Bionicle vs. BraveStarr: Yhteiskunnattoman spekulatiivisen fiktion vääjäämätön heteronormatiivisuus
Saatanan kojootti, kirjaudu ensin sisään!
Kommentit
Oli hyvä. Sanon myös että aika kiltisti sinä tässä näitä aika kontroversiaaleja aiheita käsittelet.
Ymmärrän ja allekirjoitan ehdottomasti pointin siitä, että spefin maailmat, joissa LGBT-identiteetit ovat normalisoituja, ovat aika usein sellaisia, joissa on kuin niitä ei edes olisi olemassa. Normalisointi poistaa valitettavan usein samaistumiskohdat. Aika paljon näkee kyllä juuri sellaista aika voimaannuttavan modernia tumblr-sukupolven scififantasiaa, jossa pointti on enemmänkin tarjota eskapismia ja syrjinnältä turvallinen tila lukijalle, kokijalle tai katsojalle.
Nähdäkseni se on ehdottomasti arvokasta itsessään. Paljon pöytäroolipelaavana ja sitä kulttuuria tuntevana näen tämän kyllä siinä maailmassa erityisen ymmärrettävänä. Ihan joka peliseurue ei halua käsitellä realistista homofobiaa haltiamaailmassaan. Mutta voimaannuttavan eskapismin toinen vaihtoehto on totta tosiaan ihan yhtä arvokas.
Teit myös aika hiton hyvää työtä sen ristiriidan sanallistamisessa, miten näitä teemoja pitäisi edes kirjoittaa maailmassa, jossa hahmot ovat täysin kliinisen puhtoisia ropotteja. Jos jotain, uskon ainakin että subtextin puolella operointi on usein ratkaisu isojen aiheiden käsittelyyn maailmoissa, jotka ovat joko niitä aiheita pienempiä tai esimerkiksi lapsille tarkoitettuja. Lastenkirjoilla on kuitenkin aina ollut tapansa käsitellä sellaisiakin aiheita, joiden käsittely reaalimaailman rosolla voisi olla vaikeaa. Jossain määrin tämä on ollut oma filosofiani Klaanonin kanssa sen kymmenisen vuotta. Jos tässä projektissa ei olisi ollut vakavia teemoja, en tiedä kuinka pitkään olisin jaksanut sitä.
En kiellä, etteikö tämä teksti olisi liipannut joitakin Kuulapsen tausta-ajatuksia ja osunut toisiin lämpöhakeutuvalla ohjuksella, mutta ihan pikku hetki aikaa täytyy kulua ennen kuin viitsin asiaa laajemmin purkaa. Jos jotain niin olen aika iloinen että se antoi toivoa tällä rintamalla. Ehkä ennakkohypestä saattoi ajatella että Kuulapsi oli jotenkin tarkoituksellisen provokatiivinen ja shokeeraava, mutta minulle se oli vain kerronnallinen vääjäämättömyys silloin kun ajattelee tuota maailmaa niin painavasti kuin ajattelee.
Se oli hyvä ja selkeä teksti, ja alun asiain johdattelut petasivat pointteja hienosti. Minäkään en kokenut Klaanonin käsittelyä kovin provokatiivisesti, päin vastoin - olen ajatellut samoja asioita, tai tavallaan ongelmia, omalla kohdallanikin Klaanonissa (ja kirjoitellut niistä Pikku Koneessa, kuten tiedätte). Ehkä tässä yhteydessä voi toistaa havaintoni siitä, että Yöepisodien lukeminen tuntui jotenkin hirveän paljon soljuvampaa kuin Klaanonin, vaikken koe näistä yhtä toista paremmaksi tai huonommaksi - ja tekstimassan koon valtavan eron puitteissa sellainen vertailu olisikin aika hassu. Mutta joku siinä on, ihmisenä olemisessa ja ihmisestä lukemisessa; ja Bioniclejen muovisoturimaailma on kyllä kaukana mistään helposta tässä suhteessa.
Tavallaan tämä herätti myös ajattelemaan - ehkä vähän aiheen vierestä? - että yllättäen Rebuildissa oli enemmän “eräcorea” tai sanotaanko nyt vaan nättiä, vaikuttavaa luontokuvausta kuin suunnilleen Klaanonissa tähän asti! Tai ehkä siellä on, mutta tekstin määrästä se ei nyt muistikuvista kovin helposti pomppaa esiin, ja tapahtuuhan aika moni juttu Klaanonissa melko scifissä ympäristössä… Miksi tämä nyt minua tälläin ihmetyttää, niin varmaan liittyy siihen, että siellä metsässä on itse tullut vietettyä niin paljon vuosia, ja konkreettisen (lähi)luonnon takia koettua elämän suurimpia tunnekuohuja… (Kaikki ovat varmaan kuulleet jossain vaiheessa valitukseni siitä, miten myyttinen “suomalainen luontosuhde” on minusta korni, valheellinen ja vaarallinenkin ajatusmalli.) No, enivei, Rebuildin prologi käytti luontokuvausta jotenkin niin hyvin, että (tämäån blogin myötä) sen puute Klaanonissa jotenkin pomppasi esiin. Mitä opimme tästä? Klaanonissa on vielä työnsarkaa; TAI, luontokokemuksen kirjoittaminen muovisotureilla on vaikeampaa kuin oikeilla (seksuaalisilla) lihaihmisillä. Voiko näin olla? Ei varmasti niin voimakkaasti kuin rakkaus- ja hahmosuhdejutuissa, mutta kuka tietää.
Teksti myös tarjosi näkökulmia, joita en ollut ajatellut ainakaan kovin selkeästi. Kiitos niistä!
Tässä vaiheessa kaappaan tämän kommentin enkä puhu biologista kovin tarkasti! Hähää!
