Stampeden Spelit EXPLAINED

ILMISELVÄ DISCLAIMER: kannattaa silleen lukea se juttu, josta on kyse. En lupaa, että kaikista ajatuksista saa mitään irti muuten. Ei välttämättä muutenkaan, koska tämä on aika sekava ja rakenteeton biologi, joka on epäpyhä yhdistelmä genrejä ”lineaarinen behind the scenes -katsanto” ja ”galaksiaivoinen, tekijän perspektiivin ohittava analyysiessee”. Näiden pitäisi varmaan oikeasti olla eri tekstit, mutta tämä helvetin BraveStarr-fanfic on jo raapinut elimistöstäni irti kohtuuttomasti sanoja ja tekee niin tulevaisuudessakin, joten tähän on tyydyttävä.

YLEINEN HUOMAUTUS: loputtomasti kiitoksia kaikille kuvittajille; en käsittele tässä erikseen sellaisia kuvia, joihin minulla ei ollut omasta takaa salaisia tarkoitusperiä, mutta teitte kaikki hyvää työtä joka tapauksessa.

LÄHDEMATERIAALIDISCLAIMER: en tässä tee hirveän tarkkoja tiivistelmiä selostaessani intertekstuaalisia yhteyksiä, joita tässä on aika paljon. Syy tähän on enimmäkseen se, että tämä saatanan biologi on jo jotain 25 sivua, mutta jonkin verran kaiketi kannan huolta myös ”spoilereista”. Jos joku haluaa lukulistan, tässä spesifisti tälle tarinan osalle tärkeintä sälää:

  • The Death of Dick Long
  • Fate: The Winx Saga
  • Welch, James: Winter in the Blood
  • Teuton, Sean: Placing the Ancestors: Postmodernism, ”Realism,” and American Indian Identity in James Welch’s ”Winter in the Blood”
  • pari juttua jotka linkitän biologin aikana

Yleisesti ottaen intertekstuaalisuus on ainakin minun teksteissäni yleensä myös lukusuositus; eniten minua kiinnostaa ehkä vain shillata minusta lukemisen arvoisia teoksia. Siksi näin, että tekstikin on vähemmän juonitiivistelmä ficin vaikutteista ja enemmän kehotus siitä, mihin yhteyksiin kannattaa kiinnittää huomiota, jos joskus eksyy niitä vilkaisemaan. (Lisäksi: mitä tulee akateemiseen kirjallisuuteen, huomioni kiinnittyy yleensä juttuihin, jotka sanovat asian paremmin kuin mitä minä osaisin, joten oma referaatti olisi siinäkin mielessä turha.)

***

Stampeden Spelit on aika monta eri asiaa. Tässä lyhyt lista:

  • Klaanonista ja scififantasiasta tuttujen loredumppiosien estetiikalla leikittelevä jekkuteksti, joka ammentaa ekspositiotulvasta vastausten ja käänteiden sijaan tunnelmaa, oudon seksikohtauksen ja hahmodraamaa
  • metafiktiivisen, kryptomarxistisen, käänteisgnostilaisen oc-mytologien suuntaviivat piirtävä epäironinen loredumppiosa
  • BraveStarr Rebuildin noin 40 000 sanaa pitkän prologin loppu ja viimeinen osa prosessista, jossa lähdemateriaalin tarjoama taustatarina kontekstualisoidaan uudelleen (ja, ehkä oleellisemmin, lukuisia aukkoja täydennetään)
  • selonteko alkuperäissarjan könyistä ja rasistisista elementeistä ja tutkielma siitä, mitä edes tarkoittaa, että tarina rakentuu jonkin niin huonon päälle
  • lähin syventyminen itse BraveStarrin hahmoon tähän asti
  • yritys lähestyä varovasti sitä, mikä on Rebuildin temaattinen ja juonellinen ydin
  • järjetön määrä sellaista tulevan ennakointia, jolle luontevin paikka oli Stampeden Spelien metafyysisessä myllerryksessä, sisältäen mm. yhden hahmoesittelyn ja pari cameota
  • intertekstuaalinen sekamelska, jossa yhdistyvät (audiovisuaalisuuden ja kerronnan eri tasoilla) mm. James Welchin tuotanto, The Death of Dick Long, fanficin ja turripornon genrekonventiot, video jossa hevonen soittaa pianoa
  • vitsejä

Huhhuh, siinä on aika paljon kamaa. Kaikki nuo näkökulmat tuskin tulivat jokaiselle lukijalle erikseen mieleen, mikä kertonee jotain niiden sidoksisuudesta; tarinan kirjaimellinen ja metaforinen taso elävät monessa kohtaa rinnakkaista mutta erillistä elämää. Onko Stampede Yaldabaoth vai Filmation… vai onko Filmation Yaldabaoth? Onko intti paras paikka, johon lapsen voi hylätä kymmeneksi vuodeksi? Jos Bob Forward tekee rasismin, voiko sen korjata – ja kuka voi? Pettääkö kepu aina? Ja miten vore liittyy tähän kaikkeen? Vastauksia saa ehkä lähinnä tarkastelemalla osan outoa paskaa lineaarisesti.

i

BraveStarr Rebuild on kronologisesti paljon hajanaisempi tarina kuin episodimainen lähdemateriaalinsa, joka näyttää menneitä tapahtumia lähinnä silloin, kun jakson ohjaaja keksii sakean keinon kierrättää elokuvan animaatiota. Ennen prologin alkupistettä on tapahtunut paljon sälää – sekä Filmationin kyhäilemä taustatarina tulkittuna uudelleen että yhtä tärkeää oc-kamaa.

Mieleni ei kuitenkaan tehnyt yksinkertaisesti täyttää ficiä epämotivoiduilla takaumilla. Muistakaa Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion ohjenuorat; aikajärjestystä ei saa rikkoa ilman perusteita! No, oikeasti URS:n (niitä varmaan vituttaa ihan saatanasti että Ursa vei luontevamman kutsumanimen) pyhiä käskyjä oleellisempi näkökulma oli se, että haluan säilyttää kerrontatyylien vaihtelun merkityksellisenä elementtinä tarinassa. Sirpaleinen rakenne on merkki siitä, että olemme astuneet Modernismi Zonelle (kuten prologissa), ja Stampeden Spelien piti teeskennellä tosi kovaa olevansa vakavaa spekulatiivista fiktiota.

Villit unimaisemat olivatkin ennen kaikkea tapa livauttaa tarinaan lähes huomaamatta paljon sellaista pohjustusta, joka olisi muuten vaatinut paljon rehellisempiä takaumakohtauksia. Ensimmäinen unipätkä naamioituu alussa viattomaksi aikahypyksi, jotta siirtymä jälkiosaan olisi luontevampi, mutta myös siksi, että kohtauksesta saa näin irti enemmän lorea. Joku saattaa huomata, että tämä rakenne on pöllitty täysin häpeämättömästi Homestuckin unikuplakohtauksista, jotka nekin ovat minusta keino motivoida takaumia narratiivisesti ja siirtyä loppupuolessa jälkiviisaaseen näkökulmaan.

Suurin osa tämän osion konkreettisista lorepointeista liittyy Falaktiseen marsalkka-akatemiaan. Mikä se edes on, mistä vaikutteista se ammentaa? Supisuomalaisista instituutioista sen voi kaiketi käsittää jonkinlaiseksi fuusioksi yläastetta, lukiota, yliopistoa ja inttiä. Paljon yleisiä sisäoppilaitostropeja löytyy myös; ne ovat peräisin varmaan brittiläisestä lastenkirjallisuudesta (ft. Enid Blyton, ei ketään huonoja gobliinodesignereitä) ja silleen… oikeasta elämästä. Joku voisi väittää uskaliaasti, että sisäoppilaitoksia on olemassa oikeasti.

