Tarinoinnin tuskasta – Baterran taival mielikuvista sanoiksi Osa 4/7

Baterran ensimmäiset sanat kirjoitettiin ensimmäinen päivä marraskuuta 2015. Ne noin sata sivua jotka julkaistiin viime kesänä olivat työn alla yli puolentoista vuoden ajan. Ei kuulosta täysin kohtuuttomalta, mutta tahdon täsmentää, että luvut kahdesta seitsemään syntyivät miltei kokonaan viimeisten kolmen kirjoituskuukauden aikana. Kaikki muut noin 15 kuukautta menivät massiivisiin luvun yksi uudellenkirjoituksiin. Kaikin tavoin Baterraan tiivistyvätkin sekä suurimmat tarinankerronnalliset intohimoni, että vaikeudet. Luvun ilmestymisestä lienee nyt kulunut niin paljon aikaa, että uskallan alkaa puhumaan sen sisällöstä avoimemmin. En pelkästään spoilerien vaan myös omien tarkoitusperieni osalta.

Kirjoitan tätä tiivistelmää kahdesta syystä. Ensiksikin ja pääasiassa omien ajatuksieni jäsentelemiseen, mutta toisekseen myös siksi, että vaikean ja pitkän prosessin aikana törmäsin moneen kirjoitustekniseen ongelmaan, joihin te kanssakirjoittajat olette varmasti tavalla tai toisella törmänneet. Ehkäpä siis tarinassa siitä kuinka itse nämä ongelmat peittosin sisältyy myös jotain hyödyllistä teille muille Klaanonin kirjoittajille.

Ennen kuin aloitan, huomautan kuitenkin, että mikään näissä teksteissä mainitsemani ei ole niin yksinkertaista miltä näyttää. Olen jättänyt kokonaan ulos ne olettamukset, joissa Baterra liittyy myös muiden kirjoittajien tekemisiin. Tekstissä on yhä valtava määrä sellaisia asioita, joita lukijoiden ei edes kuuluisi vielä yhdistää jonkun muun tekosiksi. Tämän sarjan ajan teeskennelkäämme siis, että Baterra on verrattaen itsenäinen kokonaisuus, jonka tekemisessä on ollut näpit lähinnä itselläni. En tahdo antaa vinkkejä joita minun ei vielä kuuluisi antaa, enkä ruokkia teorioita tarinan ulkopuolelta. Voidaan sitten yhdessä nauraa tälle vuosien päästä, kun näette miten taitavasti (tai kömpelösti) olen luistellut monen tärkeän juonipointin ohitse…

 

Luku 1: Yksi

 

Palataan takaisin marraskuuhun 2015. Liam Neeson on tässä vaiheessa viittä vaille julkaisuvalmis ja Sarajin kuolema on lukkoonlyöty muutamia viikkoja sitten. Tiesin, että tässä vaiheessa Musta Käsi -juonen ydinteemat alkavat viimein materialisoitumaan. Sarajin poistuminen tarinasta iskee loput tärkeistä tapahtumista aivan uudelle vaihteelle. Liam Neeson oli ensimmäinen luku joka alleviivasi yhtä Musta Käsi -juonen tärkeintä teemaa, eli yksilöiden valintojen merkitystä.

Se, mitä Saraji oppi hetkeä ennen kuin työnsi miekkansa läpi omasta torsostaan, olivat hänen virheensä. Se, kuinka Bianca otti hänen ruumiinsa valtaansa taistelussa Killjoyta vastaan herätti hänet siihen, että jokainen valinta jonka hän elämässään ennen tätä hetkeä oli tehnyt, juonsi lopulta hänen omasta tahdostaan. Hän totteli hänelle annettuja käskyjä täysin tietoisesti. Sodasta lähtien hän oli tappanut, koska häntä käskettiin. Mutta Creedyn ja Lähetin kohtalot olivat jääneet kummittelemaan hänen mieleensä. Sarajin viimeinen päätös oli olla kuuntelematta hänelle annettuja käskyjä. Ensimmäistä kertaa hän ei ollut enää sotilas. Ei niin kuin muut vahkit. Aivan kuten Xenkin hänelle jo Musta Käsi II:ssa yritti kertoa.

 

”Xenin katse kohti Sarajia kulki Lähetin kuolleen ruumiin ylitse. Saraji tuhahti pettyneenä, heilutellen painotonta miekkaansa uhittelevasti.
’Minä teen, mitä täytyy.’
’Ei’, Xen vastasi tyynesti, ’Sinä teet, mitä valitset.'”