Tuli myös eskapismista mieleen; en oikein muista lukeneeni juttuja koskaan erityisesti eskapismin takia, ehkä koska elämäni on ollut yleisesti aika kivaa? Sekä vanhat Tähtien Sodat että Taru Sormusten Herrasta ovat olleet tietyssä elämänvaiheissa ihan tärkeimpiä juttuja, mutta kun asiaa miettii, niin ei kumpikaan oikein eskapismin takia. Tähtien Sodissa kiinnosti tyylikkyyttä ja köpöisyyttä yhdistävä estetiikka ja tietyt napakat hahmosuhteet; molemmat asioita, jotka ovat aika huonolla tolalla varsinkin esiosissa. Ja niitä EU-kirjoja luki jotenkin jonakin korvikkeena, kun suhde elokuviin oli niin vahva. Mutta eihän niistä kovin paljon saanut irti, koska estetiikka oli visuaalista ja hahmosuhteet aika pitkälti (improvisoivien?) näyttelijöiden ansiota! Muistot niistä kirjoista ovat siksi hyvin haaleita, Pimeän Laivueessa (Toinen Thawn?) oli muistaakseni ihan kutkuttava juoni (tämä huomio on omistettu Kepelle). Kristalliplaneetta oli ehkä viimeinen jonka luin, ja ainoa asia, jonka muistan siitä on kohta, jossa Han Solo epäilee, että Luken valomiekasta on paristot loppu, kun Voima ei toimi…
Entä Taru Sormusten Herrasta? Suhteeni kirjaan on henkilökohtainen. Aiemmin se oli aika fanaattinen. On varmaan ihan tervettä Tolkienin faneille, että TSH-elokuvat ovat hyviä vaikka poikkeavat kirjoista, niin fanit voivat joustaa puristisista näkökulmista… Mutta niin asiaan. Tolkienilla on oma eräcorensa, josta saa vaihtelevan paljon irti. Kovin eskapistisena sitä en osaa pitää, koska vaaran tunne on aina läsnä (toisaalta se on erilainen uhka kuin todellisen maailman uhat). Tykkään myös Tolkienin kielestä hyvin paljon, osittain tämä on toki suomentajankin ansio. Ja jo sillä, että kirjassa on kartta ja järkevä (luonnon)maantiede ja etäisyydet TSH pääsee aika pitkälle. Maailman tietyt kulttuurilliset puolet ärsyttävät enemmän, ja ovat ehkä korostuneetkin ajan kanssa.
Yllä olevia maailmoja täydentämään kuvitteelliseen “nelikenttään” joku voisi heittää Kiekkomaailman, joka on minulle nykyään (ja viimeisen 8 vuoden aikana, ehkä?) näitä mainittuja tärkeämpi. Kiekkomaailma-kirjojen proosa ei ole eritisen modernistista (modernia?) tai rakenteellisesti poikkea “keskimääräisestä fantasiasta”, mutta ottaa niin vahvasti kantaa lukuisiin tosielämän ilmiöihin, että päätyy lopulta todella kauas biologissa käsitellystä eskapistisesta spekulatiivisesta fiktiosta. Ja se on hienoa.
Tämä oli sen verran kiinnostava huomio, että voisi sen myötä kaapata (omasta biologistani keskusteluun tarkoitetun) ketjun lempiaiheelleni: oman BraveStarr-fanficini tulkinnalle.
sisältää broilereita, jos niillä on jotain väliä. en tiedä miksi kukaan lukisi tätä lukematta alkuperäistä biologia ja sen ehdotuksen mukaan rebuildia
Hedelmällisin lähestymistapa kysymykseen on varmaan tarkastella, mitä merkityksiä luontokuvaus saa Rebuildin prologissa. Niitä on nähdäkseni aika paljon, enkä viitsi mennä liian syvälle vasta tulevissa osissa fokusta saaviin aiheisiin, mutta tässä lyhyt esitys:
luonnolla on merkitystä Thirty-Thirtyn hahmoon liittyvien kahtiajakojen – ihminen/eläin, luonnollinen/keinotekoinen – käsittelyssä (ja kieltämisessä?)
intertekstuaalisesti keskeiset teokset luokkaa God’s Own Country, Brokeback Mountain ja A Moment in the Reeds perustuvat vahvasti luonnollisiin ympäristöihin, joissa keskeisenä tekijänä on vastakkainasettelu luonnon vapauden ja rakennetussa ympäristössä, ihmisten keskellä oltaessa vaikuttavien normien kanssa
jos intertekstuaalisuuden tarkastelussa menee James Welch -zonelle, luontokuvaa voi käsitellä myös reservaatti/moderni ympäristö -vastakkainasettelun kautta
Rebuildin luontokuvaus, josta puuttuvat 2020-luvulla maapallolla ajankohtaiset ongelmat, on luonteeltaan utopistista. tämä on aika monessa teoksen kohdassa toistuva ja kokonaisuudelle tärkeä elementti, mutta vielä en sano muuta
luonnossa ja sen olosuhteiden armolla olemisen fyysinen ulottuvuus liittyy teoksessa toistuvaan vastakkainasetteluun kouriintuvan, materiaalisen todellisuuden ja muiden juttujen välillä
luonto auttaa myös keskeisen lämpötilamotiivin ilmentämisessä
kohtaus, jossa BraveStarr tunnistaa sen kasvin, on symbolinen vastine koko osaa (ja koko tarinaa) määrittävälle kehitykselle identiteetin/identiteettien löytämisestä ja rakentumisesta. tämä on hyvä symboli myös siinä mielessä, että luontosuhde on usein tärkeä elementti amerikan alkuperäiskansoja käsittelevissä teksteissä, mutta ehkä tärkeämpi ulottuvuus on tiedon siirtymisen sukupolvelta toiselle kuvaus (koska tarina tekee yhteyden BraveStarrin menneisyyteen ja toteaa, ettei BraveStarr voi tietää lorea galaktisen marsalkka-akatemian ansiosta… mitä se sitten kuvastaakaan? hmm hmm)
Siinä on aika paljon kamaa, väittäisin! Kysymys: kuinka suuri osa tästä olisi samalla tavalla merkityksellistä, jos tarina käsittelisikin bonklejen elämää?
