyse tosin ei ole pelkästä passiivisesta selviytymisestä, vaan tulee kuitenkin tavoitella hyveellistä elämää. Stoalaisuus oli lähellä aristoteleen hyve-etiikkaa, eli ajatusta siitä, että hyvässä elämässä on itse asiassa kyse hyveiden kartuttamisesta. Hyvelistoja on paljon ja ne ovat pitkiä, Bioniclen Kolme Hyvettä ovat niihin verrattuna yksinkertaisia. Tosin MNOG2:n hyvelistoja voi kyllä käyttää jonkinlaisena laajennettuna listana. Kohtalon käsitteeseen tulee kiinnostava vertaus amor fatin ajatuksesta, eli kohtalonsa hyväksymisestä mielenrauhan esiaskeleena. On helppo kuvitella, että ”Kohtalon hyväksymisen” konsepti on tärkeä Mata Nuin uskossa – tietty fatalistinen alistuminen elämän todellisuuksille, mitä myös stoalaisuus korosti.

Matoro Mustalumi ei ole erityisen stoalainen hahmo. Hän on melko hätäinen, menee usein tunteella eikä järjellä eikä ole useinkaan hyvä kontrolloimaan itseään. Toisaalta stoalainen itsekontrolli on nähdäkseni tärkeä osa Toa-ihannetta (ja esim jedi-ihannetta), joten hän kyllä yrittää olla tässä parempi, usein aika huonosti. Minusta tämä korostuu etenkin vuorovaikutuksessa Oraakkelin kanssa, joka on mielestäni hyvin stoalainen hahmo. Oraakkeli on miettinyt elämää ja toimii hyvin harkitusti, hän ei (tietääksemme) ole erityisen tunteiden vietävissä. Tämä on taatusti miksi Matoro ihailee Oraakkelia: sen kaltainen rautaisen itsekontrollin omaava vanha soturi tuntuu enemmän ideaali-toalta kuin useimmat Klaanin toat.

Luopumisen ja uskon ritarit

Søren Kierkegaard on sillä tavalla poikkeuksellinen kristillinen filosofi, että hänen ajattelunsa liippaa hyvin läheltä eksistentialismia kauan ennen Sartren ja ”modernin” eksistentialismin syntyä. Jos aiempi kristillinen filosofia korosti yhteisössä toimimista, Kierkegaardille minuus alkaa ja loppuu oman pään sisällä. Jokainen muotoilee todellisuuden omilla toimillaan, ja omalla suhteellaan Jumalaan. Kierkegaardin teoksessa Pelko ja vavistus esitellään kaksi ritaria: luopumuksen ritari ja uskon ritari.

Kierkegaardille ritari on se, joka on tehnyt uskon loikan (”leap of faith” tulee häneltä), eli tietoisen heittäytymisen uskon varaan vastoin rationaalisia perusteluita. Se ei ole emotionaalinen valinta, vaan looginen: tietyssä pisteessä on pakko heittäytyä uskon varaan, mikä haluaa saavuttaa varmuuden omasta itsestä ja elämästään.

Luopumuksen ritari on joku, joka on hyväksynyt uhraavansa kaiken elämässään suuremman tarkoituksen – Kierkegaardin tapauksessa Jumalan tuntemisen – eteen. Hän ei ole siitä katkera tai katuva, vaan hänellä on mielenrauha, sillä hän on vakuuttunut että kaikesta luopuminen on lopputuloksen, sielun pelastuksen, arvoista. Luopumuksen ritarissa on helppo nähdä yhtäläisyyksiä esimerkiksi munkkien askeettiseen elämäntapaan. Kierkegaardilla on myös inspiroiva esimerkki ritarista, joka rakastaa prinsessaa, jota ei voi koskaa saavuttaa. Todellinen luopumuksen ritari hyväksyy tämän, mutta rakastaa siitä huolimatta, koska uskoo että kenties kuoleman jälkeen toisessa maailmassa on mahdollista sen rakkauden toteutua. Luopumuksen ritari on kuitenkin rationaalinen: hän ei usko ihmeisiin, hyväksyy kohtalonsa mutta jaksaa silti kulkea eteenpäin leuka ylhäällä.

Uskon ritareita ei Kierkegaardin mukaan ole kuin Abraham. Uskon ritari on Luopumuksen ritarin seuraava aste: vaikka hän tiedostaa, että se mitä hän haluaa on mahdotonta, hän uskoo, että kuitenkin saavuttaa sen luovuttuaan siitä. Tällainen täysin epärationaalinen usko kuvataan Raamatussa monta kertaa suurena hyveenä. Abraham on valmis uhraamaan Iisakin, ainoan poikansa, koska uskoo, että hän ei voi todella menettää mitään, että usko lopulta pelastaa Iisakin ei vain tuonpuoleisessa vaan tässä maailmassa. Job menettää kaiken mutta saa sen moninkertaisesti takaisin, koska jaksaa uskoa. Uskon ritari on Kierkegaardille kristityn ideaali: vaikka tämä on hylännyt kaiken, hän elää kuin hänellä olisi kaikki, täysin tyytyväisenä maalliseen elämäänsä, vailla melankoliaa, koska hänen uskoo täydellisesti, että kaikki järjestyy siitäkin huolimatta, että se on absurdia. Uskon ritari luopuu prinsessasta, mutta uskoo saavansa tämän yhtä kaikki. Jotenkin siitä tulee mieleen Tom Bombadilin henkinen kevytmielinen mutta täydellinen varmuus elämästä.

Kummatkin ritarit ovat tietysti tarkoitettu työkaluiksi kuvata kristityn uskon matkaa, mutta etenkin luopumisen ritari on muutenkin hyödyllinen konsepti. Askeettinen elämästä luopuminen suuren tarkoituksen edessä on usein ihailtu piirre, ja rinnastus löytyy melkein kaikista uskonnoista. Minusta se myös kuvaa ideaalia Toa-soturia hieman samalla tavalla kuin stoalaisuus: ritaria, joka luopuu kaikesta ”omasta” palvellakseen muita, suurempaa tarkoitusta, Kolmea Hyvettä.

Domek kirjoitti Köydessä kolmesta Toain tyypistä: Jatkajista, Etääntyvistä ja Irstailijoista. Kierkegaardilaisesti tulkittuna Jatkajat ovat Luopumisen ritareita: he hyväksyvät menettäneensä matoran-elämän ja he hyväksyvät Hyveiden tuomat suuret rajoitukset elämälleen, mutta uskovat, että uhraus on kaiken arvoinen. Etääntyvät epäonnistuvat luopumisessa: he eivät halua päästää irti aiemmasta elämästään. Ja Irstailijat eivät edes yritä, heitä ei kiinnosta usko vaan ainoastaan aine. Kierkegaard olisi tässä vaiheessa ownannut Hegeliä, että hänen filosofiansa aiheuttaa tätä.

Matoro Mustalumi hahmottaa tämän. Hän yrittää ehdottomasti olla Jatkaja. Luopumisen ritarin sisäinen konflikti on selkeiten esillä Saarretun linnoituksen sotilaassa, missä Matoro kamppailee velvollisuudentunnon ja henkilökohtaisten haaveiden ja murheiden kanssa. Hän lopulta päättää tietoisesti työntää syrjään sekä Xen-haaveen (mikä vetää häntä kohti Etääntyvää) että omat demoninsa ja keskittyä täyttämään velvollisuutensa Klaania kohtaan. Ei tietenkään mitenkään täydellisesti, mutta yrittää yhtä kaikki.