 

Ja vaikka tuolloin marraskuun alussa Liam Neeson ei ollut vielä tekstinsä osalta valmis, oli oma katseeni jo ehdottomasti tulevassa. Näin luova prosessini yleensä toimii. Kun yksi luku on päässäni kokonainen on kirjoittaminen itsessään vain mekaaninen suoritus. Ajatustyö voi siirtyä jo seuraavaan vaiheeseen.

Mutta joka muistaa loppuvuoden 2015, saattaa myös muistaa ne massiiviset uudelleenjärjestelyt, mitä Klaanonin kulissien takana tapahtui. Monesta juonesta karsiutui ylimääräiset pois, muutama iso tapahtuma vaihtoi dramaattisesti järjestystään ja sivujuonteita lakkautettiin ennen kuin ne ehtivät alkaakaan. Tämä jätti kuitenkin omaan aikatauluuni verrattaen ison aukon. Moni käsittelemäni teema uhkasi rutistua pienentyneiden juonikuvioiden sisällä siitäkin huolimatta, että minulla oli luvassa vuonna 2016 loputtomasti aikaa kirjoittamiselle. Tästä kaikesta juonsi lopulta ajatus käyttää vuoden 2015 NaNoWriMo johonkin aivan uuteen ideaan.

Kiskoin muista juonista välittömästi irti ne Purifierin rippeet, jotka uhkasivat jäädä aliedustetuiksi ja survoin kaiken yhteen dokumenttiin uudelleenmietittäväksi. Tarvittiin jotain uutta. Tarvittiin ympäristö jossa saisin käydä hahmoa läpi tunnelmallisesti ja ennen kaikkea kaikessa rauhassa.
Ja kun Baterran ensimmäiset konseptit vilisivät aivoissani tein samalla päätöksen kiskoa siihen relevanttia juonisisältöä kaukaa Klaanonin tulevaisuudesta. Jos Klaanonin muiden kirjoittajien uutena agendana oli toimia mahdollisimman tehokkaasti niin minä ehdottomasti tahdoin vastata siihen. Päätin paljastaa kasan sellaisia kortteja joita olin aluksi suunnitellut säästäväni Tuomionpäivään. Näin jälkikäteen olen ainoastaan tyytyväinen tähän päätökseen, sillä monesta Baterrassa tehdystä paljastuksesta huolimatta näyttää siltä, että osa Baterran ytimestä on silti lukijoille hämärän peitossa, joka antaa minulle kirjoittajana mahdollisuuden palata niihin vielä uudestaan myöhemmin.

Mutta mikä Baterran konseptin sitten lopulta synnytti? Vastaus lienee ilmiselvä nyt, mutta minulle se ei sitä prosessin alussa täysin ollut. Tiesin, että tämä olisi se luku, jossa tekisin Ficuksesta hahmon. Tiesin elementit joita tahdoin käyttää ja tiesin niiden suuremmat implikaatiot. Lopulta päädyin kuitenkin samaan ajatukseen mikä velloi Liam Neesoninkin taustalla. Päädyin valintoihin ja niiden inhimillisyyteen.

Kosminen kauhu on aina kutkuttanut minua, mutta tiedostin välittömästi, että siistit lonkerohirviöt eivät ole se elementti joka tekee genrestä niin ahdistavan. Oma tulkintani on, että kosmisuus pelottaa meitä juuri inhimillisyytemme vuoksi. Me olemme erehtyväisiä, me teemme virheitä. Ja erityisen paljon virheitä me teemme silloin kun kohtaamme jotain mitä emme ymmärrä. Elämässämme tätä tapahtuu päivittäin hyvin pienessäkin skaalassa, mutta fiktiossa aukeaa mahdollisuus vierailla ääripäissä. Ja tämä on ollut alusta asti juuri Ficuksen taustatarina. Tahdoin hahmon joka tekee kamalia ja pahoja asioita täysin omasta valinnastaan, omien johtopäätöksiensä myötä. Ficus, tai nykyisin Purifier, ei ole hirveä tyyppi koska hän haluaa tehdä pahaa. Hän on sellainen mitä on, koska hän teki virheen jonkin sellaisen edessä mitä hän ei ymmärtänyt, eikä luultavasti vieläkään ymmärrä. Lopulta kaikessa Purifierin tekemässä on taustalla inhimillisyys. Se, ettei Ficuksen mieli kyennyt suhtautumaan asioihin jotka olivat loputtomasti häntä suurempia.