Retrofuturistinen scifimaailma on kaiketi paljon helpompi käsittää suhteessa omaamme kuin täysin fiktiivinen Bonkles-universumi – ja temaattinen mielekkyys syntyy paljolti juuri siitä. Bonklet ovat olentoina fyysisesti ja henkisesti niin erilaisia, että on vaikeampi hahmottaa, mitä näiden seikkailuissa ilmenevät erot ihmisiinelämään tarkoittavat. Jos Lewalla on järkevä ja mielekäs luontosuhde, tarkoittaako se, että kannattaisi itsekin olla robotti? Entä jos Lewalla onkin tosi huono luontosuhde; kohdistuuko kritiikki silloin Lewan olemukseen robottina vai johonkin juttuun, jolla voisi olla väliä myös ihmisille?
Nähdäkseni on paljon vaikeampaa ja työlämpää sanoa asioita Bionicle-maailman kautta – ei voi vain dropata juttuja ja olettaa, että ihmislukija tajuaa kontekstista teoksen idean. Tuntuu siltä, että “ihmistarinoita” kirjoittaessa tuottaa helpommin tiivistä tekstiä, jossa ajatukset välittyvät lukijan ennakkotietojen kautta, mutta Klaanonissa kaikki pitää selittää auki. Nähdäkseni esim. kaikki yllä Rebuildista sanomani on ihan luontevaa tulkintaa, vaikka teksti ei sano mitään siitä hirveän suoraan. Intertekstuaalisuus ja kytkökset reaalimaailman muihin konteksteihin ovat kriittisiä elementtejä merkityksen muodostumiselle, ja Bionicle-maailmassa ne eivät kulje mukana yhtä automaattisesti.
EDIT: ja siis en tiedä tuliko pointtini tästä selville hirveän hyvin mutta lähinnä ehkä ajattelen, että tekijän ja tekoprosessin kannalta (ainakin minulla) merkitys tuntuu edeltävän vahvasti muotoa. ihan raakaproosan kirjoittaminen tuntuu olevan sitä helpompaa (ja lopputulos sitä parempi), mitä vahvempi visio on siitä, mitkä ovat tekstin ydinkysymykset, -motiivit ja -teemat. ainakaan minun mieleeni hyvät kohtaukset eivät pulpahda sellaisinaan vaan syntyvät konkreettisesta tarpeesta käsitellä jotakin tai tuoda ilmi jokin tietty pointti – tai sitten vain tietyn intertekstin tai genrepiirteen matkimisesta. (en tiedä kuinka hyvin te muut koette tämän kuvaavan prosessejanne.) ja kuten tässä ketjussa ja biologissa on keskusteltu, bionicle-sälää kirjoittaessa tuntuu olevan paljon vähemmän tällaista aineistoa, josta ammentaa.
Jatkan tuosta tietystä samaistuttavuudesta sen verran, että uskon kyllä että tietynlaisiin “taikaihmisiin” saa kyllä helposti inhimillistä kokemusta ja kouriintuvuutta, jos antaa tarpeeksi myönnytyksiä. Klaanonissa ongelma tulee ehkä osittain juuri siitä, kuinka erilaisilla tavoilla me eri kirjoittajina kuvaamme vaikkapa hahmojen… fyysisyyttä? Tietyllä tapaa se että “ne on robotteja” on vähän no-go-zone siksi koska eivät ne tiedä olevansa robotteja, mutta toisaalta hahmojen fysiologian toimimisesta on myös todella vähän konkretiaa ja vaikea tehdä kovia statementeja. Siksi pitää toimia aika epämääräisten vibojen perusteella. Mitä niillä voi tehdä, mikä on liikaa?
Kyllä näiden kanssa joutuu painimaan, vaikka itse olenkin ottanut aika “kirjoitan kummallisen värisiä ihmisiä”-asenteen. Mutta silti, rikkooko jonkun immersiota liikaa sanoa, että bonkkelin iho menee “kananlihalle”? Miten hengittäminen tapahtuu? Hengittävätkö ne aina suun kautta, vai onko niillä “nenät”? Tällaisten asioiden epämääräisyys vääjäämättä luo sen tietyn etäisyyden. Ei selvästikään mitenkään uskomattoman pahaa, kun me olemme tätä niin kauan jaksaneet, mutta sellaisen etäisyyden, jossa hahmot ovat vähän ulkoistettuja. Niin iso osa inhimillisestä kokemuksesta on kuitenkin… kehollisuutta? Esimerkiksi kosketus on asia, jonka kuvaamisessa välillä hieron päätäni. Ongelma aiheuttaa ehkä sen, että usein tuntuu, että kuvailen hahmojen kehollisuutta niillä parilla jutulla, joista voin melko itsevarmasti tehdä lausuntoja ja jotka voin ongelmitta kuvailla ja kuvitella aika inhimilliseksi. Silmät ovat todella läsnä kuvailussani tämän takia. Klaanon-tekstissä tulee myös käytettyä sellaisia aika sarjakuvamaisia tapoja kuvata kehonkieltä, joita ei ehkä selkeän ihmismäisillä hahmoilla edes viitsisi käyttää.