Toinenkin Kierkegaardin konsepti näkyy Matoron tarinassa: Valkoinen Käsi ja uskon loikka. Kierkegaardille kristinuskon ydin on uskon loikka: tietoinen päätös hypätä rationaalisesta, materiaalisesta maailmasta uskon maailmaan. Se vaatii rohkeutta tunnustaa, että on vain pieni hippunen valtavassa kosmoksessa, oman ylpeyden nielemistä ja hyppäämistä uskon ja vakaumuksen maailmaan.
Nimda-vertaus on ilmiselvä, eikö? Jos usko on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen. Nimdan kanssa jokainen tekee uskon loikan. Jos hän kykenee uskomaan, Nimda tekee uskosta totta. Nimda luo utopian, Nimda tuhoaa pahan. Mutta jos usko loppuu… loikka päätyy maahan. (Kierkegaardin mielestä Musta Aurinko olisi Hegel) Matoron usko riitti Arkkienkelillä – ei ollut vaikea uskoa, että hän, säihkyvä Toa-ritari, peittoaisi makutan taistelussa. Mutta Metru Nuilla… mitä hänen olisi oikeastaan pitänyt uskoa? Hän yritti uskoa, että pystyisi kontrolloimaan tilannetta, pelastamaan kaikki, tekemään tapahtuneen tapahtumattomaksi, mutta lopulta usko ei riittänyt. ”Itroz” oli ääni, joka yritti valaa tätä sokeaa uskoa, mutta lopulta Matoron todellisuudentaju voitti, koska se ei ollut mitenkää terve uskon loikka. Mistä pääsemmekin…

Tahto valtaan

… aivan päinvastaiseen mieheen, Friedrich Nietszcheen. Myös Nietszchen voi laittaa proto-eksistentiaalisiin filosofeihin, sillä hänkin uskoi todellisuuden olevan subjektiivinen ja täysin yksilön määrittämä. Hän ei uskonut vapaasen tahtoon: olennot toimivat niiden halujen mukaan kaoottisessa mutta tavallaan deterministisessä koneessa. Maailmaa hallitsee syklinen ikuinen paluu, missä ihmiset tekevät samat virheet uudelleen ja uudelleen.

Tärkein vietti kaikessa elävässä on tahto valtaan, halu aktualisoida itsensä, jättää jälkensä maailmaan. Se on konfliktin moottori, mutta myös taiteen, lisääntymisen, jne. Se on erityisen kiinnostava Bioniclen kontekstissa, missä tyypillisin elämän tapa ”toteuttaa itseään”, lisääntyminen, ei yksinkertaisesti tapahdu. Kenties muovisoturit taistelevat sen takia niin paljon. Joka tapauksessa, vallan korkein aste on yli-ihmisyys: tila, jossa yksilö on ylittänyt yhteiskunnan moraalin ja määrittänyt sen itse. Taivuttanut Kohtalon tahtoonsa, määrittänyt uudelleen Hyveet. Yli-ihmisen vastakohta on viimeinen mies, dekadentti porvari joka on täysin luopunut minuuden tavoittelusta ja elää täysin yhteiskunnan arvojen mukaisesti. Lampaina olemme vahvoja.

Nimdan polttoaineena toimii tahto valtaan ja sillä on mahdollista saavuttaa yli-ihmisyys. Se on kuin nietszcheläinen taikakalu, jolla voi tappaa jumalat ja määrittää uudelleen oman Kohtalonsa. ”Sokeina, niin sokeina, koko maailma taisteli Nimdasta, sillä emmekö me kaikki tahdo olla vapaita?”
Sama ajatus toistuu Nimdan historiassa jatkuvasti. Tahto valtaan ajaa etsimään Nimdan. Yritys hallita maailmaa ja itseään Nimdalla miltei aina epäonnistuu. Nietzsche näki, että yli-ihmisen arvojen tulisi perustua rakkauteen tätä maailmaa kohtaan, siitä nauttimiseen eikä sen kieltämiseen. Nietszche on aika ristiriitainen tyyppi – toisaalta hän vihaa hedonismia, mutta hänelle hyvä elämä määrittyy maailmallisuuden kautta. Yli-ihminen on luova, ei tuhoava. Tahto valtaan tulisi kanavoida rakentavasti, ei hävittävästi.

Matoron epäonnistuminen Nimdan kanssa juontuu siitä että hän on nuori vihainen mies: hänen utopiansa ei määrittynyt jonkun paremman kautta, vaan pahan tuhoamisen kautta. Joten Nimda hänen käsissään lähinnä tuhosi, eikä Matoron usko riittänyt kuvittelemaan parempaa maailmaa.

Venäläinen vallankumouksellinen Boris Savinkov esitti oman tulkintansa nitezscheläisestä yli-ihmisestä: kauhun ritari. Kauhun ritari on joku, joka kykenee hylkäämään yhteisön paineen ja määrittämään itse omat arvonsa – ja hän on valmis tekemään hirvittäviä asioita koska rakastaa maailmaa niin paljon. Hän tuhoaa, jotta joku muu voisi luoda. Niin Savinkov oli terroristi. Kauhun ritari on kylmän utilitarisinen yli-ihminen: joku joka uhraa ihmisyytensä paremman maailman alttarille. Hän katuu hirmutekojaan, mutta tekee ne yhtä kaikki. Kauhun ritari oli tietysti Savinkovin kontekstissa idealisoitu vapaustaistelija, mies joka salamurhasi ja juonitteli kaataakseen tsaarinvallan ja saavuttaakseen paremman maailman.

Matoron kuvittelema Itroz edustaa kauhun ritaria. Se on huipentuma kaiken tuhoavalle Nimdan jahdille, jossa lopulta mikään määrä uhrauksia ei ole liikaa, sillä lopullinen päämäärä on kaiken arvoinen. Tämän ajattelutavan Matoro hylkää Valkoisessa Kädessä, eikä se koskaan hänen ollutkaan, mutta sen varjolla käydään läpi Metru Nuin synkimmät, viimeiset osat.

Tämä oli tekstin filosofisin osa, sori siitä. Loput kappaleet kulkevat lähempänä historiaa ja tosimaailmaa.

Kristillinen ritari

Ritariromantiikka on lähellä sydäntäni, vaikka siihen onkin hieman viha-rakkaus-suhde. Ehkä modernilla länsimaisella viihteellä myös. Ritareita on modernissa fantasiassa paljon, mutta ritariromantiikka genrenä on todella harvinaista. Ehkä se tulee genren idealistisuudesta. Ritariromantiikkahan oli jo syntyessään myöhäiskeskiajalla eräänlainen vastareaktio sille, miten raadollisesti ja epäkristillisesti aateliston koettiin elävän. Se jakautui perinteisesti kolmeen ”osaan” – Ranskan sykliin, joka kertoi Kaarle Suuresta ja tämän paladiineistä, Englannin sykliin, joka kertoi Kuningas Arthurista ja Pyöreän Pöydän ritareista, ja Rooman sykliin (tai Aleksanterin sykliin) joka kertoi antiikin sankareista, erityisesti Aleksanteri Suuren matkoista ja tämän ”ritareista.” Cervantesin Don Quiote yms. ovat myöhempää satiiria ritariromantiikasta.

Ritariromantiikka kietoutuu olennaisella tavalla kristinuskoon. Ihanteellinen ritari on nöyrä palvelija, eikä joku joka käyttää väkivaltaa oman etunsa ajamiseen. Hän palvelee Jumalaa, ruhtinastaan ja naisia. Naisia silleen yleisesti, se on tärkeä osa genreä. Ja tähän haluankin keskittyä, koska se on mielestäni ritariromantiikan poikkeuksellisin piirre. Jumalan ja maallisen vallan palveleminen tulee kuitenkin vastaan melkein kaikissa historiallisissa eettisissä koodeissa.