Lopputulos lienee tunnistettavissa ainestensa yhdistelmäksi. Voi hyvin kuvitella, että jos BraveStarr olisi astunut eri ovesta, jossain olisi ollut Fate: The Winx Sagan Spesialisteja mätkimässä toisiaan päähän. Ehkä siellä olisi ollut kokonainen Fate-fix fic, mutta vain avaruudessa. Hot darkness babe on ainakin kaanonia mutta ei esiinny ikinä. Tai siis, voi hyvin esiintyäkin, koska se olisi ihan hyvä läbbä? Tähän asti en ole keksinyt yhtään niin tyhmää ideaa, että olisin jättänyt sen käyttämättä vain siitä syystä. Luulen, että pari tällaista huomaa sitten, kun ne joskus ilmestyvät.

Mutta siis: voisin luetella kaikki osiossa pohjustetut juonikoukut, mutta se olisi vähän tyhmää, koska ne olivat täysin tarkoituksella melko huomaamattomia. Nähdäkseni paras tapa viljellä tarinaan uusi elementti on tehdä toistuvia ja kasvavissa määrin painokkaita mainintoja. Tämän kuvion voi nähdä esim. siinä, miten ensimmäinen vihje Kitty Lestraden olemassaolosta oli prologin ohimenevä maininta BraveStarrin opiskelukavereista. Jos ottaa suurennuslasin esiin ja lähtee tutkimusretkelle, Stampeden Speleistä löytää ehkä aika paljon samanlaisia melko viattomia ensimmäisiä mainintoja. Myös vähemmän viattomia, kuten Jingles Morgan. Mutta ei siitä vielä enempää.

Yksittäisten detaljien pudottelua tärkeämpi tehtävä ensimmäiselle unikohtaukselle oli syventyä Galaktiseen marsalkka-akatemiaan instituutiona ja BraveStarrin sitä kohtaan tuntemiin, ilmeisesti hieman monimutkaisiin tunteisiin. Elokuvan versio taustatarinan tästä osasta oli ”sitten BraveStarr menee sinne ja on siellä lol”; opinahjoa ei kuvailla sen monimutkaisemmin. Paitsi jaksossa, jossa paljastuu, että yksi opettajista olikin paha murhamies. Ja siinä, jossa on vitun Carson jumalauta ja sitten Carson on uskomattoman rasistinen ja ampuu avaruus jänistä pyssyllä aahh

Tai siis… varaa tulkita instituutiota vähän kriittisemmin on jo kaanoninkin puolesta jonkin verran. Mutta enemmän minua motivoi kiinnittää vähän enemmän huomiota BraveStarrin taustatarinan tähän osaan se, että… se on vähän tyhmä?

En ole ihan varma, mikä oli Filmationin setien selitys sille, että Shamaani laskeutuu Uudelle Texasille ja sitten vain hengaa siellä tyyliin kymmenen vuotta vaivautumatta vilkaisemaan, mitä pojalle kuuluu. Muistatteko sen, kun olette tulossa kesämökille ja pelkäätte, että auto saattaa räjähtää, joten lähetätte lapset inttiin vuosikymmeneksi? Hahmomotivaatiot romahtavat noin viiden minuutin syvällisellä pohdiskelulla; Rebuildin myöhemmin tuleva selitys on tietenkin se, että Stampede teki sen niin (hmmm), mutta sarja ei tietääkseni tee mitään vastaavaa.

BraveStarrin taustatarina on lähtökohtaisesti supersankarin taustatarina – sen tärkein tehtävä on selittää, miksi BraveStarr osaa lyödä jäbiä naamaan ja miksi tämä haluaa tehdä niin. Ficin alkuosuuden ehkä kriittisin tehtävä olikin epäsupersankaroida hahmo taustatarinoineen ja tehdä siitä lähinnä se jäbä yhteiskunnassa, joka pilkistää läpi sarjan paremmin onnistuneista jaksoista. Elokuvan versiossa tarinasta on niin paljon sellaista, jonka implikaatiot jäävät kirjoittamatta auki. Hahmopsykologian kaikkia näkökulmia tekijät eivät miettineet hirveästi… eivätkä kyllä paria muutakaan juttua.

Jos astuu virallisesti Yikes Zonelle, saattaa huomata arveluttavia asioita. Avaruusintti ei ole huono paikka hylätä lasta vain siksi, että se on mahdollisesti kyseenalainen instituutio, jonka opettajat ovat murhamiehiä ja kasvatit noloja yksinhuoltajaisiä, jotka muuttavat pasifismistaan huolimatta lastensa kanssa äärimmäisen vaarallisille planeetoille. Asiaan liittyy epämukavia juttuja johtuen aiheesta, jonka kanssa Filmationin sedät onnistuivat ehkä kaikista huonoiten: BraveStarrin hämärästi kuvattu identiteetti alkuperäiskansan edustajana avaruudessa.

Jos miettii, miksi lasta ei kannata hylätä inttiin kymmeneksi vuodeksi, kannattaa pysähtyä miettimään ainakin sitä, onko saatavilla yhtään kulttuurillisia kontakteja. Tämä on varmaan vielä tärkeämpi näkökulma, jos vitun iso broncosaurus juuri räjäytti lapsen kotiplaneetan. Oletettavasti BraveStarrilla on Filmationinkin versiossa tarinasta jokin äidinkieli, joka oli eri kuin englanti/galaksin standardikieli – onko intissä mahdollisuuksia käyttää sitä?

Bob Forwardin ja kumppanien sepittämässä narratiivissa tällaiset kysymykset ovat toki siinä mielessä vähemmän tärkeitä, että BraveStarrin identiteetti ei ole kovin vahvasti tai painokkaasti kuvattu. Sarjalla ei tunnu olevan edes mielipidettä siitä, mitä heimoa BraveStarr ja Shamaani edustavat, mikä on aika iso ”lol emt” hahmoprofiileissa – vähän sama kuin joku hahmo olisi epämääräisesti ”eurooppalainen” tai ”aasialainen”. Jos joku haluaa tietää, miksi nämä ovat Rebuildissa spesifisti mustajalkoja, vastaukseksi voinen sanoa vain ”lol emt, olin tankannut James Welchin romaaneja”. (Pari yllättävää mutta vähemmän tärkeää synergiaa ilmestyy myöhemmin.)

Sarjasta en löytänyt niin vahvoja kulttuurisia viittauksia, että valinnan olisi voinut tehdä sen perusteella. Wiki osaa spekuloida, että jos jäbät asuvat Uusi Texas -nimisellä planeetalla, heidän alkuperänsä saattavat olla oikean Texasin alueella joskus asuneissa heimoissa. Tätä tulkintaa tukee se, että tekijät olisivat halunneet nimetä planeetan Uudeksi Cheyenneksi, mutta ilmeisesti se olisi haitannut lelumyyntiä tai jotain.