Josta pääsemmekin viimein Bionicleen ja mielestäni sen maailman kutkuttavimpaan tarinankerronnalliseen mahdollisuuteen. Me lukijoina tiedämme, että matoranien maailma on keinotekoinen. Se on rakennettu ja sen luojat ovat meidän tiedossamme. Mutta matoranien näkökulmasta nuo luojat ja voimat ovat kuin jumalia. Heidän keskuudessaan ei ole Suuria Olentoja jotka loivat tosi ison robotin. Heille on Suuri Henki ja kenties vielä kauempaa juontavat Muinaiset, jotka ovat mahdillaan koko luomakunnan taustalla.

Ja siihen Ficuksen hulluus perustuu. Kuvitelkaa hetkeksi itsenne tilanteeseen, jossa teidän aivoihinne ilmestyisi absoluuttinen tieto siitä, että maapallon taustalla onkin jotain keinotekoista. Että jokainen meistä olisi luotu mielivaltaista muiden määräämää tarkoitusta varten. Että yksikään teoksi ei ole ollut omasi, vaan ennalta määrättyä tikitystä kohti kohtaloasi. Kuvittele, että kaikki ihmisten selitykset luomakunnalle lakkaisivat olemasta totta.

Vain sinä tiedät tämän. Ja tiedät myös, ettei kukaan koskaan tule uskomaan sinua.

Millään ei ole enää mitään väliä.

Olet aivan yksin tietosi kanssa. Universumissa, jossa elää jotain niin paljon sinua voimakkaampaa, ettei mikään tekosi tapahdu ilman heidän lupaansa. Jossain tuolla on asioita, jotka voivat tehdä tyhjäksi kaiken mitä olet saavuttanut. Voivat määrätä täysin kuka olet.

Alkaa sellaisen jumalan pelon konsepti kuulostamaan vähemmän hullulta hetki hetkeltä, eikö vain? Ja koska Bioniclen maailma mahdollistaa tällaisen mässäilyn, tahdoin heittää Ficuksen suoraan keskelle sitä. Tämä on se skenaario, mikä rikkoo matoranin. Se josta ei palata enää koskaan entiselleen.

Se mitä Baterran ensimmäisessä luvussa konkreettisesti tapahtuu on yhä kyseenalaista ja haluan ehdottomasti pitää sen sellaisena. Mikäli minulta kysytään, mikä tahansa teidän lukijoiden esittämistä teorioista voi pitää paikkansa. Olipa kyseessä sitten Biancan manipulaatio, Lovecraftin suuret muinaiset tai vaikkapa Valkoinen Pyörivä Juttu, on oikeasti väliä ainoastaan sillä, kuinka Ficus tilanteen koki. Tämä on esimerkki harvinaisesta tilanteesta, jossa lopputulos on se millä on kaikkein eniten merkitystä. Väliä ei varsinaisesti ole sillä mitä tapahtui, vaan sillä mitä Ficus luuli tapahtuneen.

Tällainen ympäripyöreys tarinankerronnassa johti kuitenkin siihen, että luku Yksi oli uskomattoman vaikea toteuttaa ilman, että implikoin lukijoille omaa näkemystäni, mikä tekstiä lukiessa on helppo tulkita juurikin ns. ”jumalan sanaksi”. Monen uudelleenkirjoituskerran jälkeen koen kuitenkin löytäneeni tasapainon sekä hienovaraisuudessa, että useamman todellisen vaihtoehdon tarjoamisessa. Tekstiin on upotettu suuri määrä ihan ”oikeitakin” vinkkejä siitä mitä Onu-Metrun syvyyksissä tapahtui, mutta jokainen niistä osoittaa juuri sen verran eri suuntaan, ettei yhtä oikeaa päätelmää ole.

Tahdon tällä taustoituksen ensimmäisellä luvulla alleviivata sitä samaa, mitä itse Baterrankin ensimmäisellä osalla: Ficusta, hänen inhimillisyttään ja sitä asiaa joka tekee kosmisesta kauhusta mielestäni niin kutkuttavaa, eli sitä tapaa miten voimme fiktion avulla elää mukana skenaarioita, jotka ajaisivat vähäisemmän mielen herkästi hulluksi.