Mitä taas tulee Tongun luontokuvauspointtiin, uskon että siinä, että siihen ei niin takerru on kyse osittain inhimillisestä etäisyydestä ja osittain vähän toisenlaisesta keskustelusta siitä, että onhan Klaanon aika Juoni_kirjallisuutta. Ja koska se on niin Juoni_kirjallisuutta niin usein, lukukulttuurimme ehkä takertuu helposti siihen, että Klaanon-tarinapätkissä täytyy olla vinkkejä ja vihjeitä, eivätkä ne voi olla… “vain” tunnelmointia? Oma luontosuhteeni on ainakin vain tunnelmointia ja aika pysähtyneitä hetkiä, joilla ei tarvitse edes olla merkitystä.
Tässä mielessä Klaanon elää ja hengittää mielissämme ehkä aika elokuvallista kerrontakieltä, kun jokaisella kohtauksella pitää olla vähän “pointti”, ehkä. Hahaha, en tiedä, ehkä olen vain kaivanut itselleni kuopan valtavalla mysteerivuorella, kun ruohonkorsikaan ei saa olla kouriintuva detalji maailmasta vaan hidden lore vinkki.
Olipa sekavaa. No semmoista se on.
Näissä viboissa, jotka tunnistan itsekin, voi olla taustalla jotain räväkkää 2011-corea keskustelua siitä, että kun joku uusi hahmo tai juttu tuodaan Klaanoniin, sen pitää sitten liittyä tarinaan!!! Ja olihan se silloin ihan perusteltua, kun kaiken maailman OEUGUAMNit lisäilivät sotkujaan tarinaan suunnittelematta yhteisesti mitään. Luulisin ja toivoisin silti, että olisimme nykyisin vähän suvaitsevampia sen suhteen, millä on pointti ja tarkoitus; moderni Klaanon-lukija osaa varmaan lähestyä viestejä muullakin tulokulmalla kuin “mitä vihjeitä taikajuonesta tämä sisältää?”
Olen itsekin yrittänyt tehdä silloin tällöin irtiottoja vähemmän juonellista Klaanonia kohti, mutta vastaanoton ennakoinnin lisäksi siinä tuntuu olevan se juttu, että joskus 2011–2015 tehdyt suunnitelmat ovat paljon juonellisempia kuin ehkä nykyisin haluaisin. On vain yksinkertaisesti juttuja, jotka täytyy selittää lukijalle jotakin kautta. Lisäksi Klaanonin kokonaisuuden sidoksisuus on kasvanut paljon, mikä on hyvä asia, mutta juonellistaa vääjäämättä sekin kirjoittamista – jotkin asiat ovat lukijalta pimennossa lähinnä siksi, että niiden paljastus on buukattu joskus vuosien päästä tapahtuvaan juoneen, vaikka lisätiedot antaisivat tarinallisia mahdollisuuksia juuri nyt. 2011 laukaistua juonijunaa on tässä vaiheessa vaikea pysäyttää.
Toisaalta ei ole niin, etteikö ongelmalle voisi tehdä mitään. Itse kukin voi varmaan omalla panoksellaan siirtää Klaanon ja sen ympärillä pyörivän keskustelun painopistettä juonesta toisaalle; jos ei muuten niin esim. tekemällä Klaanon-kommenteissa enemmän esteettisiin, temaattisiin yms. näkökulmiin liittyviä huomioita juonijuttujen sijaan. Ja tietenkin voi itse viedä kirjoittamaansa Klaanonia aggressiivisemmin omia mieltymyksiään vastaavaan suuntaan.
Pakko jatkaa vielä vähän ajatusta “bonklejen epäinhimillisyys on aika vaikeaa”:
Gregin tekstin tönkköys selittyi kyllä aina vähän sillä, miten orjallisesti se pyrki pitämään kiinni standardeistaan siitä, mitä hahmot saavat tehdä ja miten niitä saa kuvailla. En väitä että Greg olisi mikään mestariprosaisti, mutta annetaan sen verran armoa, että aika vaikeaa on luoda komplekseja ja samaistuttavia hahmoja, kun ainoa sallittu tapa kuvailla hahmoja on “minkä värinen haarniska” ja “minkälainen naamio”.
Eihän lastenkirjoissa aina ole kovin inhimillisiä hahmoja, mutta ehkä minä nyt helpommin samaistun kuitenkin fantasiaan “mitä jos minulla olisi häntä ja nukkuisin talviunta” kuin siihen, että maailman olennot määritellään attribuutilla “x-armored” ja niillä ei ole sormia. Ja Klaanon-jutuissa mennään sen verran isompiin ja vakavampiin aiheisiin, että lisäinhimillistämistä ei oikein pääse pakoon, jos haluaa että se tuntuu miltään.
Ihmiset haluavat kuitenkin lopulta tavalla tai toisella lukea aina ihmisistä, kumma juttu? Välillä ne vain ovat alastomia virtahepoihmisiä ja välillä ne ovat värikkäitä robotti-ihmisiä.
Kun vertaa bonklesia muuhun ei-ihmisiä kuvaavaan spekulatiiviseen fiktioon, hämmentävä yksityiskohta on sekin, että matoranit… kuvataan oikeastaan aika tavallisina tyyppeinä, joiden elämässä ei ole mitään outoa tai hämmentävää. On syynsä sille, miksi “alienit ja ihmiset vertaavat toistensa kulttuureita” on niin suosittu trope – outoa scifihömppää on helpointa inhimillistää peilaamalla sitä johonkin lukijalle jo tuttuun.
Bioniclessa mitään tällaista ei tapahdu siitä huolimatta, että tarinassa on myös ihmisiä, jotka vain elävät 100 000 vuotta ja joita johtaa Paavo Väyrynen. Lukija oppii senkin, ettei hahmoilla ole sormia, vasta Gregin kysymystopicia selaillessaan, koska sellainenkin äärimmäisen kriittinen anatominen fakta ei vain vaikuta tarinaan mitenkään. (Ja elokuvissa hahmoilla on sormet mutta shhh) Samoin rakkauden epäkanonisuus on juttu, jota sitäkään ei voi lukea tarinasta – olisi helppoa ajatella, että onhan hahmoilla kaikki tunteet, romantiikka ei vain ole ollut juonellisesti relevanttia. Eivät agoritkaan paneskele on-screen.