Ja silleen muuten hyvä… mutta BraveStarrin varsinainen kotiplaneetta ei ole Uusi Texas, vai mitä? Tai siis takaumakohtaukset näyttävät erehdyttävästi siltä ja elokuvan broncosotakohtauksessa vilahtaa kierrätetty taustakuva, mutta minusta se tekee myös hyvin selväksi, että planeetta tuhoutui täysin. BraveStarr myös kuvataan selvästi uudeksi tulokkaaksi Uudella Texasilla, ja tämä muuttaa planeetalle työnsä puolesta, ei palatakseen kotiinsa. No, ihan sama, ficin ratkaisun jo tiedätte; se oli eri planeetta, mutta BraveStarr on viittauksena sekamelskaan myös käynyt Uudella Texasilla aiemmin. Joka tapauksessa en tämän sotkun johdosta kiinnittänyt huomiota markkinointitiimin julman enkelin tuhoamaan Uusi Cheyenne -nimeen. Olisipa Kysy Bob Forwardilta -ketju. Kysyisin ainakin että onko Deputy Fuzz nisäkäs jos se hengittää ilmaa.

Takaisin varsinaiseen aiheeseen eli inttiin päiväkotina: voi ei, onko tunnettu kusipää, itse Historia saapunut työntämään eteemme epämukavia tosiasioita? Ah joo, se kävi sanomassa, että alkuperäiskansojen lasten pakonomainen sijoittaminen länsimaisiksi koodattuihin instituutioihin, joissa ei ole mahdollisuuksia harjoittaa omaa kieltä tai kulttuuria, on vähän huono juttu myös muista syistä. Silleen… BraveStarrin taustatarinan miettimisestä saa vain psyykelämää. Jos ficiä kirjoittaessa oli kohtia, joissa pysähdyin aidosti miettimään, onko kaikki vain liian tulenarkaa minun sorkittavakseni, ne johtuivat enimmäkseen metkuista, joita Filmation oli sijoittanut tarinan menneisyyteen. Ei liene vaikea päätellä, miksi sarjan maailmanrakennuksen ja hahmokuvauksen problemaattisimmat piirteet ottivat koko tarinan antagonistin hahmon.

Mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion ohjeita räikeästi soimaava takauma muuttuukin oudoksi broncosaurus taika uneksi, minkä seurauksena kaikki onkin hyvin. Jälkipuoliskon funktio on pitkälti pohjustaa Stampede-painajaisten metafyysisiä mekaniikkoja. Aika ja tila vääristyvät ja menettävät konkreettisuuttaan. Keholliset tuntemukset lakkaavat olemasta. Siihen, mitä tämä tarkoittaa, tarina menee vasta myöhemmin, mutta minusta säännöt oli hyvä lyödä pöydälle jo nyt, niin niihin ei tarvitse juuttua liikaa myöhemmässä unikohtauksessa.

Niin ja jotain voisi ehkä vielä sanoa kohtauksessa soivasta biisistä. Mandy ei elokuvana ole hirveän ilmeinen interteksti Stampeden Speleille tai Rebuildille ylipäätään, mutta musiikkia sen soundtrackilta soi ahkerasti. Juuri tässä olevalle melodialle on myöhempääkin käyttöä, mutta pyrin sellaisten yhteyksien lisäksi luomaan assosiaatioita myös ihan sillä, mistä teoksesta biisejä pöllitään. Elokuvan OST yhdistyy paitsi Stampedeen myös BraveStarrin menneisyyteen ylipäätään – ja vielä tietynlaiseen, kosmista kauhua korostavaan näkökulmaan siitä. Henkilökohtaisemmissa kohtauksissa soi Hiveswap-sälää. (Myöhemmin saattaa bongata toisenkin Mandyn melodian, jota pyöritellään tässä osassa myöhempää käyttöä silmällä pitäen. Lupaan, että assosiaatio on ihavvitun tunteellinen sitten kun ilmestyy… ööh, ficin viimeisessä osassa? En uskalla edes arvata, kuinka monen sanan päässä se on.)

Uni päättyy – kuten kaikki hyvät unet – voreen. Vai… päättyykö? Arkisessa, lähinnä meemiarvoa painottavassa kielenkäytössä voresta voi puhua liittyen mihin tahansa syömiseen: hevoset vorettavat noin 2 % ruumiinsa painosta joka päivä. Vorettamalla kunnon aamiaisen jaksaa lounaaseen asti. Vorettaisipa 6000 kg painava dinosaurus minut tömistellessään Helsingin halki. Mutta jos haluaa olla eksakti, vorarefiliaan liittyviä seksuaalisia merkityksiä ei voi sivuuttaa. Onko tässä kohtauksessa sitten mitään sellaista? Valehteliko auteur väittäessään, että Stampeden Spelit käsittelee vorea?

Se on näkökulma, johon ei ole hedelmällistä paneutua ihan vielä. Jos hyvin käy, osa on kyllä koko tarinan eniten vorea sisältävä, mutta aiheen vivahteisiin palataan valitettavasti myöhemmin. Jos se auttaa nukkumaan yöt paremmin, ajattele vaikka sitten niin, että tekijä valehteli hypettäessään BraveStarr-fanficinsä voretematiikkaa. Totuus kuitenkin ilmestyy vääjäämättä.

Osio BraveStarrin heräämisen jälkeen lähinnä pohjustaa hyvin häikäilemättömästi sitä, mitä tapahtuu seuraavalla kerralla. Jos haluaisin hienostella, voisin väittää, että tapahtumapaikan käyttöä inspiroi cottagecore-estetiikkaa tihkuvan talliympäristön rooli kaupungin ulkopuolisen maailman ilmentymänä. Sen voisi helposti yhdistää prologiosan isolaatiokuvaukseen. Mutta oikeasti sain inspiraationi siitä, että yhdessä alkuperäisteoksen jaksossa BraveStarr nukkuu siinä saatanan tallissa. Luulen, että järkeilyni tälle ovat yhtä hyviä kuin Filmationin. Ehkä jopa samat.

Tai siis… selitykseksi voisi tietenkin hakea jotain tyyliin ”tekijät vain halusivat mahdollisimman nopean kohtauksen, jossa BraveStarr herää ja hyppää hevosen selkään”, mutta sellainen ei kuulu fix ficin henkeen tai järjelliseen taidekeskusteluun ylipäätään. ”Tekijät olivat laiskoja ja tekivät sen niin” on vain hienostellumpi versio huomiosta ”tekijät tekivät sen niin”, jonka informaatioarvo on lähtökohtaisesti nolla. Kysymys: miksi Raskolnikov setä teki murhan? Vastaus: koska Dostojevski kirjoitti sen niin. Tuliko yhtään viisaampi olo? Ei minullekaan.

ii

Tekovaiheessa harkitsin vielä useita eri vaihtoehtoja sille, kuinka paljon sisältöä tämän osan J.B-juonessa olisi. Lopputuloksessa sivujuonen tärkeimpiä funktioita on olla pari narratiivista taukoa kaikelle muulle hulluudelle, mutta materiaali itsessään ei ole mitenkään merkityksetöntä – omien juonimerkityksiensä ohella se peilaa ja täydentää pääjuonen sellaisia pointteja, jotka olisivat muuten jääneet pahasti broncosaurusten tallaamiksi. Valta-aseman problematiikkaa pienissä yhteisöissä, yksilönä vs. instituution edustajana toimimista ja sarjan utopistista maailmanrakennusta tarkastellaan lyhyesti täälläkin.

Niin ja mikä tärkeämpää, tässä osiossa on myös tekstin ainoa Fuzz-repliikki. Deputy Fuzzin aika narratiivisessa valokeilassa koittaa vielä, mutta tässä osassa sitä joutuu vielä odottelemaan; Stampeden Speleissä tämä on lähinnä aika monta mainintaa. Miksihän? Ehkä minulle tuli paha mieli siitä, että ainakin teoriassa tarinalle keskeinen hahmo ei tehnyt mitään. Mutta hei, yksittäisenä nostona Fuzz Zonelta:

Miehet, olisi J.B. voinut todeta, jos Fuzz ei olisi tarjoutunut näyttämään perhekuviaan useita kertoja viikossa.