Ritarillinen rakkaus kuvataan kuvitteellisena, puhtaana rakkautena, jota ei saastuteta lihan himolla. Ritari rakastaa sosiaalisesti ylempiarvoista naista, jota ei voi saavuttaa. Vaikka hän ymmärtää, että suhde on mahdoton, hän kuitenkin pyrkii saavuttamaan sen – mutta kunniallisesti. Siitä tulee hieman mieleen tarinat, joissa kosija (Ilmarinen, Beren, yms.) joutuu tekemään erilaisia questeja morsiamen isälle, koska on tärkeää, että morsian ansaitaan reilusti. Ei voida vain karata tämän kanssa, sillä tämä tahraisi kummankin maineen ja moraalin. Ritari osoittaa rakkauttaan öööh tekemällä questeja rakkautensa kohteelle, joilla pyrkii osoittamaan miten paljon tätä rakastaa. Perus mies juttuja. Aragorn ja Arwen on aika hyvä esimerkki hyvin idealisoidusta ritariromanttisesta suhteesta (ja itse asiassa kirkegaardilaisesta uskon ritarista.)

Tällaisen tarinan ritari on jumissa: hän rakastaa naista, jota ei voi saada kunniallisesti, mutta ei suostu luopumaan kunniastaan. Tarinallisesti syntyy kiehtova asetelma, missä kaksikon jokaisessa kohtauksessa on rivien välissä loistava jännite. Suhteelle oli oma sana, domnei tai minne, mikä viittasi siveään rakkauteen ritarin ja tämän rakastaman naisen välillä. Se on ei-fyysistä ja ei-aviollista rakkautta, joka toisinaan samaistettiin rakkauteen Jumalaa kohtaan.

Oikeastihan nämä tarinat menivät aika saippuasarjoiksi, ja oli hyvin yleistä, että rakastavaiset lopulta saivat toisensa, ja yrittivät piilottaa suhteensa. Kaikki ritariromantiikan tarinat eivät olleet yhtä ihanteellisia moraalisaarnoja. Esimerkiksi Sir Gawain oli aina vähän töhö (ja siinä mielessä Matoromainen hahmo) kun taas Sir Galahad on sellainen täydellinen ritari – ja usein nämä elivät samassa cinematic universessa, ja tarinat viittasivat toisiinsa.

Ja no, kun miettii rakkautta ison robotin sisällä… niin kaikki rakkaus on ritarillista rakkautta. Katolinen kirkko olisi varmaan tyytyväinen kun ”lihan himosta” ei tarvitse varoitella. Romanttinen rakkaus Bionicle-hahmoilla on hieman erilaista kuin meillä, kun seksuaalinen himo on käytännössä pois asetelmasta kokonaan. Toki mukana on edelleen intiimin läheisyyden kaipuu. Parisuhteen ei-seksuaaliset piirteet korostuvat. Huom. tämä luku on kirjoitettu ennen Marraskuuta eikä teksti sisällä spoilereita Marraskuusta.

Matoro Mustalumen suhtautuminen naisiin on yleensä aika ritarillinen. Ja siis ennen kuin edes menen Xeniin, niin täytyy mainita että jo Bio-Klaanin perusdynamiikassa on hyvä ritariromanttinen pohjavire, kun sen johtaja on valkoinen kuningatar Tawa eräänlaisena Guineverenä. ”Neito tornissa” on syvällä tässä genressä. Matoro ei tietenkään suhtaudu Tawaan rakkauden kohteena – tässä kohtaa korostuu enemmän ritariromantiikassa tärkeä lojaalius omalle ruhtinaalle. Yleinen dynamiikka ajan tarinoille on, että ritari ja tämän ruhtinas ovat toisaalta tiukan auktoriteettisuhteen sitomia, mutta myös emotionaalisesti läheisiä. Toisinaan se saa jopa aika homoeroottisia kaikuja, kun esimerkiksi The Wandererin anglosaksinen runoilija haaveilee siitä miten hyvältä ja turvalliselta hänen ruhtinaansa syleily ja suudelma tuntuvat. Kahden tornin ”Missä on ratsu ja ratsumies?” on mukaelma The Wandererista.

Xen sen sijaan on Matorolle princesse lointaine, saavuttamaton prinsessa. Matoro Mustalumi on chevalier errant, kiertelevä ritari joka etsii tarkoitustaan. Dynamiikkaa ei ole rakennettu tarkoituksella, mutta yhtäläisyyksiä löytyy todella paljon. Ritariromantiikassa rakastuminen on usein nopeaa, toisinaan jo ensi silmäyksellä. Ritari kamppailee rakkautensa kanssa ja tekee moraalisen valinnan olla suistumatta himoon, sen sijaan tämä pitää rakkauden puhtaana ja epäitsekkäänä. Jopa trope siitä, että ritari pukee prinsessalta saamiaan lahjoja ja käyttää niitä haarniskassaan tuli mukaan vahingossa, kun sekä Matoron naamio että miekka on Xeniltä. Xen on myös sosiaalisesti ”ylempää luokkaa”, kun neiti kenraali on auktoriteettihahmo. Ja sillä oli tornikin…

Tosin tässä versiossa ritari antaa prinsessalle questin (pitää Deltaa) ja se menee päin helvettiä, että ihan hyvä asetelman kääntäminen päälaelleen.

Myös Delta on eräänlainen princesse lointaine. Erityisesti Aft-Amanassa Deltan ääni on korostuneen naisellinen, ja sen puhetapa on ”yläluokkaisen flirttaileva.” Puheen valtadynamiikassa on selvästi ajatus, että Delta on arvovaltaisempi kuin Matoro, ja lopulta Matoron tavoittamattomissa, vaikka tämä yrittää parhaansa mukaan tehdä sen, mitä Delta toivoo. Delta on myös Matoron jahdin kohde, se on aarre jonka hän haluaa omistaa. Sirun genre tietty vaihtuu saman tien kun se siirtyy Xenille. Deika taas on hyvä inversio tästä koko asiasta: hänet esitellään neitona pulassa, Ritarikunnan hyväksikäyttämä ja aivopestynä uskomaan siihen, että Matorosta olisi jotakin apua. Mutta kun tämä kohtaa Matoron, Deika ymmärtää mistä on kyse ja korjaa itse itsensä. Ja kuolee, kun alus räjähtää…

Käytännössä kaikki tästä on jälkiviisasta analyysiä eikä tarkoituksella 2015 tehtyä, mutta selvästi Matoroon on päässäni sopinut tällainen haikaileva romantiikka jo silloin aikanaan. Oikeastaan syytän/kiitän Geetä aika paljon tästä: Matoron kredipselleeni-uni Aft-Amanassa on enimmäkseen Geen kynästä, ja se on ensimmäinen kerta tarinassa kun Matoro suhtautuu oikeastaan kehenkään romanttisesti. Uni kuvaa sen kiellettynä, salaisena haaveena. Musta Käsi 2:n Matoro-Xen interaktiossahan ei sinällään ole muuta kuin hyvää kemiaa. Onko se vasta Delta ja kredipselleeni, mitkä saavat Matoron miettimään, haluaisiko se jotakin muuta kuin vain olla Suuren Hengen soturi?

Sanoisin, että nykyhetken (2020-2025) Matoro Mustalumen tärkein viitekehys on ritariromantiikka ja sen dekonstruktio. Matoro ei tietty ole mitenkään tyypillisin hahmo tällaiseen, tosin näen yhtymäkohtia juuri esimerkiksi Sir Gawainiin The Green Knightissä joka minusta menee tähän samaan kategoriaan ritaromanttisesta dekonstruktiosta. Ja siis tämä on myös tarinan sisäinen asia – Matoro on aktiivisesti yrittänyt tulla lähemmäksi Toan ”ritarillista” puolta etsiessään itseään, merkitystään ja kootessaan palasia. Hän ajattelee haluavansa olla eettinen, palveleva ritari, koska oli aiemmin melko vastuuton seikkailija joka laittoi omat questinsa Klaanin edelle.