Hämmentävin piirre bonklen maailmanrakennuksessa vaikuttaakin olevan se, että erot matoranien ja ihmisten välillä ovat lähinnä muotoa “matoraneilla ei ole ihmisten juttua”. Matoraneilla ei ole sormia, perheitä eikä rakkautta, mutta tilalla ei ole mitään kiinnostavaa. Ainoat sosiaaliset suhteet maailmassa ovat ystävyys ja johtaminen, ja sekin on vain äärimmäisen pelkistetty hierarkia, jossa on johtaja ja alamaisia. Millainen maailma tulisi, jos rakkauden, perheen ja seksin eliminoisi käsitteinä? Ainakin aika paljon tylsempi. (en voi uskoa että se oli makutan, joka on oikeasti greg, paha suunnitelma kaiken aikaa)
Oli hyvä. Sanon myös että aika kiltisti sinä tässä näitä aika kontroversiaaleja aiheita käsittelet.
Ymmärrän ja allekirjoitan ehdottomasti pointin siitä, että spefin maailmat, joissa LGBT-identiteetit ovat normalisoituja, ovat aika usein sellaisia, joissa on kuin niitä ei edes olisi olemassa. Normalisointi poistaa valitettavan usein samaistumiskohdat. Aika paljon näkee kyllä juuri sellaista aika voimaannuttavan modernia tumblr-sukupolven scififantasiaa, jossa pointti on enemmänkin tarjota eskapismia ja syrjinnältä turvallinen tila lukijalle, kokijalle tai katsojalle.
Nähdäkseni se on ehdottomasti arvokasta itsessään. Paljon pöytäroolipelaavana ja sitä kulttuuria tuntevana näen tämän kyllä siinä maailmassa erityisen ymmärrettävänä. Ihan joka peliseurue ei halua käsitellä realistista homofobiaa haltiamaailmassaan. Mutta voimaannuttavan eskapismin toinen vaihtoehto on totta tosiaan ihan yhtä arvokas.
Teit myös aika hiton hyvää työtä sen ristiriidan sanallistamisessa, miten näitä teemoja pitäisi edes kirjoittaa maailmassa, jossa hahmot ovat täysin kliinisen puhtoisia ropotteja. Jos jotain, uskon ainakin että subtextin puolella operointi on usein ratkaisu isojen aiheiden käsittelyyn maailmoissa, jotka ovat joko niitä aiheita pienempiä tai esimerkiksi lapsille tarkoitettuja. Lastenkirjoilla on kuitenkin aina ollut tapansa käsitellä sellaisiakin aiheita, joiden käsittely reaalimaailman rosolla voisi olla vaikeaa. Jossain määrin tämä on ollut oma filosofiani Klaanonin kanssa sen kymmenisen vuotta. Jos tässä projektissa ei olisi ollut vakavia teemoja, en tiedä kuinka pitkään olisin jaksanut sitä.
En kiellä, etteikö tämä teksti olisi liipannut joitakin Kuulapsen tausta-ajatuksia ja osunut toisiin lämpöhakeutuvalla ohjuksella, mutta ihan pikku hetki aikaa täytyy kulua ennen kuin viitsin asiaa laajemmin purkaa. Jos jotain niin olen aika iloinen että se antoi toivoa tällä rintamalla. Ehkä ennakkohypestä saattoi ajatella että Kuulapsi oli jotenkin tarkoituksellisen provokatiivinen ja shokeeraava, mutta minulle se oli vain kerronnallinen vääjäämättömyys silloin kun ajattelee tuota maailmaa niin painavasti kuin ajattelee.
Se oli hyvä ja selkeä teksti, ja alun asiain johdattelut petasivat pointteja hienosti. Minäkään en kokenut Klaanonin käsittelyä kovin provokatiivisesti, päin vastoin - olen ajatellut samoja asioita, tai tavallaan ongelmia, omalla kohdallanikin Klaanonissa (ja kirjoitellut niistä Pikku Koneessa, kuten tiedätte). Ehkä tässä yhteydessä voi toistaa havaintoni siitä, että Yöepisodien lukeminen tuntui jotenkin hirveän paljon soljuvampaa kuin Klaanonin, vaikken koe näistä yhtä toista paremmaksi tai huonommaksi - ja tekstimassan koon valtavan eron puitteissa sellainen vertailu olisikin aika hassu. Mutta joku siinä on, ihmisenä olemisessa ja ihmisestä lukemisessa; ja Bioniclejen muovisoturimaailma on kyllä kaukana mistään helposta tässä suhteessa.
Tavallaan tämä herätti myös ajattelemaan - ehkä vähän aiheen vierestä? - että yllättäen Rebuildissa oli enemmän “eräcorea” tai sanotaanko nyt vaan nättiä, vaikuttavaa luontokuvausta kuin suunnilleen Klaanonissa tähän asti! Tai ehkä siellä on, mutta tekstin määrästä se ei nyt muistikuvista kovin helposti pomppaa esiin, ja tapahtuuhan aika moni juttu Klaanonissa melko scifissä ympäristössä… Miksi tämä nyt minua tälläin ihmetyttää, niin varmaan liittyy siihen, että siellä metsässä on itse tullut vietettyä niin paljon vuosia, ja konkreettisen (lähi)luonnon takia koettua elämän suurimpia tunnekuohuja… (Kaikki ovat varmaan kuulleet jossain vaiheessa valitukseni siitä, miten myyttinen “suomalainen luontosuhde” on minusta korni, valheellinen ja vaarallinenkin ajatusmalli.) No, enivei, Rebuildin prologi käytti luontokuvausta jotenkin niin hyvin, että (tämäån blogin myötä) sen puute Klaanonissa jotenkin pomppasi esiin. Mitä opimme tästä? Klaanonissa on vielä työnsarkaa; TAI, luontokokemuksen kirjoittaminen muovisotureilla on vaikeampaa kuin oikeilla (seksuaalisilla) lihaihmisillä. Voiko näin olla? Ei varmasti niin voimakkaasti kuin rakkaus- ja hahmosuhdejutuissa, mutta kuka tietää.