Eikö olekin hyvää ironiaa, että sheriffeistä sen, joka on ainakin J.B:n mielestä joissain suhteissa epänormatiivisin, suhde sukupuoleensa on vähiten monimutkainen? (Älkää twiitatko minulle Depty Fuzz trans headcanonejanne.) Ei sillä, se on Fuzzin rooli Rebuildissa ylipäätään sen jälkeen, kun hahmosta on leikattu pois inhottavat Orko-elementit. Fuzz on vain joku jäbä, jonka elämä on enimmäkseen tasapainoista ja yksinkertaista.

Toinen yksittäinen nosto: Deathworld: Hell Incarnate on äärimmäisen tärkeä… juttu. Tarina ei taida sanoa, mikä se on. No, tässä lorea: se on uusjapanilainen videopeli, jonka narratiivinen merkitys ilmestyy pian. Tässä vaiheessa sen tarkoitus on lähinnä olla osa J.B:n hahmon rakentelua, joka pyörii arkikuvauksella. Silleen… oletteko samaa mieltä siitä, että J.B. katsoo animea? Minusta tämä on ehdottoman selvää. (Sillä olisi myös tumblr, mutta luulen miettiväni tämän maailmanrakennuksellista järkevyyttä enemmän kuin Fate: The Winx Saga.)

Sarjassa J.B. on kiehtovalla tavalla ontto hahmoprofiili, joka tuntuu ajattelevan lähinnä työtään. Voitteko uskoa, että J.B. McBride osallistui Euroviisuihin ja lauloi aika huonon laulun oikeudesta? Mitä tässä yritän ehkä sanoa on se, että BraveStarrin melko yksityiskohdaton hahmokuvaus antaa J.B:stä sekä sisäänpäin suuntautuneen kuvan että vaikutelman siitä, että tämä on jokseenkin nolo henkilö. Tämä kuvataan tarkemmin myöhemmin, koska BraveStarr Rebuildissa nolous on narratiivinen psykologisen läheisyyden väline (tästä lisää pian), ja me emme ole J.B:n kohdalla vielä siellä. Ilmestyy pian.

iii

Rytmityksen puolesta oli varmaan kuitenkin oikea ratkaisu pitää J.B-osiot lyhyinä. Nopeatempoisuus pelaa hyvin yhteen sen kanssa, että loredumppiosan genren vastaisesti kliimaksi ei olekaan ekspositiota; varsinainen lihaisa faktaosio tuntuu varmaan tulevan ja menevän yllättävän nopeasti. Se on kohtauksena, jossa hahmot juttelevat keskenään Loresta, tietyssä mielessä paljon suoraviivaisempi sellainen kuin mitä olisin halunnut kirjoittaa, mutta jokainen valinta on omalla tavallaan kompromissi.

Juonellisen informaation syöttäminen lukijalle tehokkaasti ja nopeasti tarkoittaa sitä, että narratiivista tilaa jää muiden juttujen käsittelyyn. Enempi rakenteellinen ja kerronnallinen kikkailu voi epäintuitiivisesti johtaa tilanteeseen, jossa lore itse asiassa pitääkin narratiivia tiukemmin otteessaan; hypoteettinen Stampeden Spelit, joka olisi yrittänyt innovoida mahdollisimman tuoreita tapoja tunkea lukijan kurkusta sisään faktoja ja logiikkaa broncosauruksista, olisi varmaan ollut muilta osiltaan köyhempi. Se voisi myös olla tuplasti pidempi, mutta olisin kokenut senkin menetykseksi, jos samalla olisi kadonnut harkittu nopeiden ja hitaiden osuuksien harmonia.

Sekin kulma asiassa tietenkin on, että loren mahdollisimman suoraviivainen selitys antaa lukijalle tilaa pohtia paljon tärkeämpiä metaforisia ulottuvuuksia. Mutta ei mennä siihen ihan vielä. Pitäisikö sanoa jotain tästä ihan alusta? Ehkä joo.

Jos miettii, missä kaikella utopismin ja paremman tulevaisuuden motiivi toistuu Speleissä ja tarinassa ylipäätään, yksi ehkä yllättävä esiintymä on… Thirty-Thirty verrattuna hevosiin. Ja siis ei vain siinä mielessä, että nolot oikeat, aidot hevoset eivät osaa muuntautua hoteiksi turri poikaystäviksi. Hevostalouden ja -harrastuksen etiikasta on puhuttu viime vuosina laajalti mediassa; hyvin helppo ratkaisu moniin ongelmiin ja konflikteihin olisi se, että hevoset vain osaisivat puhua ja kykenisivät siten olemaan tasa-arvoisemmassa asemassa suhteessa ratsastajiinsa. Ja hevoset eivät vain ole puhumatta vaan pitävät turpansa visusti kiinni. Saaliseläimillä on oltava hyvä tietoturva, koska heikkouteni_ja_ongelmani.txt:n lukisi mieluiten karhu tai leijona. Suorapuheiset equestroidit, joiden yleisimmät tunteet vaikuttavat olevan viha ja pyssy, ovat tässä mielessä aika outo ja luova tulkinta hevosista.

Mitä tulee maagisempaan hevos_loreen, taktiikkani sen kanssa on lähinnä pudotella kontekstistaan irrotettuina aika villejä lauseita. ”Minun isäni asuu 6000 vuotta menneisyydessä” on uskoakseni yksi sellainen. Jos on lukija, joka vihaa Klaanonissa sitä, että hahmot eivät puhu toisilleen tarpeeksi mysteereistä, on varmaan tuomittu ottamaan vitusti psyykelämää Rebuildin aikana. Tietääkö Thirty-Thirty lorea? Tietääkö hän kaiken loren? No ei varmaan oikeasti, mutta eipä hahmoja kiinnosta ihan loputtomasti varmistua siitä, että näin on. Tieto, sen jakaminen ja kertomatta jättäminen, näyttäytyy ficissä enemmän interpersoonallisia suhteita rakentavana ja uhkaavana elementtinä kuin työkaluna, jolla hahmot ratkaisevat yhdessä mysterykset.

Jos Stampeden Spelien teemat tiivistäisi kahteen sanaan, ne varmaan olisivat ”seksi > lore”, ja yksi tarinan taso, jolla tämä ilmenee, on se, että hahmotkaan eivät välitä loresta hirveän suoraviivaisesti. BraveStarrin ja Shamaanin kohtaaminen on kummankin monimutkaisten agendojen risteämä, jossa vain sattuu olemaan kriittistä puhella vähän broncosauruksista. Thirty-Thirtyä lähinnä ei kiinnosta. Perimmäinen syy tähän kaikkeen on tietenkin se, että lore on liian voimakasta – kaikista perimmäisin lore on metafiktiivinen jytky, joka tuhoaisi tarinan, jos hahmot puhuisivat siitä liian avoimesti. Tarinaan ei pääse sisään kahmimalla kaiken tiedon itselleen vaan ottamalla siihen tarpeeksi etäisyyttä; jos miettii liikaa, päätyy vääjäämättä pohtimaan, onko millään sittenkään mitään väliä ja onko Filmation jo voittanut.

Ymmärtääkseen BraveStarr Rebuildia on kyllä välttämätöntä miettiä…

Mikä on Stampede?

… mutta mysteeri ei avaudu tarinan sisäiselle vastaukselle vaan kurkottaa sen ulkopuolelle.