Tolkieeninen sankari

Okei tämä on vääjäämätön Tolkien-kappale. Keskityn konseptiin mitä Tolkien kutsui nimellä ”Northern courage.” Se tarkoittaa erityisesti esikristillisessä germaanisessa ja skandinaavissa tarinankerronnassa toistuvaan teemaa, jossa sankarien suurin hyve on järjetön rohkeus. Järjetön siinä mielessä, että se on rohkeutta käydä taisteluun vaikka voittoa ei oikeastaan voi edes odottaa: mutta taisteluun käydään, yhtä kaikki. Se on jaloa tyhmänrohkeutta. Sormusten Herrahan on täynnä näitä hetkiä, sekä Rohanin ratsumiesten saapuminen Minas Tirithiin että viimeinen taistelu Pelennorin kentällä on malliesimerkkejä teemasta, kuten on koko Sormuksen saattueen tehtävä. Kyse ei ole vain riskinotosta, vaan taisteluun käymisestä ilman, että näkee voiton mahdollisuutta. Siinä mielessä konsepti liittyy Kierkegaardin uskon ritareihin (jollainen Aragorn nähdäkseni on.)

Skandinaavisessa mytologiassa jumalat taistelevat viimeiseen asti Ragnarökissä vaikka tietävät, että he eivät voi taistelua voittaa. Vanhassa anglosaksisessa runossa, The Battle of Maldon, kuvataan miten anglosaksiset sankarit käyvät taisteluun viikinkejä vastaan vaikka tietävät, että eivät voi voittaa. Onhan tämä aika universaali tarina, myös esimerkiksi Leonidas ja 300 spartalaista menee samaan formaattiin. Tolkienille oli tärkeää erottaa se kristillisestä ”sivistyneemmästä” ajasta. Kristitty soturi tietää, että hänen sielunsa pelastuu kuolemassa, mutta pakanasoturi tai Keski-Maan urho ei omaa samanlaista varmuutta: usein tuonpuoleinen on pikemminkin neutraali tila.

Tällaisten tarinoiden luonteeseen kuuluu kohtalon suuri rooli. Anglosaksit käyttivät Kohtalosta sanaa wyrd, ja se viittasi nimenomaan henkilökohtaiseen kohtaloon hieman kuin Bioniclessa. Tolkienilla kohtalo ja ”onni” vaikuttaa tapahtumiin – yleensä sankarilliset mutta epätoivoiset teot palkitaan kotkilla tai sillä, että Klonkku liukastuu tulivuoreen. Nähä eivät tietenkään ole sattumaa, vaan luojajumala Eru Illuvatarin puuttumista maailman asioihin. Tästä näkökulmasta epätoivoiseen taisteluun ryhtyminen on pikemminkin asian heittämistä täysin Kohtalon käsiin: voittoa ei voi odottaa järjellä, mutta kenties Kohtalo päättää, että voitto kuitenkin tulee. Tolkien (tosiaan tässä siteeraan häntä enimmäkseen teoksesta Beowulf: The Monsters and the Critics) käytti Keski-Maassa ”kohtaloa” sellaisissa asioissa, missä ”oikeassa maailmassa” hän olisi muuten kenties viitannut Jumalan tahtoon tai johdatukseen.

Ylipäänsä Tolkienin sankarit ammentavan enemmän varhaiskeskiajalta kuin ritaritarinoista. Hän piti ritariromantiikkaa kelvottomana, ranskalaisena genrenä, ja Kuningas Arthurin tarinoita yhtä lailla läpeensä ranskalaisena keksintönä. Sankarit piti hakea kauempaa: angosaksien, skandinaavien ja suomensukuisten kansojen mytologioista. Pakanasankareille (huom. sille, millaisia tarinoita meille on heistä jäänyt) oli ominaista, että soturi ei ole Jumalan nöyrä palvelija, vaan hän elää maailmassa ilman kristinuskon hyvää jumalaa. Jumalia vastaan voi taistella, heitä voi vastustaa. Tällainen pakanasankari on tavallaan vapaampi kuin kristitty sankari, vaikka hän ei voikaan (kristitystä näkökulmasta) koskaan saavuttaa samaa moraalin tasoa. Ei ole harvinainen teema, että pakanasankari mittelee nimenomaan Kohtaloa vastaan (Kullervo, The Wanderer, Tolkienin tulkinta tästä Húrinin lasten tarina).

Tämä sopii hyvin myös Bioniclen maailmaan, koska Mata Nui on selvästi vähemmän aktiivinen toimija kuin kristinuskon Jumala, kun taas Kohtalon voima korostuu suuresti. Bionicle-sotureilla ei ole myöskään vakuutta paratiisista kuoleman jälkeen. Tämä osa ei liity Matoro Mustalumeen erityisen suorasti, tosin hänen parhaita ja huonoimpia puoliaan on yleensä ollut uhka- tai tyhmänrohkeus, ja loputon usko siihen että hän selviää kaikesta huolimatta, ei oikeastaan mistään rationaalisesta syystä. Etenkin Koneen kolmanenn osan loppu alleviivaa tätä, että vaikka Matoro oli siihen aikaan melko murtunut, hän oli silti ”pseudosankarillinen protosorsa” niin kuin Manu siellä dissasi. Tämä nyt ei ole mitenkään yllättävä piirre sankarilliselle hahmolle.

Vaikka Tolkienin maailma on minulle kaikkein kallein Klaanonin jälkeen, kovin suoraa vaikutusta sieltä ei Matoro Mustalumeen virtaa. Matoro on hahmona ja genreltään kuitenkin aika eri aallonpituudella kuin Tolkienin hahmot – ja ehkä suurin osa Klaanonistakin on. Klaanon on kuitenkin hyvin psykologinen ja dekonstruktoiva, mitä Tolkien todellakaan ei ole. Matoro on aika moderni hahmo myös puhetavaltaan, suhteessa teknologiaan, jne. Rapujoen ritarit kanavoi tarkoituksella sellaista tolkieenista vibaa Blezeriin, ja kyllähän sitä löytyy etenkin Klaanonin mytologisemmista osista.

Vaikka haltiat ovat just hyviä, oikeasti selvempiä Matoro-vaikutteita löytää vasta Silmarillionin puolelta. Ehkä se johtuu osin siitä, että Tolkienin ihmishahmot ovat kuitenkin ”elämänmakuisempia” ja toimivat hieman eri kerronnan tyylissä kuin haltiat. Beren on tietty yksi. Yhtäläisyyksinä Mustalumeen voi ajatella koko konseptin ”pohjoisen vaeltajasta”, joka on menettänyt kansansa ja kulkee siellä täällä tekemässä hyviä tekoja. Matoron (minusta toille ominainen) luontosuhde on korostunut vasta hiljattain, mutta matkaaja hän on ollut aina. Ja sitten on tietysti Berenin tarinan ydin, rakkaus Lúthieniin ja mahdoton quest pölliä Nimdan siru Morgothin rautakruunusta. Ja tämän jälkeen käden ja sen sirun menettäminen. Onko Carcaroth tämän vertauksen Abzumo? Beren on myös siitä hyvä hahmo että Lúthien on selvästi vahvempi yleisissä power leveleissä ja jatkuvasti pelastaa poikaystävänsä pulasta.

Toinen vertauskohta on vääjäämättä Túrin Turambar, idiootti vihainen nuori mies joka yrittää parhaansa mutta pilaa aina kaiken. Túrinin tarina menee aika syviin vesiin ja päättyy omaan miekkaan heittäytymiseen, mutta kyllä minä ajattelin Valkoisessa Kädessä tätä peiliä jonkin verran. Turambar eli ”Kohtalon Valtias” tekee kaikkensa rikkoakseen kirouksen päältään, ja jos hänellä olisi ollut Nimda, seuraukset olisivat olleet katastrofaaliset. Niin ja hän tarrautuu ajatukseen että jos saisi Finduilaksen, hän voisi elää normaalia elämää ja paeta kirousta… mutta hänen omat virheensä johtavat lopulta Finduilaksen kuolemaan. Túrinin tarina on eräänlainen mukaelma Kullervosta, joten tässä tapauksessa inspiraation ketju palaa ”kotiin.” Matoro ei ole kyllä juuri koskaan yhtä rankka sigma-uros kuin nämä tyypit ovat, hän on kuitenkin perustyypiltään aika iloinen ja empaattinen.