 

Luku 2: Nolla

 

Se aivan liian suuri määrää ihmisiä, jotka ovat kärsineet masennuksesta tietävät, että termi ei ole synonyymi surullisuudelle. Surumielisyydellä ei ole välttämättä mitään osaa sairauden kanssa. Hyvin monelle masennuksen poteminen on lähempänä väsymystä. Se on koko kehon haluttomuutta osallistua mihinkään. Maailmassa on yksi helppo paikka ja sen nimi on oma sänky. Jos sieltä ei nouse ei tarvitse kohdata elämää eikä sen mukanaan tuomia ärsykkeitä. Missään ei kuitenkaan ole mitään mieltä, joten miksi asettaa itseään tulilinjalle, kun pimeässä huoneessa oman sänkynsä pohjalla voi pysyä kaukana kaikesta?

Yksilöllistä, totta kai, mutta näin Ficus sen kokisi. Se oli selvää minulle alusta asti.
Ja niille tovereille jotka ovat masennuksen läpi kahlanneet, saattaa olla myös tuttua ilmiö, joita kutsun leikkisästi spurttipäiviksi. Ne ovat niitä yksittäisiä päiviä harmauden keskellä jolloin vain päätät saada asioita aikaiseksi. Silloin ei ole väliä alla olevan unen määrällä tai millään muullakaan energiatasoihin vaikuttavalla. Aamusta iltaan laitat asioita tapahtumaan voidaksesi tuntea olosi edes hieman paremmaksi. Kenties siivoat koko asuntosi, pyykkäät koko korisi tyhjäksi yhdessä helvetillisessä neljän tunnin pyykkirumbassa ja ehkä sen jälkeen käyt viimein viemässä postiin ne viisi kirjettä, jotka sinun olisi pitänyt toimittaa jo edellisellä viikolla.

Kun urakka on ohi, tunnet olosi ihan vähän paremmaksi. Kenties lopuksi vielä käännyt sellaisen henkilön tai aktiviteetin puoleen, joka vielä kykenee piristämään elämääsi. Suot itsellesi sen palkinnon.

Ficuksen tapauksessa se asia oli Bianca. Elävä todiste siitä, mitä Onu-Metrussa oli tapahtunut ja samalla Ficuksen senhetkisen elämän ainoa valopilkku, joka lupasi parempaa tulevaisuutta.

Ensimmäisen luvun loppupuolisko antoi Biancan olemuksesta valtavan määrän vinkkejä niille, jotka niitä tahtoivat löytää. Yksityiskohdat tämän kammiosta sekä Totuuden harvat sanat hänen syntymästään maalailivat Valkoisesta jotain suurta ja merkittävää.
Mutta siitäkin huolimatta riutunut olento virui yksin maan syvyyksissä kammiossa, jota ei oltu tarkoitettu löydettäväksi. Luvun kaksi aikana Ficuskin ymmärtää, ettei Bianca ole mitään häntä valtavasti suurempaa. Valkoisen alku kun näyttää tavalla tai toisella pohjautuvan sittenkin johonkin maalliseen.

En sano etteikö Biancasta ja tämän taustoista saataisi tietää tarinan aikana vielä lisää. Sanon kuitenkin, että se ei ollut tärkeää Baterrassa, sillä Ficus ei välitä, eikä liiemmin edes spekuloi. Hänelle Biancan suurin merkitys on olla se tukipilari joka pitää harmaan ja hämärän poissa. Ironisesti Biancasta oli tullut Ficuksen ankkuri arkeen. Joku jolle puhua ja joku josta pitää huolta. Ficuksella oli tasan yksi syy nousta aamulla sängystään, mutta yksi syy oli juuri tarpeeksi.

Luku kaksi oli minulle ehdottomasti Baterran henkilökohtaisin, mutta myös korvaamattoman tärkeä siinä, miten tahdoin Ficuksen ymmärrettävän. Luvun yksi mielettömyyksien jälkeen oli tärkeää, että hahmon pidemmän linjan reaktiot olivat inhimillisiä. Hänen piti laantua ymmärrettävään tilaan sen sijaan, että olisin tehnyt hänestä Kutulun saapumisesta jankkaavan kylähullun. Ficus oli kaiken kokemansa jälkeen yhä tavalla tai toisella järjissään. Luvun kaksi lopussa hän pääsi jopa perille omasta velvollisuudentunteestaan allekirjoittaessaan luovutuspäätöstä, joka vahvistaisi Nacen siirron Aft-Amanaan.