En tiedä, tuntevatko aikahevot petoa sillä nimellä – se on historian saatossa ja eri kulttuureille ilmentyessään ottanut itselleen lukuisia eri titteleitä. Yal-Dabamation. Surman saurus. Camatvyi. Perimmäinen särö. Uskoakseni kyse on kuitenkin samasta olennosta.

En selitä tässä Stampeden genrefantasiatittelien litanian jokaista osaa (ainakin yksi saa selityksen tarinassa aika pian), mutta eräässä on niin vähän hienovaraisuutta, että sen avaaminen ei edes tunnu spoilerin paljastamiselta. ”Yal-Dabamation” on pelkkä Yaldabaoth + Filmation. Tyhmempi ja ilmiselvempi se voisi olla korkeintaan olemalla sen sijaan Yal’Dabamation, mutta ehkä retconnaan tuon Snyder Cutissa.

BraveStarr Rebuildin kuvaus tageineen ao3-sivuilla on vähemmän viaton parateksti ja enemmän lukijoiden odotuksia tarkoituksellisesti harhaan johtava jekku. ”Ei vaadi erityisiä tietoja alkuperäisteoksesta” on väitteenä jo nyt melko kyseenalainen. Lukukokemus on kyllä suunniteltu erilaiseksi hypoteettisille lukijoille, jotka eivät ole katsoneet sarjaa, mutta vähemmän viattomasti kuin voisi olla. Kun metafiktiivinen tematiikka räjähtää lukijan kasvoille ilman mitään hienovaraisuutta, herää varmaan vääjäämättä kysymys, mitä helvettiä siinä alkuperäisteoksessa sitten onkaan. Oikeasti vaihtoehtoinen tapa lukea tarinaa on varmaan vetäistä ensin fic ja sitten verrata sitä lähdemateriaaliin. Stampeden Spelit on hyvin tarkoituksenmukaisesti sekä osa, joka herättää mielenkiinnon tehdä näin, että osa, joka esittelee ”korjatun”/”paremman”/”vähemmän rasistisen” version päähahmon taustatarinasta.

Sen vuoksi, että tavoitteena on jotain tällaista, tämä osio suistuu jälkipuoliskollaan vähän muihin aiheisiin. Suunnittelu- ja kirjoitusprosessin isoimpia haasteita oli rakentaa uskottava keskustelu, joka kuitenkin syöttää lukijalle hyvin spesifiä mutta pääaiheelle vähäistä merkitystä kantavaa kamaa. Tehdäänpä vähän nostoja:

Kun kuulin Suuren Equusin kertoman legendan, mieleeni tuli verrata sitä erääseen itse tuntemaani – orpolapsen ja hirvi-koiran tarinaan.

(toivottavasti arvostatte yritystäni kääntää sana ”elk dog” siten että se ei ole ”hirvikoira” koska se ei tarkoita hirvikoiraa vaan hevosta)

Mitä tulee intertekstuaalisten viittausten hämäryyden (suomenkielisen tekstin kohdeyleisölle) ja tärkeyden suhteeseen, ficin viittaukset mustajalkojen mytologiaan ovat ehkä kaikista kriittisintä mutta samalla marginaalisinta kamaa. Miksi näin? Halusiko kusipäinen auteur vain sahata silmään lukijoita, joilla ei ollut hyvin spesifiä kulttuurista tietoutta, jota ei saavuta ainakaan katsomalla Filmationin BraveStarr-piirrossarjaa?

Vastauksen saadakseen kannattaa miettiä, mitä funktioita intertekstuaalisuudella ylipäätään on. ”Luoda uusia merkityksiä tekstien leikkauspisteissä” lienee ihan hyväksyttävä vastaus. Mutta kenelle? Tekstin ulkopuolisista konteksteista ammentava narratiivinen keino sulkee vääjäämättä pois; kaikki eivät ole lukeneet samoja juttuja. Sen voisi ajatella olevan haittapuoli tai ongelma, mutta mitä jos se olikin tarkoitus?

Psykologinen etäisyys voi olla esteettisen kokemuksen osa siinä missä mikä tahansa muukin tuntemus. Lukitsemalla lukijan merkityksen ulkopuolelle voi saavuttaa yhtä paljon kuin hieromalla naamaan auki kirjoitettua lorea. Sillä voi esimerkiksi luoda kuvan siitä, että jos hahmot ovat oikeita ihmisiä, kaikki näiden kokemukset eivät ole universaaleja; jos on ihmisiä kulttuurissa, on myös kulttuurisidonnaisia ilmiöitä.

Tämä on myös kriittinen eronteko eskapistiseen scifiin, jonka yleinen pyrkimys on nähdäkseni kirjoittaa täysin vieraasta ymmärrettävästi ja samaistuttavasti. Erityinen narratiivinen poikkeama kaikki tämä on loredumppiosan estetiikasta – tärkein lore sijaitseekin tekstin ulkopuolella. Mysteerikertomusten ansioksi luetaan yleensä se, että lukija saa seurata tarkasti hahmojen ajatusprosesseja, joten genrekonvention rikkominen tuntunee painokkaalta ja merkitykselliseltä.

Itse legenda, johon viitataan, löytyy netistä. Paneudutaan kysymykseen ”no mitä vittua tämä sitten tarkoittaa?” myöhemmin, koska siihen liittyy tämän kohtauksen jälkeen tulevia juttuja. Tässä kohtaa todetkaamme yhdessä: ”Hmm, jos on vähän humalassa, legendahan kertoo selvästi vähän samasta jutusta kuin jos noutaisi hevospoikaystävän salaperäisestä hevostemppelistä. On täysin ymmärrettävää intertekstuaalisuutta pölliä Filmationin taustatarina ja tulkitakin se tämän kontekstin kautta.”

Mekin olemme utopistien lapsia, BraveStarr.

Jos haluaa kirjoittaa BraveStarrista ”””fix ficin””” (tämän nimikkeen problematisointi on nähdäkseni jo alkanut ja jatkuu tulevassa materiaalissa), saa eteensä sekä uhkia että mahdollisuuksia. Uhat ovat kaikki vähän huono ja rasistinen kama, mahdollisuudet ovat valtavia temaattisia aukkoja. BraveStarria ei hirveästi kiinnostanut kuvata tai käsitellä alkuperäiskansaan kuulumista, joten se ei myöskään käsitellyt alkuperäiskansaan kuulumista avaruudessa. Siinä on kuitenkin aika paljon käsiteltävää, jos tarina sijoittuu siinä mielessä tunnistettavaan maailmaan, että esim. maapallo on olemassa ja relevantti.

Tämä osa lähinnä ennakoi sen tulevaa käsittelyä, että kotiplaneetan jättämiseen taakseen liittyy aika paljon nyansseja. Onko se vain salainen jekku, jolla clipata kolonialismin lattian läpi ja pudota utopiaan? Onko paratiisiplaneetta a) hyvä b) riittävä korvike kotiseutujen menettämisestä? Tässä vaiheessa on liian aikaista pudotella totuuspommeja siitä, mikä on tarinan mielipide – jos sellaista edes on – mutta lienee hyvä huomauttaa, että kysymys liittyy ilmiselvästi tutuksi tulleeseen eskapistinen, utopistinen scifi/modernistinen hahmodraama -dualismiin. Etenkin, kun se on myös BraveStarr/James Welch -dualismi.