Teksti myös tarjosi näkökulmia, joita en ollut ajatellut ainakaan kovin selkeästi. Kiitos niistä!
Tässä vaiheessa kaappaan tämän kommentin enkä puhu biologista kovin tarkasti! Hähää!
Tuli myös eskapismista mieleen; en oikein muista lukeneeni juttuja koskaan erityisesti eskapismin takia, ehkä koska elämäni on ollut yleisesti aika kivaa? Sekä vanhat Tähtien Sodat että Taru Sormusten Herrasta ovat olleet tietyssä elämänvaiheissa ihan tärkeimpiä juttuja, mutta kun asiaa miettii, niin ei kumpikaan oikein eskapismin takia. Tähtien Sodissa kiinnosti tyylikkyyttä ja köpöisyyttä yhdistävä estetiikka ja tietyt napakat hahmosuhteet; molemmat asioita, jotka ovat aika huonolla tolalla varsinkin esiosissa. Ja niitä EU-kirjoja luki jotenkin jonakin korvikkeena, kun suhde elokuviin oli niin vahva. Mutta eihän niistä kovin paljon saanut irti, koska estetiikka oli visuaalista ja hahmosuhteet aika pitkälti (improvisoivien?) näyttelijöiden ansiota! Muistot niistä kirjoista ovat siksi hyvin haaleita, Pimeän Laivueessa (Toinen Thawn?) oli muistaakseni ihan kutkuttava juoni (tämä huomio on omistettu Kepelle). Kristalliplaneetta oli ehkä viimeinen jonka luin, ja ainoa asia, jonka muistan siitä on kohta, jossa Han Solo epäilee, että Luken valomiekasta on paristot loppu, kun Voima ei toimi…
Entä Taru Sormusten Herrasta? Suhteeni kirjaan on henkilökohtainen. Aiemmin se oli aika fanaattinen. On varmaan ihan tervettä Tolkienin faneille, että TSH-elokuvat ovat hyviä vaikka poikkeavat kirjoista, niin fanit voivat joustaa puristisista näkökulmista… Mutta niin asiaan. Tolkienilla on oma eräcorensa, josta saa vaihtelevan paljon irti. Kovin eskapistisena sitä en osaa pitää, koska vaaran tunne on aina läsnä (toisaalta se on erilainen uhka kuin todellisen maailman uhat). Tykkään myös Tolkienin kielestä hyvin paljon, osittain tämä on toki suomentajankin ansio. Ja jo sillä, että kirjassa on kartta ja järkevä (luonnon)maantiede ja etäisyydet TSH pääsee aika pitkälle. Maailman tietyt kulttuurilliset puolet ärsyttävät enemmän, ja ovat ehkä korostuneetkin ajan kanssa.
Yllä olevia maailmoja täydentämään kuvitteelliseen “nelikenttään” joku voisi heittää Kiekkomaailman, joka on minulle nykyään (ja viimeisen 8 vuoden aikana, ehkä?) näitä mainittuja tärkeämpi. Kiekkomaailma-kirjojen proosa ei ole eritisen modernistista (modernia?) tai rakenteellisesti poikkea “keskimääräisestä fantasiasta”, mutta ottaa niin vahvasti kantaa lukuisiin tosielämän ilmiöihin, että päätyy lopulta todella kauas biologissa käsitellystä eskapistisesta spekulatiivisesta fiktiosta. Ja se on hienoa.
Tämä oli sen verran kiinnostava huomio, että voisi sen myötä kaapata (omasta biologistani keskusteluun tarkoitetun) ketjun lempiaiheelleni: oman BraveStarr-fanficini tulkinnalle.
sisältää broilereita, jos niillä on jotain väliä. en tiedä miksi kukaan lukisi tätä lukematta alkuperäistä biologia ja sen ehdotuksen mukaan rebuildia
Hedelmällisin lähestymistapa kysymykseen on varmaan tarkastella, mitä merkityksiä luontokuvaus saa Rebuildin prologissa. Niitä on nähdäkseni aika paljon, enkä viitsi mennä liian syvälle vasta tulevissa osissa fokusta saaviin aiheisiin, mutta tässä lyhyt esitys:
Siinä on aika paljon kamaa, väittäisin! Kysymys: kuinka suuri osa tästä olisi samalla tavalla merkityksellistä, jos tarina käsittelisikin bonklejen elämää?
Retrofuturistinen scifimaailma on kaiketi paljon helpompi käsittää suhteessa omaamme kuin täysin fiktiivinen Bonkles-universumi – ja temaattinen mielekkyys syntyy paljolti juuri siitä. Bonklet ovat olentoina fyysisesti ja henkisesti niin erilaisia, että on vaikeampi hahmottaa, mitä näiden seikkailuissa ilmenevät erot ihmisiinelämään tarkoittavat. Jos Lewalla on järkevä ja mielekäs luontosuhde, tarkoittaako se, että kannattaisi itsekin olla robotti? Entä jos Lewalla onkin tosi huono luontosuhde; kohdistuuko kritiikki silloin Lewan olemukseen robottina vai johonkin juttuun, jolla voisi olla väliä myös ihmisille?