Romantiikan sankarit

”Swashbucklerille” ei oikein ole hyvää suomenkielistä termiä? Tai jos on niin kertokaa. Genrenä ne ovat monella tapaa ritariromantiikan ”kehitysmuoto”, uuden ajan alun miekkasankarit. Genre on pääsääntöisesti 1800-luvulta, eli myös se katsoo menneisyyteen kuten ritariromantiikka aikanaan. Yhtäläisyyksiä on monta – swashbucklerien sankarit kuvataan yleensä kunniallisina/ritarillisina miekkamiehinä ja heillä on hyvin usein sosiaalisesti ylempiarvoinen rakkauden kohde, mutta toisaalta genreen liittyy aimo tujaus romantiikan ajan individualismia. Swashbuckler ei yleensä ole status quon tukija vaan joku, joka toimii oikein status quosta huolimatta. Päähenkilö on usein keskiluokkainen tai vähemmän tärkeää aatelia, ja tietysti jo hahmon taistelutyylissä korostuu henkilökohtainen taito ja kekseliäisyys, eikä haarniska ja hevonen. Myöskään kristillinen moraali ei korostu samalla tavalla, tosin 1800-luvun swahsbucklerit ovat kaukana modernista rogue-sigma-miehestä: esimerkiksi rakkauden suhteen nämä hahmot toimivat yhtä kunniallisesti kuin ritarit aiemmassa kirjallisuudessa.

D’Artagnan on historiallinen henkilö, mutta sillä ei ole kauheasti väliä, tärkeää on että hän on Alexander Dumasin Kolmen muskettisoturin päähenkilö. Muskettisoturit ovat vanhempia ja kokeneempia, kun taas D’Artagnan on nuori kuumapää. Hän tekee impulsiivisia valintoja, mutta taidolla ja kekseliäisyydellä hänestä tulee muskettisoturien johtaja sekä upseeri Ranskan armeijassa. Ensimmäinen versio jonka tarinasta näin oli se kamala 2011 steampunk-versio (siskoni rakasti sitä elokuvaa ja onhan Luke Evans siinä aika hot), mutta hahmotyyppi on tietty aika tuttu, sanoisin että poikain seikkailugenre on paljon velkaa swashbuckler-romaaneille.

Matoro ja d’Artagnan rinnastuvat monella tapaa. Matoro on tietty jo taistelutyyliltään swashbuckler – se on miekkamies, joka käyttää erilaisia kikkoja, akrobatiaa ja myös aika likaisia keinoja voittaakseen. Kekseliäisyys ja rohkeus korostuvat etenkin retron Matoro-kuvauksessa. Matoro kuvataan myös suhteellisen nuorena mutta kuitenkin yleensä seikkailijajoukkonsa ”johtajana.” Rinnastuksessa Umbra, Deleva ja Nurukan ovat aika hyvät Aramis, Porthos ja Athos. Matoro on myös aika sosiaalinen ja ihan karismaattinen, mitkä myös ovat tyypillisiä tämän genren ominaisuuksia.

Mutta oikeasti varmaan suurempi vaikutin swashbuckler-genren suhteen on Pirates of the Caribbeanin Will Turner. Piraatit oli tietty kuuminta kamaa Klaanonin alkuaikoina. Katsoin ne siskoni kanssa jotain sata kertaa. Will Turner on mielestäni loistava modernisaatio swahsbuckler-päähenkilöstä: peruskonsepti on sama, mutta koska maailma ympärillä elää huomattavasti enemmän yhteiskunnassa, Willin idealistiset piirteet korostuvat. Ehkä se kertoo jotakin minusta, jos pidin Willin ja Elizabethin tarinaa niiden elokuvien parhaana osana… ei sillä, ne on hiton hyviä elokuvia, mutta silti, se on hahmosuhde joka iskee kovempaa kuin mikään mitä Jack tekee (paitsi kun kolmannen lopussa se löytää viimein omantuntonsa ja tekee oikein). Piraateissa on jotenkin tosi hyvin tehty se, että taikajuoni (Davy Jones yms.) on suoraan ristiriidassa Willin rakkausjuonen kanssa, ja se kaikki on vähän sellainen iso sotku mikä ratkeaa vasta kolmannen elokuvan lopussa katkeransuloisesti.

Swashbuckler-genre kuuluu laajempaan romanttisen ja esiromanttisen sankarin traditioon 1800-luvulla. Hyvin usein hahmot olivat kuitenkin traagisempia kuin vaikka Dumas’n kirjoissa. Nyt tulemme melkein pelkästään vuoden 2014 jälkeiseen Matoro Mustalumeen. Ensimmäinen teos jonka haluan nostaa on Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, joka on eräänlainen saksalaisen Sturm und Drangin tiennäyttäjä. Werther on nuori mies, joka rakastuu palavasti Charlotteen, mutta ei voi saada tätä, koska tämä on lupautunut toiselle miehelle. Werther ei tule kihlauksen väliin vaan lopulta ampuu itsensä. Tästä seurasi muuten pienimuotoinen moraalipaniikki, kun muutama nuori mies ampuivat itsensä Wertherin itsemurhaa mukaillen, ja konservatiivit julistivat että nuoriso ampuu itsensä tämän pahan kirjan inspiroimana.

Romanttinen sankari on miltei aina traaginen hahmo, joka ei jollakin tavalla koe olevansa kotonaan yhteiskunnassa, jossa hän elää. Hänen henkilökohtainen moraalinsa on ristiriidassa epäreilun maailman kanssa. Romanttinen sankari on usein melankolinen vaeltaja, jota ajaa intohimot, joita hän ei voi saada toteutetuksi. Hahmot ovat melko usein taiteilijoita eivätkä enää taistelijoita, ja päähuomio on pään sisällä. Nykyfiktiossa tämän kaltaiset hahmot eivät tietenkään ole harvinaisia – sanoisin että romantiikan kirjallisuus otti ison harppauksen kohti psykologisesti vivahteikkaampaa hahmokuvausta, vaikkei vielä realismin tasolla ollutkaan.

Metru Nuin jälkeisessä Matoro Mustalumessa on ihan tietoisesti romanttista sankaria. Minä pidän romantiikasta taiteenlajina erittäin paljon, mutta kehitys oli silti kyllä aika alitajuista. Osittain se tulee vääjäämättä sen seurauksena, että Matorosta tuli äkkiä traaginen sankari: Metru Nui määritti koko hahmon uudelleen. Useampi vuosi meni melkein pelkkään pään sisäiseen introspektioon. Toisaalta Matoro on persoonallisuudeltaan valmiiksi vähän melodramaattinen (kyllähän hän vetää hyvää show’ta jo retrossa) joten sen kääntyminen melankoliaksi kaikkien virheiden jälkeen tuntui luontevalta. Vaikka 2025-Matoro alkaa olla jossain määrin jaloillaan, hahmoon on jäänyt lähtemätön melankolinen pohjavire, surkea melodia taustalla, joka nostaa päätään siellä täällä. Toisin kuin Werther, hän ei ampunut itseään, eikä hän ole kapinallinen yhteiskuntaa vastaan kuten Byronin sankarit, vaan hän on yrittänyt hakea vakautta vanhemmista sankarien tyypeistä.

Menetetty sukupolvi

Jatkamme samoissa vesissä, kun saavumme 1900-luvun alkuun. Teollistuva maailma ja sen sodat ovat hajottaneet vanhat aristokraattiset ihanteet. Rakastan tämän ajan fiktiota: fin se siécle, venäläinen nihilismi, tunne siitä että yksilö on merkityksetön muuttuvassa maailmassa. Jotenkin se resonoi edelleen 2000-luvulla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen fiktio vain korosti näitä teemoja, ja syntyi uusi hahmotrope: Hemingwayn nimeämä ”Lost Generation”, ne nuoret miehet ja naiset jotka olivat menettäneet tulevaisuutensa sodan takia, ja olivat nyt vailla suuntaa, arvojen autiomaassa.