Eipä unohdeta myöskään erästä toista juttua. Entä tittelin ”Yal-Dabamation” alkuosa? Wikipedia-sivut ja muut luotettavat tutkimusmenetelmät esiin, jäbät; on aika sukeltaa gnostilaisuuteen. Tai itse asiassa ei, koska Stampede on Yaldabaoth-versiona monessa mielessä käänteinen. Pintapuolen symboliikka on kohdallaan; vihreä broncosaurus käy kyllä lohikäärmeestä ja leijonaviittauskin löytyy, jos kuuntelee loppubiisin sanoja:

No sé qué fue de aquel rumor que nos vió crecersiendo
la carne del león.

Kaikki ei kuitenkaan ole kuten odottaisi. Rikkinäisen maailman luoja Stampede ehkä on samassa mielessä kuin Filmationkin, mutta ei aineellisen sellaisen – broncosaurus assosioituu materian sijasta uniin ja tarinoihin. Tämän luomista unimaisemista puuttuu fyysisyys, voi muistella ensimmäisestä unikohtauksesta tai havaita uudelleen seuraavasta.

Yaldabaoth majailee perinteisesti jonkinlaisessa manalassa, mutta ulkoavaruuden uhka ja aurinkosilmien omistaja Stampede assosioituu pikemminkin taivaisiin. (Palataan aurinkoihin ihan kohta.) Aineen kirouksen vastakohdaksi päähahmoille ei vaikuta olevan tarjolla minkäänlaista sielullista valaistumista; Stampeden hallitsemassa maailmassa se ei varmaan tuntuisi hirveän hyvältä idealta. Miksi näin? Miksi aine onkin yhtäkkiä cool & good ja henki arveluttavaa?

Syyllisiä voi olla vain yksi: KARL MARX. BraveStarrin Star Trek/SDP: Endgame -utopiassa maanpäällinen elämä ei ole vääjäämätöntä kärsimystä, jota voi paeta vain sielun ikuisella elämällä; toisin kuin Bara Magnalla, resursseja riittää kaikille. Tämän johdosta tarinalla on vähemmän syitä tulkita lihallinen olevaisuus huonon ja tyhmän luojajumalan erheeksi.

Vai onko syyllinen sittenkin seksi? Voiko tarinaan paikallistaa henkisen sijasta jonkinlaisen kehollisen valaistumisen? Ehkä joo; pitänee vain seurata tarinaa ja saada selvää. Joka tapauksessa Filmationin asettaminen Yaldabaothin saappaisiin siirsi tämän luomaan rikkinäiseen maailmaan myös 80-luvun piirrossarjan peruskonservatiivisen maailmankuvan, ja siksi panemista ja sukupuolta vilisevä fyysinen maailma on luontevaa nähdä vapauden edustajana. Näin se tarina kirjoittaa itseään; aivan kuin minut olisi pakotettu kirjoittamaan BraveStarr-ficiini seksikohtaus.

On vielä yksi tärkeä tulokulma aineen ylivertaisuuteen. Se ilmestyy pian mutta on jo täällä eräässä muodossa. Se, että iso broncosaurus räjäyttää planeetan (tätä ei vielä sanottu suoraan, mutta Filmationin profetiat saattavat olla oikeassa joissain jutuissa), on kolonialismivertauksena melko ilmeinen ja vääjäämätön. Tämän seurauksena tarina tarkastelee kotia fyysisenä paikkana, joka on mahdollista menettää, ja jonka menetys on tragedia niin yksilölle kuin yhteisöllekin. Kun näin on, olisi outoa, jos narratiivin keskeinen mytologia asemoisi materiaalisen maailman pahuuden valtakunnaksi.

Gnostilaisuus on joka tapauksessa käännetty päälaelleen kuin Hegel konsanaan. Näin tarina luo kryptomarxistisen, käänteisgnostilaisen kosmologian, jossa viallisen henkisen maailman (rasistinen piirretty 80-luvulta) luonut jumala (Filmation) yrittää kieltää sen asukkailta valaistumisen (seksi, identiteettikriisin ratkeaminen). Eihän se edes ollut mitenkään monimutkaista.

Mutta hei, vielä niistä auringoista. Kuten myöhemmin käy ilmi melko painokkaasti, punainen ja sininen aurinko ovat vahvasti Stampedeen ja muihin pahoihin juttuihin assosioituvia uhkaavia symboleja. Mutta entä keltainen aurinko? Onko se broncosauruksen kosmisista kasvoista pois jäävänä elementtinä hyvä itse asiassa jostain syystä? Miksi näin? No, tässä vähän tulokulmia: maapallon aurinko on keltainen. Mustajalkojen pääjumala on (tietääkseni) aurinkoon assosioitunut. Tämän verran on spoileritonta tietoutta; auringoista on joka tapauksessa tulossa lisää settiä.

Sekin on nimittiäin ihan hyvä kysymys, tarkoittavatko värit punainen ja sininen jotain tarkempaa Rebuildin kontekstissa. Tuskin vielä tämän osan perusteella, mutta ehkäpä silläkin rintamalla tapahtuu jotain. Ehkä ne ovat salainen intertekstuaalinen viittaus Klaanoniin, joka keksi värit punainen ja sininen. Ilmestyy pian!!!

Mitähän muuta tässä hirvittävässä sekamelskaosiossa vielä on… lopun Thirty-Thirty-vitsipätkä ainakin. Siitä lisää samassa yhteydessä, jossa puhun itse punchlinesta. Tässä sanottakoon sen verran, että kehollisuuden teema (jano, nälkä, horny jail) toistuu hevosvitsikatkelmissa melko selvästi. Oma vitsinsä on siinäkin, että Thirty-Thirty on ehkä psykologisesti hämärin hahmo koko ficissä, mutta tämän pään sisään päästään (ainakin toistaiseksi) pelkässä penis vitsi hassu pätkässä. Onko se hauskaa? Tekijästä ehkä ainakin. Jotkut vitsit ovat vain minulle.

Mitä on taikuus?

Vaikka sitä ei ehkä voi mitenkään arvata, BraveStarrin vähän rasistiset taikavoimat olivat lopulta ehkä suurin syy siihen, että tämä teos kasvoi hirvittäväksi metafiktiiviseksi tutkielmaksi lähdemateriaalinsa synneistä. Tarinan menneisyydessä olevan sälän olisi voinut sivuuttaa elegantisti siten, että yksinkertaisesti leikkaa sen pois. Taikavoimat kuitenkin pakottivat tekemään suoran valinnan siitä, ottaako alkuperäisteoksen huonosti vanhentuneisiin elementteihin suoraan kantaa vai käyttääkö juttuja, joiden jopa TV Tropes piste com osaa sanoa edustavan ongelmallista tropea ”MAGICAL NATIVE AMERICAN”.

Luulen, että tässä osiossa oli asian suhteen niin vähän hienovaraisuutta, että sitä ei tarvitse edes avata hirveän paljon. Lähdemateriaali sukelsi Problemaattisuus Zonelle lähinnä maailmanrakennuksensa epämääräisyyden johdosta; Rebuild piirtää tyhmän taikajärjestelmänsä suuntaviivat vähän tarkemmin ja käsittelee taikuuden luonnetta yleisenä ilmiönä scifimaailmassa, ei epämääräisistä stereotypioista kumpuavana voimalistana.

Kehon jälkikolonialistiset sensorit laukaisee varmaan muutama muukin juttu tässä osiossa. Galaktinen marsalkka-akatemia on (yhä ilman mitään hienovaraisuutta) peili yliopistolaitokselle ja tieteen instituutiolle ylipäätään. Onko taikuuden periaatteessa mielivaltainen määritelmä vain keino asettaa tiheämmin asutettujen planeettojen olot normatiiviseksi oletustilaksi??? Huhhuh. Juuri tästä Franz Biofanon kirjoitti.