Nähdäkseni on paljon vaikeampaa ja työlämpää sanoa asioita Bionicle-maailman kautta – ei voi vain dropata juttuja ja olettaa, että ihmislukija tajuaa kontekstista teoksen idean. Tuntuu siltä, että “ihmistarinoita” kirjoittaessa tuottaa helpommin tiivistä tekstiä, jossa ajatukset välittyvät lukijan ennakkotietojen kautta, mutta Klaanonissa kaikki pitää selittää auki. Nähdäkseni esim. kaikki yllä Rebuildista sanomani on ihan luontevaa tulkintaa, vaikka teksti ei sano mitään siitä hirveän suoraan. Intertekstuaalisuus ja kytkökset reaalimaailman muihin konteksteihin ovat kriittisiä elementtejä merkityksen muodostumiselle, ja Bionicle-maailmassa ne eivät kulje mukana yhtä automaattisesti.
EDIT: ja siis en tiedä tuliko pointtini tästä selville hirveän hyvin mutta lähinnä ehkä ajattelen, että tekijän ja tekoprosessin kannalta (ainakin minulla) merkitys tuntuu edeltävän vahvasti muotoa. ihan raakaproosan kirjoittaminen tuntuu olevan sitä helpompaa (ja lopputulos sitä parempi), mitä vahvempi visio on siitä, mitkä ovat tekstin ydinkysymykset, -motiivit ja -teemat. ainakaan minun mieleeni hyvät kohtaukset eivät pulpahda sellaisinaan vaan syntyvät konkreettisesta tarpeesta käsitellä jotakin tai tuoda ilmi jokin tietty pointti – tai sitten vain tietyn intertekstin tai genrepiirteen matkimisesta. (en tiedä kuinka hyvin te muut koette tämän kuvaavan prosessejanne.) ja kuten tässä ketjussa ja biologissa on keskusteltu, bionicle-sälää kirjoittaessa tuntuu olevan paljon vähemmän tällaista aineistoa, josta ammentaa.
Jatkan tuosta tietystä samaistuttavuudesta sen verran, että uskon kyllä että tietynlaisiin “taikaihmisiin” saa kyllä helposti inhimillistä kokemusta ja kouriintuvuutta, jos antaa tarpeeksi myönnytyksiä. Klaanonissa ongelma tulee ehkä osittain juuri siitä, kuinka erilaisilla tavoilla me eri kirjoittajina kuvaamme vaikkapa hahmojen… fyysisyyttä? Tietyllä tapaa se että “ne on robotteja” on vähän no-go-zone siksi koska eivät ne tiedä olevansa robotteja, mutta toisaalta hahmojen fysiologian toimimisesta on myös todella vähän konkretiaa ja vaikea tehdä kovia statementeja. Siksi pitää toimia aika epämääräisten vibojen perusteella. Mitä niillä voi tehdä, mikä on liikaa?
Kyllä näiden kanssa joutuu painimaan, vaikka itse olenkin ottanut aika “kirjoitan kummallisen värisiä ihmisiä”-asenteen. Mutta silti, rikkooko jonkun immersiota liikaa sanoa, että bonkkelin iho menee “kananlihalle”? Miten hengittäminen tapahtuu? Hengittävätkö ne aina suun kautta, vai onko niillä “nenät”? Tällaisten asioiden epämääräisyys vääjäämättä luo sen tietyn etäisyyden. Ei selvästikään mitenkään uskomattoman pahaa, kun me olemme tätä niin kauan jaksaneet, mutta sellaisen etäisyyden, jossa hahmot ovat vähän ulkoistettuja. Niin iso osa inhimillisestä kokemuksesta on kuitenkin… kehollisuutta? Esimerkiksi kosketus on asia, jonka kuvaamisessa välillä hieron päätäni. Ongelma aiheuttaa ehkä sen, että usein tuntuu, että kuvailen hahmojen kehollisuutta niillä parilla jutulla, joista voin melko itsevarmasti tehdä lausuntoja ja jotka voin ongelmitta kuvailla ja kuvitella aika inhimilliseksi. Silmät ovat todella läsnä kuvailussani tämän takia. Klaanon-tekstissä tulee myös käytettyä sellaisia aika sarjakuvamaisia tapoja kuvata kehonkieltä, joita ei ehkä selkeän ihmismäisillä hahmoilla edes viitsisi käyttää.
Mitä taas tulee Tongun luontokuvauspointtiin, uskon että siinä, että siihen ei niin takerru on kyse osittain inhimillisestä etäisyydestä ja osittain vähän toisenlaisesta keskustelusta siitä, että onhan Klaanon aika Juoni_kirjallisuutta. Ja koska se on niin Juoni_kirjallisuutta niin usein, lukukulttuurimme ehkä takertuu helposti siihen, että Klaanon-tarinapätkissä täytyy olla vinkkejä ja vihjeitä, eivätkä ne voi olla… “vain” tunnelmointia? Oma luontosuhteeni on ainakin vain tunnelmointia ja aika pysähtyneitä hetkiä, joilla ei tarvitse edes olla merkitystä.
Tässä mielessä Klaanon elää ja hengittää mielissämme ehkä aika elokuvallista kerrontakieltä, kun jokaisella kohtauksella pitää olla vähän “pointti”, ehkä. Hahaha, en tiedä, ehkä olen vain kaivanut itselleni kuopan valtavalla mysteerivuorella, kun ruohonkorsikaan ei saa olla kouriintuva detalji maailmasta vaan hidden lore vinkki.
Olipa sekavaa. No semmoista se on.