Tämä asetelma on oikeastaan läsnä koko Klaanonissa. Metru Nuin sota toimii meidän maailmansotanamme, sinä suurena tapahtumana joka jakaa historian sotaa edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan. Zakazin sisällissota palvelee hieman samanlaista tarkoitusta toisille hahmoille. Mutta Metru Nuin sota on se valtava tapahtuma, joka on jopa Bio-Klaanin perustamisen takana. Monelle hahmolle (ja etenkin Musta Käsi-juonessa) sotaa edeltävä aika on la belle époque, kultainen menneisyys jota ei voi koskaan enää saada takaisin. Maailma on jotenkin harmaampi, teollisempi, ja kylmempi sodan seurauksena. Näitä viboja on ollut tarinassa läsnä jo joskus 2011, mutta tietoisuus tästä ajatuksesta on tuntunut kasvavan vuosi vuodelta. Ja sen rinnastaminen Bio-Klaanin omaan sotaan tekee kaikesta vielä vähän traagisempaa.

Sota on tietysti hyvä konteksti tarinaan, missä suuri osa hahmoista on toimintasankareita, mutta emme ehkä enää ihaile sitä täysin vailla kritiikkiä. Useampi hahmo on soturi, koska se on kohtalo joka heille on sysätty, he ovat sitä velvollisuudentunnosta tai koska eivät osaa muutakaan. Jakaisin Klaanin sotamiehet kolmeen eri ”sukupolveen” heidän kokemusmaailmansa (eikä iän) perusteella:

– Sotajermut kuten Guardian, Killjoy, Same, Nurukan ja Hai. Nämä ovat hahmoja, jotka olivat jo sodan aikana (tai viimeistään sen lopussa) jossakin auktoriteettiasemassa vastuussa ryhmästään, ja jotka ovat käytökseltään vanhoja sotilaita. Heidän tapansa diilata sodan kanssa on joko paeta tai jatkaa sitä. He ovat ilmeisesti onnistuneet tukahduttamaan sodan traumat miehisen panssarin alle, ja heillä oli jokin toinen elämä ennen sotaa. Tämän genren ihmisiin menee Mannerheimit ja Hindenburgit, ne jotka muistavat vielä nostalgisen ajan ennen sotaa ja ”moderniutta”, ja jotka ovat nyt valta-asemissa omissa yhteisöissään.

– Menetetty sukupolvi, kuten Matoro, Umbra, Deleva, Suga ja Metorakk, eli ne jotka joutuivat sotaan hyvin nuorina, eikä heille koskaan muodostunut muuta elämää kuin sotilaan elämä. Tietysti toat olivat eläneet jo matoraneina melko monta vuotta, mutta sota muodostaa heille määrittävän kokemuksen siitä, mitä on olla Toa. Heillä ei ole sotaa edeltävää perustaa tai he menettivät sen varhain, mikä tekee heistä juurettomia. Kaikki heistä ovat sotureita, koska he eivät oikeastaan osaa tehdä mitään muutakaan, ja heidän suhtautumisensa soturiuteen on myös aika epäkriittinen. Oikea maailma on täynnä näitä surkeita kohtaloita, kun nuoret miehet laitettiin maailmansotaan ja he palasivat nuorina mutta läpeensä traumatisoituneina ja usein invalideina.

– Sotapojat kuten Troopperi, Voyager, Taibu, Bladis ja aika moni muukin. He eivät ole kokeneet suurta sotaa, vaan Klaanin saaren sota on heille ensimmäinen. Heillä on vielä idealismia ja ehkä romanttisia ajatuksia sodasta, eikä täyttä ymmärrystä siitä mitkä sen seuraukset ovat. Tulevia traumatisoituneita nuoria miehiä ja naisia, jokaisen sodan käyttömateriaalia.

Tämä kaikki saa hahmot myös suhtautumaan maailman ensisijaiseen soturi-instituutioon, Toana olemiseen, eri tavalla. Toan pitäisi olla ritari, mutta sodassa siitä tulee sotilas. Ero on nähdäkseni siinä, toimiiko oman moraalisen kompassin vaiko käskyjen mukaan, eli missä määrin kantaa vastuun soturina olemisestaan.

Matorolla on taipumus nähdä itsensä sotilaana. Hän ei pidä johtajana olemisesta, ja vaikka hän usein on seikkailu-seurueensa de facto johtaja, häntä ei juuri koskaan nimitetä sellaiseksi, vaan dynamiikka syntyy enemmän siitä että Matoro on yleensä ensimmäinen ottamaan itsevarmasti ohjat käsiinsä. Killjoyn kanssa Xialla ja Hildemarilla Matoro omaksuu luontevasti eräänlaisen second-in-commandin roolin, jossa antaa Killjoyn tehdä taktiset valinnat, ja itse toimii sellaisena luotettuna kakkosmiehenä. Nähdäkseni samanlaista dynamiikkaa on implikoitu Geen kanssa parissa kohtauksessa (Hildemar-puhelu, Köysi), mutta he eivät ole olleet kauheasti tekemisissä toistensa kanssa. Matorolla on samanlainen komentajaa kunnioittava suhde Ämkoohon (Hautasaarilla) ja Tawaan yleisesti. Ja Koneessa sama suhtautuminen kohdistuu Visokkiin (mutta ei Manuun, koska Matoro ei taida pitää Manua kovin hyvänä johtajana), mikä tekee hänen yhteenotosta Visokin kanssa aika poikkeuksellisen.

Kun paikalla ei ole Matoroa ”vanhempaa” henkilöä, hän yleensä sooloilee eikä ota selvää johtajan roolia. Ja tämän seuraukset näkyy erityisesti Metru Nuilla. Matoro on aktiivisesti huono johtaja, joka piiskaa tiimiään kohti Aft-Amanaa nopeammin ja nopeammin, eivätkä he koskaan pysähdy käymään läpi lukuisia tiimissä olevia ongelmia. Kapura yrittää olla second-in-command, mutta Matoro ei kuuntele tätä tarpeeksi. Umbra on kiehtova, koska kuvittelisin että menneisyyden Klaani-tehtävillä heillä oli usein se dynamiikka, että Umbra on virallinen Klaanin edustaja ja Mato on auttamassa sitä, mutta oikeasti hahmot näkevät toisensa tasa-arvoisena – luultavasti koska he kuuluvat samaan ”ikäluokkaan.” Saman saapumiserän sotilaita ei herroitella.

Ja, no, tämä tietysti kietoutuu siihen, että johtajan pitää tehdä valintoja ja kantaa vastuu. Matoro ei ole kovin hyvä kummassakaan, koska toimii usein impulsiivisesti ja seurauksia liikoja miettimättä. Hän ei pidä vastuun kantamisesta, ja haluaisi laittaa lähinnä itsensä vaaraan. Tätä vasten Metru Nui on niin piinaava – Matoro toistuvasti valitsi huonosti. En edes korostaisi Nimdan jättämistä Xenille, se oli nähdäkseni perusteltu valinta, mutta lukemattomat muut huonot valinnat Musta Käsi 2:n ja Valkoinen Käsi 3:n välissä. Tietysti voidaan kysyä, olisiko hän valinnut paremmin ilman Nimda-psykoosia? Olisi varmaan, mutta toisaalta Nimda-psykoosin hän loi itse, vaikkakin tiedostamatta. Matorolla on tietty auktoriteetin kaipuu, mikä on osin koodattu Mata Nuin uskon hierarkisuuteen, mutta myös ajatukseen siitä, että hän on parempi lähinnä sotilaana, Klaanin kätenä tai miekkana. Näkeehän sen myös Matoron suhtautumisessa Athismiin – hän ei löydä lohtua uskonnosta, jossa kaiken keskipiste on armoton valinta ja vastuu. Kohtalo tuntuu armeliaammalta, jos pelkää omien valintojensa seurauksia.