BraveStarrin muisteluiden ympärillä leijuu epämääräinen mielikuva siitä, että akatemian sedillä oli yhtä huonoja otteita tämän taikavoimista kuin Filmationilla. Tämä on ehkä hyvä hetki tuoda takaisin eräs hetki sitten ohi vilahtanut lause:

Stampeden heimoamme ivaava julma parodia, hänen sinulle lähettämänsä painajainen, on otettava vakavana merkkinä siitä, mihin hän pystyy.

Shamaanin toteamus viittaa unissa vierailevien eläinauttajien motiiviin mm. mustajalkojen mytologiassa. Stampede-unet ovat tuosta ehkä joku vähän kulttuurista omimista tihkuva paha versio. Se on tietenkin juonellisena elementtinä oc-keksintöni, mutta sama periaate näkyy siinä, miten kohtelen Filmationin arveluttavia juttuja: kulttuurisesti insensitiivinen materiaali on sisällytetty tarinaan antagonistiosapuolten välineinä ja uskomuksina.

Lähdemateriaalissa on paljon pielessä, ja netin hajanainen ja suppea BraveStarr-fandom ei aina tunnu tiedostavan, että näin on; tapa, jolla fici käsittelee aihetta, on yritys tasapainotella kriittisen tarkastelun ja sen, että tarinassa olisi mahdollisimman vähän tarpeettomia ikäviä asioita, välillä. Etenkin tekijän position huomioiden ei tietenkään ole selvää, että valintani ovat parhaita tai edes hyviä tapoja kirjoittaa tarinaa, mutta Filmationin autioittama maa on täynnä vain arveluttavia ratkaisuja.

Mitähän muuta tässä osiossa on? Jingles Morgan… hän on täällä. Hahmon ympärille luodaan uhkaavuuden aura pelkästään sillä, että alkuperäisteoksen episodimaisuudesta poiketaan. BraveStarrissa Morgan on yhden tarinan antagonisti, joka tulee ja menee omassa jaksossaan. Stampeden Spelit ei epämääräisen kuumottelun lisäksi tee hahmolla mitään, mikä asettaa narratiivisen odotuksen: milloin hän ilmestyy?

Pian.
Mutta ei ihan pian.

Miksi on vaarallista tietää?

Helppo kysymys: siksi että hahmojen täysi tietoisuus metafiktiivisestä elementeistä veisi tarinalta mielekkyyden häivyttämällä narratiivin sisä- ja ulkopuolen rajan täysi pois.

Mutta myös siksi, että jokainen BraveStarrin ongelmallinen elementti, jonka Rebuild nostaa tarkasteltavaksi, tekee lämää myös siihen itseensä. Missä vaiheessa on vääjäämätöntä sanoa, että Filmationin luoma maailma on jo lähtöjään niin viallinen, ettei sitä ole mahdollista korjata?

Ja… missä vaiheessa on vääjäämätöntä sanoa, että tekijän oma positio ei oikeuta tekemään niin?

Mainittakoon tässä vaiheessa, että fandom-diskurssissa käsitys taiteen tuottamisen etiikasta on monessa mielessä vääristynyt, ja siksi haluan valita tässä kohtaa sanani aika tarkasti. On selvää, ettei BraveStarr Rebuildin kaltainen teos voi väittää sijoittuvansa historian ulkopuolelle; se, miten se lainaa tekijälle vierasta kulttuuriperintöä ja se, miten se puhuu vääjäämättä tekijälle omakohtaisesti tuntemattomista asioista, ansaitsee yhtä paljon kriittistä tarkastelua kuin Filmationin vastaava toiminta.

Fanficin kirjoittaminen on yhtä lähtökohtaisesti viatonta toimintaa kuin mikä tahansa julkinen kielenkäyttö… eli ei lainkaan viatonta. En kuitenkaan halua vähätellä vivahde-eroja siinä, millaisina mediateollisuuden eri ongelmakohdat näyttäytyvät käytännössä. Tämäkin teksti on käyttänyt paljon sanoja sen kritisoimiseen, kuinka Filmation teki vähän huonon ja arveluttavan piirrossarjan, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi ok, jos BraveStarr olisikin ollut hyvä.

Minun tietääkseni koko Filmationin tekijätiimi koostui käsikirjoittajia, ohjaajia ja jopa ääninäyttelijöitä myöten koostui lähinnä joistain valkoisista sedistä, joilla ei ollut yhteyksiä kulttuureihin, joilta nämä lainasivat aineksia piirrossarjaansa – siellä ne olisivat uineet rahoissaan, jos koko sarja ei olisi flopannut jostain mystisestä syystä (liikaa naispuolisia settejä?). Epäonnistumisestaan huolimatta BraveStarr nauttii merkittävästä asemasta populaarikulttuurin kentällä ja lukeutunee tunnetuimpiin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja (avaruudessa) kuvaaviin teoksiin. (Lastenanimaation genressä minulle tulee mieleen… lähinnä Spirit? On varmaan tuoreempiakin juttuja, joita ei ollut olemassa vielä silloin, kun minä olin lapsi.) Näin ollen sille voi lukea merkittävän mutta perusteettoman roolin mielikuvien muovaajana ja synnyttäjänä.

Näillä akseleilla – näkyvyys ja auktoriteettiasema, mahdollinen taloudellinen hyöty ja se, saavutetaanko sitä tekijöille vieraalla kulttuuriperinnöllä – jonkun fanficin kirjoittaminen on ehkä vähemmän arveluttavaa toimintaa kuin lelumyyntipiirrossarjan tekeminen, enkä halua vähätellä tätä näkökulmaa luomalla kuvaa siitä, että teokset olisivat samalla viivalla tuotantoprosessiensa ongelmallisuudessa. Disneyn kaltaisten megayhtiöiden syntyminen ja se, kuinka ongelmattomasti kansan syvät rivit suhtautuvat niiden diversiteetin estetiikkaa lelumyynnissä hyödyntävään mutta ideologisesti ja esteettisesti homogeeniseen sisältöön, antaa minulle syitä uskoa, että nykypäivänä taiteen tuottamisen etiikan relevanteimmat kysymykset kytkeytyvät taloudellisiin ja rakenteellisiin näkökulmiin. Kenet palkataan, kenet jätetään palkkaamatta? Kenelle suodaan taiteellinen vapaus, kenen vision täytyy mahtua Disney-brändin sisälle? Kenen taskuun dollarit lopulta valuvat?

Kuten mainittua, tämä kannanotto ei tietenkään ole väite sen puolesta, että fanficin kirjoittamiseen liittyvät eettiset näkökulmat olisivat merkityksettömiä. Lukijaa saattaakin kiinnostaa tietää, missä määrin tekijän position problematisointi tulee näkymään BraveStarr Rebuildin metatematiikassa.

Tarinan kokonaisrakenteen kannalta tämä osa keskittyi erittelemään Filmationin sarjalle ja sen päähahmolle luomaa taustatarinaa, joten myös metafiktiivinen sisältö pyöri pitkälti Filmationin syntien ympärillä. Tämäkin biologi kenties tekeekin korostetusti Filmationia syyllistävän tulkinnan tekstin aineksista. Hedelmällisempi narratiivinen ympäristö itse ficin ja sen ongelmallisuuden tarkastelulle ilmaantuu myöhemmin, joten lisää siitä silloin – sekä itse tarinassa että todennäköisesti ilmestyvässä EXPLAINED-biologissa. Tässä vaiheessa sanon vain, että…

Luokkakokous ilmestyy pian.