Luku kaksi oli myös huomattavasti nopeampi tuotantoprosessiltaan, kuin ikuisuuksia vienyt ensimmäinen. Ficuksen asunnolle sijoittuva pätkä syntyi yhden tehokkaan illan aikana jossain 2016-vuoden lopulla. Näiden pätkien avulla löysin samalla parhaan mahdollisen huumeen perfektionismini liennyttämiseksi. Kuten Ficuskin luvun kaksi alussa, minäkin saan lämpimän ja mukavan tunteen siitä, kun saan jotain aikaiseksi. Pakottamalla itseni lyhyempien lukujen valmistamiseen jäin suorastaan koukkuun siihen tuntemukseen, joka syntyi huomattavasta edistyksestä kokonaisuuden eteen. Omaa päätäni seinään kuukausia hakkaamalla uskon viimein saaneen itseni siihen pisteeseen, että tekstien valmistumisen tarve ylittää niiden loputtoman hiomisen tarpeen. Tämä potku ruoski minut lopulta saattamaan ensimmäisenkin luvun valmiiksi, jonka jälkeen loput Baterrasta syntyivät helpommin kuin kenties mikään aiemmin kirjoittamani teksti.

Ehkäpä tästä siis vinkki kanssaperfektionisteilleni. Tehkää jotain lyhyttä. Jotain jonka saatte valmiiksi vaikkapa yhdessä illassa ja vellokaa siinä tunteessa, joka syntyy aikaansaamisesta. Ja pitäkää siitä tunteesta kiinni. Tavoitelkaa sitä lisää.

 

Luku 3: Neljä

 

”Katsoisitte tähtiin”Spede Magnan Klaanon Knights -wikiartikkeli

Kolmannen luvun pääasiallinen merkitys oli esitellä nuori Niz, joka ei vielä ollut joutunut juonen pyöritykseen mukaan ja näyttää, että hänen tarinansa – aivan kuten Ficuksenkin – alkoi hyvin pienistä lähtökuopista. Nizin arki ei Klaanonin maailman mittapuulla ole millään tapaa kovin erikoinen. Ei ainakaan ennen kuin hänen uteliaisuutensa tekee hänelle tepposet.

Tässä luvussa, kuten hyvin monessa muussakin Klaanon-tekstissä ilmenee asia, jota kutsun mikrosykliksi. Historia toistamassa itseään, mutta hyvin pienessä mittakaavassa. Tapa, miten Niz tempautuu suurempaan juoneen mukaan on nimittäin hyvin samankaltainen kuin Ficuksenkin. Tämän tiedonjano ja peräänantamattomuus johdatti hänet sellaisien totuuksien äärelle, jotka koituisivat lopulta hänen kohtalokseen. Ja hyvin samalla tavalla kuin Totuus oli jakanut tietoa suuremmasta luvussa yksi, oli tällä kertaa Ficuksen vuoro kääntää Nizin silmät kohti kosmosta.

Tässä luvussa sain myös ensimmäistä kertaa mahdollisuuden alleviivata Nizin ja Ficuksen välistä suhdetta. Hahmojemme interaktiosta ei maailman luonteen vuoksi nimittäin aina saa täysin samaa informaatiota, mitä esimerkiksi ihmisillä kerrotulla tarinalla saisi. Yksi esimerkki tästä ovat ikäerot, joita on hankala tuoda esiin tilanteissa, joissa molemmat suhteen edustajat kuuluvat samaan lajiin. Opettaja-oppilas-dynamiikalla toivoin välittäväni sen viestin, että Ficus on verrattaen vanha ja Niz ehdottomasti maailmamme mittapuulla nuori. Tämän vuoksi Niz suhtautuu Ficukseen miltei aina kunnioittavasti. Jopa myöhemmin Baterrassa, vaikka kaksikon välille on syntynyt jo aivan aito ja oikea ystävyyskin. Se myös lisää tunnetta siihen vääjäämättömään hetkeen, kun Niz ymmärtää tulleensa Ficuksen hyväksikäyttämäksi. Tunne on paljon karumpi, kun toinen on katsonut toistaan aina ylöspäin.

Ficuksen puolelta tämä dynamiikka taas nostaa esiin aivan toisenlaisen asian, jonka yhdistäminen Purifieriin ei välttämättä ollut tekstissä aivan ilmiselvää. Klaanonin nykyhetkessä on kamalalla tavalla normaalia, kuinka Purifier pahoinpitelee alaisiaan, erityisesti Kapteenia, sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla. Baterran kolmannessa luvussa tapahtuva tähtitornin raivokohtaus syntyi ajatuksesta siitä, ettei kyseessä välttämättä ole pelkkä Purifierin mielimassan mielipuolisuus, vaan kenties ominaisuus joka oli jo Ficuksella itsellään.