Oikeastaan inspiraatio tämän koko tekstin kirjoittamiseen tuli siitä, kun Snowie suositteli Babylon Berliniä, ja jäin miettimään sen hyvin Matoromaista päähenkilöä. Jos kuvittelisin Matoron ihmisenä johonkin historian kohtaan, aika korkealla olisi ensimmäisen maailmansodan kokenut nuori mies jossain 1920-luvun lopussa, yhtenä niistä nuorista vihaisista miehistä jotka olivat menettäneet pohjan ”tavalliselle” elämälle sodassa, jotka eivät osanneet mitään muuta kuin olla sotilaita. Vaikka Matorolla on aika vahva moraalinen kompassi, minun on pakko myöntää että sillä pohjalla mikä hänellä on, ei ole mitenkään epätodennäköistä että tämä Matoro päätyisi johonkin fasistiseen liikkeeseen. Hän ei ole tarpeeksi yhteiskunnallisesti ajatteleva kommunistiradikaaliksi, mutta nähdäkseni kuitenkin taipuvainen radikalisoitumiseen. Se riippuisi aika paljon tärkeistä hahmoista hänen ympärillään, koska Matoro on myös aika altis kuuntelemaan sellaisia auktoriteettihahmoja, joita arvostaa (Tawa, Oraakkeli, jopa Killjoy). Mutta tällaiset nuoret miehet päätyivät aika usein johonkin Freikorpsiin – he eivät kokeneet että yhteiskunta antoi heille kovinkaan paljoa, joten lankesivat valheisiin siitä miten se ja se suoran toiminnan liike korjaisi kaiken ja antaisi uuden varmuuden ja suunnan.

Aikaan liittyy tietty film noir, ja niiden tarinoiden hahmot ovat melkein vääjäämättä sodan nähneitä. Matoro Mustalumi ei ole kovin noir, paitsi hahmodesignin puolesta. Toimisi mustavalkoisessa elokuvassa aika hyvin.

Ai niin. En jaksa tehdä tälle omaa kappaletta, mutta haluan käsitellä hieman sukupuolta. Suurin osa edellä mainituista sankarin malleista on miehiä, ja tietysti sotiminen on ollut lähtökohtaisesti miesten hommaa. Tästä tulee hieman kummallinen dynamiikka Klaanoniin, kun teemojan ja tropejen tasolla tarina kuitenkin toimii jossain määrin suhteessa todellisen maailmamme sukupuoli-olettamuksiin, vaikka tarinan sisällä sille ei ole kauheasti syytä. Miksi naiset olisivat yhtään vähemmän soturi-oletettuja Bioniclessa, missä naiset ovat… no, hädin tuskin miehistä poikkeavia oikeastaan yhtään millään tavalla? Tietty eipä tämä tarinassa juuri näy – mutta mielestäni se näkyy kyllä aika monessa hahmossa. Etenkin Guardian ja Killjoy määrittyy suhteessa naiseen tai naisiin joiden puolustamisen he kokevat velvollisuudekseen. Tietty etenkin Gee ja Tawa on todella moniulotteinen hahmosuhde, mutta Gee on kuitenkin korostuneesti mieshahmo. Näihin liittyy myös tietyt sukupuolistereotyypit, mitkä elävät Bioniclessakin vahvana. Aika monet Klaanonin miehet ovat tunneälyttömiä sotamiehiä, ja aika monet naiset ovat sosiaalisesti fiksumpia hoivaavia hahmoja. Paljon tästä tulee tietty retron (ja foorumi-dynamiikan) perintönä.

Mutta niin siis, mites Matoro Mustalumi? Retron Matoro on täysin homososiaalinen hahmo, joka menee sellaiseen ”tytöt on ällöi” -genreen mitä nyt teinipoika ehkä kirjoittaisi coolista hahmostaan. Jälkikäteen tämä on hauska tulkita sellaisena selibaatti-ritarina, ja Saarretun linnakkeen soturissa käsittelin tätä myös suoraan toa-kulttuurin kannalta. Rakkaus ei ole kaanonia, tai siis, Matanuismin kaanonia, eikä sitä suositella soturille – sama ajatus toistuu soturien elämässä. Laivalle ei voi ottaa naisia, vaimot jätetään kotiin, sota on miesten ja vain miesten hommaa. Matoron miehisyys on korostuneesti nuoren miehen vastuuttomuutta, pojat on poikia.

Kuvastaako Matoron herännyt ajatus parisuhteesta henkistä kasvua? Tässähän ei sinäänsä ole järkeä, koska Bioniclessa perhe tai parisuhde ei ole oletus yhtenä elämänvaiheena toisin kuin meillä lihasäkeillä. Menin tähän hieman tuolla kakkososassa, kun puhuin Deltasta ja Aft-Amanan kredipselleenifantasiasta. Yksien vielä jälkeen olimme jo aika vankasti ihastumisen tiellä, roolipelasimme kaikki Matoro-Xen dialogit. Lopputulos omasta puolestani oli tehdä tästä mahdottomasta rakkaudesta olennainen juonipointti Matorolle – sekä vastuusta Deltan jättämisestä, mutta myös halusta omistautua jollekin muulle kuin soturina olemiselle. Jälkimmäinen on tietysti toa-soturille sodassa aika mahdotonta… mutta ehkä se on tervettä, että Matoro huomaa edes haaveilevansa jostakin muusta kuin sotilaana olemisesta. Metatasolla koko homman voi hyvin nähdä jonkinlaisena henkisenä aikuistumisena, missä pitää kantaa tekojensa seuraukset, eikä voi vaan koheltaa. Retro-Matoro on parikymppinen, mutta nyky-Matoro on henkisesti lähempänä kolmeakymmentä… woah, voiko tämä liittyä jotenkin kirjoittajan ikääntymiseen?

On myös hauska, että Kapuran takia meillä on väläys Matoron romanttisesta elämästä ennen retroa, Kissabion näkökulmasta. Matoro on treffeillä tarkoituksella aika clueless – se osaa olla hurmaava tyyppi, mutta ei kuitenkaan ole kovin hyvä muiden kanssa, tai lukemaan näiden ajatuksia (siitä huolimatta että hänellä on ajatuksien lukemisen naamio). Kapura myös kirjoitti jonkin verran rivien välistä kemiaa Kapuran ja Matoro välille, mikä on vaan hyvä. Tähän liittyen pitää muuten mainita, että kun Koneessa Matoro särkyy ja omaksuu idealisoidun Deltan kristallimuodon (ja sinisen äänen aivan lopuksi) niin se lienee jonkinlainen mieliseikkailu-sukupuolenvaihdos. Hän on myös Itroz-muodossa kolmannen osan lopussa. Näihin ei sisälly sen suurempaa ajatusta, kunhan oli kiehtovaa leikitellä olemuksella kun kerran oltiin mielimaailmassa.

Tietty koko Klaanon on kasvanut ajan kanssa, ja nykyään käsittelemme sukupuolta, parisuhteita ja kaikkea sellaista paljon enemmän. Ei nyt kovin paljoa mutta silti. Siinä on edelleen omat haasteensa, kun maailmassa ei ole kauheasti sellaista kulttuurista kontekstia vaikkapa avioliitolle (miten se toimii ison robotin sisällä?), mutta rakentamallahan se muodostuu – kaanonissa ei ole juuri mitään kulttuuria mutta ei se ole meitä estänyt.