Näissä viboissa, jotka tunnistan itsekin, voi olla taustalla jotain räväkkää 2011-corea keskustelua siitä, että kun joku uusi hahmo tai juttu tuodaan Klaanoniin, sen pitää sitten liittyä tarinaan!!! Ja olihan se silloin ihan perusteltua, kun kaiken maailman OEUGUAMNit lisäilivät sotkujaan tarinaan suunnittelematta yhteisesti mitään. Luulisin ja toivoisin silti, että olisimme nykyisin vähän suvaitsevampia sen suhteen, millä on pointti ja tarkoitus; moderni Klaanon-lukija osaa varmaan lähestyä viestejä muullakin tulokulmalla kuin “mitä vihjeitä taikajuonesta tämä sisältää?”
Olen itsekin yrittänyt tehdä silloin tällöin irtiottoja vähemmän juonellista Klaanonia kohti, mutta vastaanoton ennakoinnin lisäksi siinä tuntuu olevan se juttu, että joskus 2011–2015 tehdyt suunnitelmat ovat paljon juonellisempia kuin ehkä nykyisin haluaisin. On vain yksinkertaisesti juttuja, jotka täytyy selittää lukijalle jotakin kautta. Lisäksi Klaanonin kokonaisuuden sidoksisuus on kasvanut paljon, mikä on hyvä asia, mutta juonellistaa vääjäämättä sekin kirjoittamista – jotkin asiat ovat lukijalta pimennossa lähinnä siksi, että niiden paljastus on buukattu joskus vuosien päästä tapahtuvaan juoneen, vaikka lisätiedot antaisivat tarinallisia mahdollisuuksia juuri nyt. 2011 laukaistua juonijunaa on tässä vaiheessa vaikea pysäyttää.
Toisaalta ei ole niin, etteikö ongelmalle voisi tehdä mitään. Itse kukin voi varmaan omalla panoksellaan siirtää Klaanon ja sen ympärillä pyörivän keskustelun painopistettä juonesta toisaalle; jos ei muuten niin esim. tekemällä Klaanon-kommenteissa enemmän esteettisiin, temaattisiin yms. näkökulmiin liittyviä huomioita juonijuttujen sijaan. Ja tietenkin voi itse viedä kirjoittamaansa Klaanonia aggressiivisemmin omia mieltymyksiään vastaavaan suuntaan.
Pakko jatkaa vielä vähän ajatusta “bonklejen epäinhimillisyys on aika vaikeaa”:
Gregin tekstin tönkköys selittyi kyllä aina vähän sillä, miten orjallisesti se pyrki pitämään kiinni standardeistaan siitä, mitä hahmot saavat tehdä ja miten niitä saa kuvailla. En väitä että Greg olisi mikään mestariprosaisti, mutta annetaan sen verran armoa, että aika vaikeaa on luoda komplekseja ja samaistuttavia hahmoja, kun ainoa sallittu tapa kuvailla hahmoja on “minkä värinen haarniska” ja “minkälainen naamio”.
Eihän lastenkirjoissa aina ole kovin inhimillisiä hahmoja, mutta ehkä minä nyt helpommin samaistun kuitenkin fantasiaan “mitä jos minulla olisi häntä ja nukkuisin talviunta” kuin siihen, että maailman olennot määritellään attribuutilla “x-armored” ja niillä ei ole sormia. Ja Klaanon-jutuissa mennään sen verran isompiin ja vakavampiin aiheisiin, että lisäinhimillistämistä ei oikein pääse pakoon, jos haluaa että se tuntuu miltään.
Ihmiset haluavat kuitenkin lopulta tavalla tai toisella lukea aina ihmisistä, kumma juttu? Välillä ne vain ovat alastomia virtahepoihmisiä ja välillä ne ovat värikkäitä robotti-ihmisiä.
Kun vertaa bonklesia muuhun ei-ihmisiä kuvaavaan spekulatiiviseen fiktioon, hämmentävä yksityiskohta on sekin, että matoranit… kuvataan oikeastaan aika tavallisina tyyppeinä, joiden elämässä ei ole mitään outoa tai hämmentävää. On syynsä sille, miksi “alienit ja ihmiset vertaavat toistensa kulttuureita” on niin suosittu trope – outoa scifihömppää on helpointa inhimillistää peilaamalla sitä johonkin lukijalle jo tuttuun.
Bioniclessa mitään tällaista ei tapahdu siitä huolimatta, että tarinassa on myös ihmisiä, jotka vain elävät 100 000 vuotta ja joita johtaa Paavo Väyrynen. Lukija oppii senkin, ettei hahmoilla ole sormia, vasta Gregin kysymystopicia selaillessaan, koska sellainenkin äärimmäisen kriittinen anatominen fakta ei vain vaikuta tarinaan mitenkään. (Ja elokuvissa hahmoilla on sormet mutta shhh) Samoin rakkauden epäkanonisuus on juttu, jota sitäkään ei voi lukea tarinasta – olisi helppoa ajatella, että onhan hahmoilla kaikki tunteet, romantiikka ei vain ole ollut juonellisesti relevanttia. Eivät agoritkaan paneskele on-screen.
Hämmentävin piirre bonklen maailmanrakennuksessa vaikuttaakin olevan se, että erot matoranien ja ihmisten välillä ovat lähinnä muotoa “matoraneilla ei ole ihmisten juttua”. Matoraneilla ei ole sormia, perheitä eikä rakkautta, mutta tilalla ei ole mitään kiinnostavaa. Ainoat sosiaaliset suhteet maailmassa ovat ystävyys ja johtaminen, ja sekin on vain äärimmäisen pelkistetty hierarkia, jossa on johtaja ja alamaisia. Millainen maailma tulisi, jos rakkauden, perheen ja seksin eliminoisi käsitteinä? Ainakin aika paljon tylsempi. (en voi uskoa että se oli makutan, joka on oikeasti greg, paha suunnitelma kaiken aikaa)