”Nizin kasvot olivat kauhusta kankeat. Ficus ei ollut itsekään huomannut, kuinka lähelle oppilastaan hän oli kasvonsa suutuksissaan työntänyt. Etuhampaitaan kivuliaan näköisesti kirskutteleva professori hätkähti taaksepäin yllättyneenä omasta raivostaan. Kuuluvan raskaasti hengittävä Niz kahmaisi vapisevin käsin kaukoputkensa kainaloon ja lähti peruuttamaan kohti hissiä katse pelokkaana Ficukseen naulittuna.”

Tämä oli myös se osa, jossa onnistuin hieman ällöttämään itseänikin sillä, millaiseen myllyyn olin hahmoja heittämässä. Osa loppuu siihen, kun Ficus päättää tuomita oman oppilaansa ikuiseen kärsimykseen. Hän nielee kokonaan vielä osan alussa omanneen verrattaen ammattimaisen, mutta ilmiselvän näennäisen valeasunsa ja muistuttaa lukijoita siitä, mille tielle hän oli aikaisemmissa osissa astunut.

Kolmosluvun alun hyvähenkinen ja jopa kotoisa tunnelma oli mahdollinen ainoastaan Ficuksen kasvoilleen vetämän kuvainnollisen ylimääräisen naamion vuoksi. Todellisuudessa hahmo on tämän luvun aikana jo tilanteessa, jossa hän on karistellut taakseen toiveet normaalista elämästä ja pudottautunut lopullisesti osaksi Valkoisen suunnitelmaa. On myös perusteltua olettaa, että lukujen kaksi ja kolme välisenä aikana on tapahtunut suuri määrä muitakin suunnitelmalle oleellisia logistisia valmisteluja, joiden hedelmiä Ficus keräisi vasta myöhemmin.

 

Baterrassa on melko dynaaminen ja hitaasti kypsytetty päähahmon vaihdos Ficuksesta Niziin, mutta tämä ei ehkä tule aivan selväksi yhden aikataulusyistä tehdyn uhrauksen vuoksi. Koska Koneen julkaisupäivä oli vain muutaman viikon omastani, oli minun pakko leikata yksi luku pois, jotta yön pimeät tunnit riittäisivät tekstin valmiiksi saamiseen.
Alunperin ennen takaumaosat päättävää vitoslukua piti olla vielä yksi osa, joka olisi ollut miltei kokonaan Nizin näkökulmasta. Tässä luvussa vietettiin aikaa Mustassa Kädessä sodan aikaan ja keskityttiin Nizin epäilyksiin siitä, mitä Ficus todella oli puuhannut kaikki nämä vuodet. Sen lisäksi että luvussa oltaisiin nähty Nizin hieman nykyversiota hitaampi laskeutuminen epäilykseen, olisi se myös täydentänyt Baterran päähahmoliukuvärin hieman nykyistä eheämmäksi. Tällöin tarina olisi alkanut puhtaaksi Ficuksen näkökulmasta, esitellyt Nizin puolivälissä ja siirtynyt hitaasti hänen tarinakseen, kunnes lopulta molemmat taas kohtaisivat kollaasimaisessa finaalissa.

Mutta kuten mainitsin, uhrauksia oli tehtävä ja tein sen sieltä missä relevantti juonisisältö oli ohuinta. Kenties rakenne siitä hieman kärsi, mutta leikkaus auttoi minua myös pitämään Baterran toivomassani sadan sivun tietämillä. Tämän ansiosta minun ei tarvinnut moderoida tekstin pituutta käytännössä lainkaan sillä luotin siihen, että noin sadan sivun paketti on se, mihin lukijoiden kärsivällisyys vielä riittää tekstin keskimääräisestä ”hitaudesta” huolimatta.

Luvun lopuksi vielä sananen tähdistä, sillä ne ovat kuitenkin olennainen osa varhaisen Bioniclen sekä tietenkin Klaanonin tunnelmaa.
Tässä vaiheessa tarinaa luvut Yksi Nolla Neljä Kaksi Viisi Kaksi Kuusi lienevät jo kaikille tuttuja, esiintyiväthän ne erinäisissä yhteyksissä jo 2016. Ja vaikka Baterra ensimmäistä kertaa liitti ne jollain tapaa tarinaan itseensä, voin luvata että suurin osa teistä ei ole vielä aivan ymmärtänyt, mitä niillä haetaan ja mitä ne todella tarkoittavat. Vihjeet on annettu ja tärkeät sanat sanottu. Tarvitaan vain vielä joku yhdistämään ne.