Muovisoturit

Okei, mutta minä en tiennyt mistään tästä kovin paljoa vuonna 2010 kun aloin kirjoittamaan Klaanonia, tai 2006 kun Matoro muodostui hahmona. Enkä ajatellut näitä juttuja kovin paljoa oikeastaan edes 2014, vaikka tässä vaiheessa ei enää ollut ihan niin tyhmä teini. Malli bionicle-sankarille tähän aikaan tuli aivan muualta. Ensinnäkin, Bioniclesta, mutta myös supersankareista ja elokuvista. Noin joka toinen teinipojan keksimä sankarihahmo on kuitenkin jonkinlainen Batman. Matoro Mustalumen Klaanon-wiki -sivukin osaa kertoa, että inspiraatio oli Batman. Siitä on jäljellä lähinnä harppuuna, koska Arkham Cityssa harppuuna oli tosi siisti, ja se toimii myös modernina vastineen Pirates of the Caribbeanin köysitempuille. Harppuuna EI tule Spider-Manin tavasta liikkua seitillä koska minusta Spider-Man oli nolo.

Muita Batman-piirteitä saa hakea tbh. Myös Kapteeni Amerikka oli varhaista inspiraatiota, varmaankin siksi että päädyin kuitenkin aika varhaisessa vaiheessa käsittelemään Matoroa ”suorana” sankarina. Hänellä ei lopulta ollut traagista, salattua menneisyyttä ja edgyä juonta, vaan hän oli aika suoraviivainen sankari, jonka haasteet olivat ulkoisia, tai taianomaista korruptiota Itrozin muodossa. Valkoisen Käden huipennus, jossa Itrozin ”ulkoisuus” hävitetään ja se ymmärretään ainoastaan osaksi Matoroa heittää asetelman kertaheitolla päälaelleen. Itroz olikin sankarin pimeä puoli, eikä ulkoinen korruptoiva voima… korruptoiva voima olikin Nimda. Nämä supersankari-vivahteet eivät kyllä näy Matorossa kovinkaan paljoa enää, ja esimerkiksi MCU:sta en löydä mitään kovin suoraa rinnastusta vaikka miettisin. Ehkä siinä auttaa se, että MCU:n ollessa parhaimmillaan olin kuitenkin jossain määrin jo määritellyt Matoron hahmona.

Star Wars lienee myös siellä jossain, lapsuuden taikaa käyttävien miekkasankarien peruskuvastossa. Ei kyllä kovin suoraan, ionikatanakin tulee vasta Jöggeltä eikä ole osa hahmoa alkujaan. Retro-Matorossa on myös loraus seikkailija-arkeologia Indyn tapaan, kun suuri osa tämän juonesta on kuitenkin aarteen perässä juoksemista. Deltan temppelin ansat ovat ehkä kaikkein eniten Indiana Jonesia mitä tarinassamme on ollut Abzumon laavaluolaseikkailun lisäksi. Parannuskivi tulee Artemis Fowlista, se on keijutaikaa. Takaumien ”Agentti-Matoro” (eli Ritarikunta ja sen jälkeiset ajat) on erityisesti kolmen keskimmäisten Artemis-kirjojen – Ikuisuuskoodi, Opalin kosto ja Kadonnut siirtokunta – inspiroimaa, ja Holly Shortin ”cool taikapoliisi” -energia löytyy helposti varhaisesta Matorosta. On ihan huvittavaa, miten myöhemmät kirjat, Aikaparadoksi ja Atlantiskompleksi, tekevät tarinasta jonkin verran aikuisemman (mutta valitettavasti huonomman) ja menevät enemmän kielletyn rakkauden ja identiteettikriisin teemoihin.

Okei mutta sitten on tietysti Bionicle. Millainen on Bioniclen sankarikäsitys? Epäkriittinen, epä-yhteiskunnallinen, hieman mystinen ja ritari, ei sotilas. Bioniclet taistelevat pahiksia, eivät henkilöitä vastaan. Usein ampumalla näihin säteitä, jotka eivät tee juuri mitään. Toisaalta voisi korostaa Bioniclen sankarien luonnonvoima-yhteyttä, lähinnä vuosien 2001 ja 2002 osalta. Bioniclen hahmot eivät ole kovin psykologisesti syviä. Tarinan syvyys tulee enemmän maailmasta ja teemoista kuin hahmokirjoittamisesta. Tähän on tietty poikkeuksena kaksi Metru Nui -leffaa, jotka yrittävät ihan hyvin hahmojen kanssa. Sitten tulee Matoron uhraus vuonna 2008, mikä tuntui aikanaan tosi kovalta liikkeeltä: ei Bionicle tehnyt tuollaista, että tiimistä esim. vaan kuolee joku. Se tuntui aika kivalta Gregiltä, kun Matoro oli kuitenkin jo MNOG:ista suosikkihahmoni, että mies teki jotain niin dramaattista mielityypilläni.

Minun on vaikea eritellä sitä, miten paljon kaanon-tekstit vaikuttivat omaan Klaanon-pohjaani. Taatusti aika paljon, luin kuitenkin kaikki Gregin tarinat ja silleen, mutta en kyllä keksi paljoa suoria vertauskohtia. Matoro on selvästi 2006-jälkeisen Bioniclen hahmo, joka ei elänyt luontomystisessä maailmassa vaan scifimaailmassa. Retron Matorossa se korostuu kaiken maailman rannetietokoneiden ja skannerisilmien muodossa. Oikeastaan koko Klaanon alkaa kuitenkin enemmän teknologisena agenttibioniclena ja vasta alun jälkeen alkaa lähentyä (varmasti tietoisesti) MNOG:ita viboissa.

Mutta kaiken tämän perintönä meillä on nyt käsissämme iso kasa hahmoja, jotka ovat sotureita ja suhtautuvat väkivaltaan aika kritiikittömästi. Teininä sitä ei ajatellut, eikä sitä tietysti kauheasti ajatella toimintafiktiossa. Väkivalta on oletustila poikien tarinoissa. Moraaliset koodit siitä, ettei voi tappaa, koskevat vain pääpahiksia, mutta ei mookkeja. Minusta tämä on ollut aina kiehtova haaste Klaanonissa: on pakko elää sen hahmon kanssa, jonka on kirjoittanut. 2011 sitä hädin tuskin ajatteli, että Matoro olisi mitään muuta kuin toa-supersankari. Tosin, en kyllä kuvaillut sitä kovin usein eksplisiittisesti tappamaan tyyppejä, on paljon yleisempää että jengiä tapettiin rivien välissä. Yhtä kaikki, olen aika tyytyväinen siihen, että 2015 tuhosi vanhan Matoron niin perusteellisesti, niin samassa vaiheessa kun alkoi itse ajatella näitä asioita enemmän pääsi myös laittamaan oman hahmonsa ajattelemaan niitä. Toisaalta hahmoja ei pitäisi uudelleenkirjoittaa liikaa, enkä ole halunnut kuvata Matoroa kovinkaan, öh, hyvänä itsereflektiossa. Tämän kanssa on varmasti itse kukin taisteluhahmojen kirjoittaja paininut, muistan Geen puhuneen tästä joskus.

Halusin kirjoittaa tämän tekstin ihan jo omaksi ilokseni, oman ajattelun välineeksi, erottelemaan sellaisia elementtejä mitä Matorosta nykyään erotan. Toiset ovat tulleet hahmoon tietoisesti, toiset tarkoittamatta. Pohjimmiltaan minä kuitenkin roolipelaan Matoroa täysin: minulla ei ole suunnitelmia, ainoastaan hahmon tavoitteita, joita yritän toteuttaa. Sen myötä myös tällaiset laajemmat temaattiset ajatukset pitää muodostaa jatkuvasti improvisoiden, kun ei voi tietää mikä on oman hahmon seuraava suuri hahmohetki. En minä tiennyt vielä Bauinuvassa, minkä helvetin läpi Gee kiskoisi miehen, ja millä valinnoilla jatkaisin siitä. Mutta hyvä että kiskoi. Ei missään muussa harrastuksessa voi tehdä tällaista vuosia ja taas vuosia kestävää täydellisen vuorovaikutteista roolipeliä, niin kuin Klaanon on minulle Matoron näkökulmasta. Että kiitos kaikille! 2025 on hyvä vuosi…