 

Kenties joku teistä vielä löytää Totuuden ennen kuin on liian myöhäistä?
Vai onko ollut myöhäistä kaiken aikaa?

Kenties jonkun olisi pitänyt lukea Curuvar kolmannen oppeja hieman tarkemmin. Vai oliko teidän mielestänne sattumaa, että Ficus luetutti hänen tekstejään oppilaillaan?

 

Luku 4: Kaksi

 

”’Sinä annoit komerossasi ruostuvalle tyhjälle vahkille nimen?’ ga-matoran aloitti epäuskoisena. ’Ficus, näin pakkomielteet syntyvät. Sinä et saavuta mitään antamalla nimiä tulevaisuuden haaveille.'”
Sanoi Niz Ficukselle luvun neljä alkupuolella.

”’Lakkaisit jo roikkumasta siinä koneessa’, entinen arkeologi tuhahti. ’Se asia pelottaa minua yhä. Niin kauan, kuin emme tiedä, miten hänen olemassaolonsa on edes mahdollinen, pysyisin kaukana'”
Sanoi Ficus Nizille vain hetkeä myöhemmin.

Ironista, kuinka vähän tieteilijät ymmärsivät toisiaan siitäkin huolimatta, että heidän uteliaisuutensa kohdistuivat miltei täsmälleen samoihin asioihin.

Luku neljä edustaa muutosta; kokonaisvaltaista sellaista. Enkä puhu ainoastaan luvun lopun konkreettisesta muutoksesta matoranista toaksi, vaan myös muutoksesta Nizin ja Ficuksen välillä. Tämän luvun tarkoitus oli muistuttaa lukijoita siitä, että Ficus on jo unohtanut konseptin normaalista ihastumisesta ja rakastumisesta. Niz taasen suhtautuu elämäänsä vielä kuin hän ei olisi osa projektia, joka jonain päivänä reanimoisi elementaalisotureita sotatantereille.

Alunperin suunnitellun ylimääräisen luvun leikkaantuessa pois halusin tässä neljännessä alleviivata sitä, että ystävyydestään huolimatta Niz lähti mukaan Mustaan Käteen aivan eri syistä kuin Ficus. Ga-matoranilla oli aito into elämäänsä ja erityisesti työhönsä. Ficuksen synkät tarkoitusperät eivät tässä vaiheessa ole vielä vierailleetkaan hänen mielessään. Tämän takia luvun viisi petos on Nizille niin sietämätön. Siinä vaiheessa Ficus edustaa jotain sellaista, mihin Niz ei koskaan olisi tahtonut uskoa. Jotain joka ei vastaa hänen käsitystään elämästä.

Mutta vaikka Ficus onkin ehkä menettänyt tässä vaiheessa jo kykynsä rakastaa, tuntee hän silti vielä velvollisuutensa. Ja yksi näistä velvollisuuksista on Nace, jonka luona hän on aktiivisesti vieraillut siitä asti, kun hän kirjoitti luovutuspäätöksen luvussa kaksi. Tutkijakaksikon ystävyyden syvyydestä kertonee muuten jotain myös se, että luvussa tapahtuva Bauinuva-vierailu tapahtuu oletusarvoisesti niin, että Niz on Ficuksen mukana, implikoiden, että Niz on ollut jo vuosien ajan osa Ficuksen arkielämää.

Nacen osallisuus tarinassa on historiallisesti aivan yhtä pitkä kuin Ficuksellakin, mutta syystä tai toisesta hän ei koskaan päätynyt mainintoihin asti. Kenties en koskaan porautunut tarpeeksi juuri Ficuksen historiaan. Hän kuitenkin on ollut osa suunnitelmaa siitä hetkestä lähtien, kun Ficuksen konsepti alkoi muotoutumaan. Tiesin, että Nace olisi se hahmo, joka olisi antanut toa-kivet sekä Ficukselle, että Nizille.

Ja tässä päästään taas yhteen sellaiseen Bionicle-konseptiin, jota olen aina ennen tätä tahtonut käsitellä. Toa-kiviin sisältyy valtava määrä mahdollisia nyansseja, joita olin tahtonut hyödyntää. Tässä tapauksessa niillä on kaksi merkittävää funktiota: Ne ovat sekä siunaus että tapa täyttää  velvollisuutensa. ”Velvollisuus” on muuten sellainen juonen avainsana, johon palaan vielä joskus myöhemmin.

Siunauksen tavoin Nacen lahja toimii juuri Ficukselle. Juuri sodan kauhujen juurella Nace antaa matoraneille keinon taistella entistä lujempaa. Tämä vahvisti entisestään Ficuksen itsensäoikeuttamisen tunnetta. Se tie jolle hän oli astunut oli nyt hakattu kiveen. Toan mukanaan tuoma status varmistaisi sen.

Velvollisuutta tavoitteli Nace itse. Mutta mielestäni on perusteltua kysyä, että kenen velvollisuutta.
Helppo vastaus olisi, että Nacen itsensä. Kenties ramman ruumiin takana vankina oleva mieli katsoi, että hän on hukannut sen voiman, joka hänelle oltiin suotu ja että Ficuksessa ja Nizissä se voima pääsisi olemaan hyödyksi.

Toinen vastaus on, että se sama asia, joka tuhosi Nacen luvussa yksi tahtoi varmistaa, että Ficuksella on voima toteuttaa suunnitelmansa…

Mutta oli kyseessä kummasta tahansa, oli lopputuloksena kaksi toaa ja erityisesti kaksi hahmoa, jotka nyt viimein ottivat sen muodon, jossa heidät tarinassa Baterraa ennen tunnettiin. Tavalla tai toisessa lukuun neljä päättyi se Baterra, joka kertoi meille Ficuksen historiasta. Luku viisi käsittelee lähinnä tapahtumia, jotka jo entuudestaan tunsimme, vain sellaisessa muodossa, jossa ne muodostavat kokonaisuuden kaiken muun oppimamme kanssa.

Nacen hahmo toi mukanaan sekä äärimmäisimmän esimerkin siitä, mitä kosminen hulluus voi mielelle tehdä että yhden Bioniclen peruskonsepteista toa-mytologian muodossa. Minulle on aina ollut tärkeää perustella toa-hahmoni. Nace teki sen tavalla johon olen äärimmäisen tyytyväinen.

Viidennessä luvussa sukellamme Musta Käsi -juonen historiaan sekä musiikin raakaan ja alkukantaiseen voimaan ja sen kautta Baterran soundtrackiin, joka määrittelee teosta ehkä enemmän kuin uskottekaan.

5 thoughts on “Tarinoinnin tuskasta – Baterran taival mielikuvista sanoiksi Osa 4/7”

  1. Mielenkiintoinen teksti. Hyvin avattua Bionicle-originaalifiilistä. Minä en ole ikinä lukenut ensimmäistä baterraa, vaan päin vastoin kuullut sen Snöbben lukemana linja-autossa jossain Itävallan ja Tsekin rajalla, ja vaikka lukeminen olikin laadukasta, saattaisi osa jossain vaiheessa olla uudelleenluvun tarpeessa, tai vähintäänkin sen lukeminen voisi olla kivaa. Musta Käsi II taitaa olla ainoa ”pommi” jonka olen lukenut uudestaan kokonaisuudessaan, vaikka normaalisti luen samoja kirjoja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen…

    Nautin myös yleensäkin siitä, että ihmiset avaavat taiteensa taustoja, ja harrastan sitä itsekin, joten siinäkin mielessä tämä on tervetullut juttu. Aika kiva.

    Yleisesti ottaen Ficuksen/Purifierin hahmo on sellainen, josta en vielä oikein osaa sanoa mielipidettä, koska se on nähty tähän mennessä niin monessa valossa. Hahmon konsepti on tainnut kehittyä ihan rauhassa Klaanonin kanssa niistä hetkistä, kun se varasti sirun Guardianilta Ath-Korossa? Hämmentävintä hahmossa on minusta ollut sen toverillinen keskustelu Biancan kanssa jaksossa, jossa oli Skype-puhelu Viktorin kanssa (muistaakseni) ja jonka nimeä en muista; Hyvissä höyryissä, kenties? Tavallaan Baterra avasi tätä suhdetta hienosti, mutta odotan vielä lisätietoja hahmoista.

    Ai niin ja

    E-entäs ne uudet Bionicle-tuotteet?

    1. Konsepti on kieltämättä elänyt. Ei liene yllätys, että Ficus ideana on aika paljon Purifieria tuoreempi. En yrittänyt mitään ihan hirveän yllättävää Purrylla ainakaan Xian reissuun asti. Sen jälkeen alkoi hieman kunnianhimo kasvamaan ja vanhan tekstin yhteensovittaminen nykyiseen alkoi vaihtelevalla menestyksellä…

      Osa projektimme luonnetta, tosin! Kiitos kommentista!

Vastaa