Valitettavasti.

Kaikki tämä problematiikka otti tarinan sisällä ison broncosauruksen muodon, jota vastaan hahmojen saattaa olla mahdotonta taistella. Voiko Filmationin ammottavasta kidasta kaapata itselleen narratiivisesti tyydyttävän lopetuksen? Jos kyllä, miten se tapahtuu? Se jää nähtäväksi.

Siinä tiivistys tämän osion (ja luvun kokonaisuudessaan) metafiktiivisestä tematiikasta, mutta on siinä muitakin juttuja. Perhedraamapaljastus on kaiken muun bullshitin ohella varmaan aika ohimenevä yksityiskohta, mutta intertekstuaalisuus antanee joitakin tulkinta-apuja. Sekä kohtauksen että itse paljastuksen voi nähdä käänteisinä versioina Welchin Winter in the Bloodin kliimaksista. Vastakohtaisuus ja sijainti tarinan alussa lopun sijaan viestivät, että kyseessä on teoksen päähahmon kaarelle pikemmin alku kuin loppu.

Ja siltä varalta että joku mietti: kyllä, myös alkuperäisteoksessa twistin paljastumiskohtaus vesitetään, ööh, hevosen kehollisuuteen liittyvällä vitsillä, jolla oli aiempaa pohjustusta. James Welch teki paremman shitpostin jo 70-luvulla, sanoisin; minä olen täällä vain osoittamassa suosiota. Huumorin voi väittää (kummassakin teoksessa) kytkevän paljastuksen arkisiin konteksteihin mytologisoivan, elämää suuremman narratiivisen ympäristön sijaan. Tai sitten ne ovat vain vitsejä.

Tapaan, jolla paljastus juonilogiikan kannalta toimii – BraveStarr miettii tuntemaansa legendaa, johon hänen elämäänsä on verrattu – menee temaattiselle zonelle, jota voisi nimittää vaikkapa otsikolla ”realistisen vs. postmodernin identiteettikäsityksen metafiktiivinen ilmentyminen”. Mitä ”realistinen identiteettikäsitys” tarkoittaa? Jotain siihen suuntaan, että postmodernistista skeptismiä lyödään päähän rakentamalla identiteetin käsite pragmaattisista, koherenttiuden tuntemusta korostavista lähtökohdista; identiteetti on todellinen ja mielekäs siinä mielessä, että se toimii elämänkokemuksia jäsentävänä ja selittävänä tekijänä. Lisätietoja esim. teoksessa Reclaiming Identity: Realist Theory and the Predicament of Postmodernism, jota en ole itse asiassa vielä lukenut, joten jätän tarkemmat selitykset sikseen. Jos haluatte hahmottaa asian Klaanon-metaforan kautta niin tässä paras minkä keksin:

nimda = identiteetin käsite
ritari = postmodernismi
verstas = elämänkokemukset ja niiden kyky jäsentyä ja selittyä identiteetin kautta

Tuota ei kannata miettiä liikaa. Ei ehkä yhtään. Tai siis kenelle identiteetin käsite kuuluu teidän mielestänne? Minusta valtiolle.

Joka tapauksessa: aiheen käsittely tässä ficissä pohjautuu etäisesti luentoihin, joita Winter in the Bloodista ja Welchin tuotannosta ylipäätään on tehty. Tapa, jolla teemaa ilmennetään, on toki erilainen – astetta postmodernimmassa tarinassa, joka vielä sijoittuu ongelmallisen lähdemateriaalin kahlitsemaan maailmaan, tulokulma identiteetin kyvylle jäsentää ja selittää elämän tapahtumia on metafiktiivinen.

Mutta ei siitä vielä enempää. Lisää materiaalia ja eri näkökulmia ilmestyy tarinan edetessä, joten ei viivytä siinä liikaa vielä. Monessa mielessä Stampeden Spelit on sekin vasta oikean tarinan siemen – Filmationin demonit pitää karkottaa, ennen kuin juoni voi edetä tärkeämpiin juttuihin. Lähinnä ehkä haluan sanoa, että tämä on zone, joka kannattaa pitää mielessä jatkossakin.

(btw silleen kai kaikki tietävät että postmodernismi epämääräisenä filosofisena aatesuuntana ja postmodernismi kaunokirjallisena tyylikautena ovat eri asia niin ei ole itse asiassa ristiriitaista tuhota postmodernismia (filosofia) postmodernismilla (kirjallisuus). ok varmistin vain. ja siis toisaalta jos tämän hirvityksen haluaisi jotenkin kategorisoida niin kai se olisi sitä ”metamodernismia”. mikä helvetti edes on metamodernismi. kuulostaa vähän pelottavalta. mutta siis muistakaa lapset että akateemisillä käsitteillä on laajalti eri vivahteita eri aloilla. tämä voisi olla jonkin osan opetus)

iv

Toinen J.B-pätkä ei sisällä hirveästi sellaista, mitä en olisi käsitellyt jo äsken. Paitsi että vähän joo, mutta se on enimmäkseen kamaa, jota ei huvita spoilata tässä vaiheessa. Keksikää omat suuubtekstinne. Sen verran sanon että kissa on tärkeä ja palaa vielä. #kulkukissalupaus

Pari yksittäistä huomiota kaikista tärkeimmistä jutuista eli vitseistä:

  • Koulutuspolitiikkaan ja/tai ajankohtaishuumoriin perehtyneet saattavat huomata, että buzzword, josta Jenny selittää, on vain monitieteinen oppiminen (tai millä nimellä se nykyään tunnetaankaan). Kuulemma se on innovatiivinen käsite, joka keksitään uudelleen ja yritetään työntää opetussuunnitelmaan parin vuosikymmenen välein. Koska BraveStarr Rebuild on sataprosenttisen sitoutunut kovan scifin realismiin, näin on käytävä myös tulevaisuudessa ja muilla planeetoilla. Niin nämä jutut toimivat.
  • ”Equestroidien kuntosali” on hyvä vitsi, uskoisin. Etenkin siksi, että fraasin variaatioineen tiuha toistaminen implikoi, että kyseessä on tarinan maailmassakin meemi. Suuri Equus sanoi prologissa BraveStarrille meemin. (Meemit kriittisenä kulttuuriperintönä on aihe, johon tarina palaa uskoakseni myöhemminkin.)

v

Toisessa unikohtauksessa on aika tiuhaan juttuja; kuten sen kohdalla mainitsinkin, ensimmäisen tehtävä oli lyödä säännöt lukkoon sen verran hyvin, että tässä voidaan jo keskittyä seurauksiin.

Mitä tulee unten rooliin narratiivisena motivaationa takaumakohtauksien tekemiselle, tässä on aika paljon tärkeitä elementtejä – ja juuri sellaisia, joiden kohdalla retrospektiivisella asenteella täydennetty kuvailu on parempi lähestysmitapa kuin suora muisteleminen. Elokuvallisella kerronnalla, jossa lukijalle syötetään havaintoja ja kuvailua ilman intensiivisempää kommentaarioraitaa, on joskus paikkansa. Yksi syy siihen, että tämä osa operoi niin paljon sillä, on tehdä kliimaksista, jossa BraveStarr ehtii ensi kertaa pysähtyä miettimään asioita kunnolla, verrattaen painokkaampi.

Sen vaikutus, onko lukija katsonut piirrettyä vai ei, näkyy tässä kohtauksessa aika vahvasti. Elokuvan kontekstilla lienee ilmiselvää, että kyseessä on versiointi broncosaurus sota kohtauksesta, mutta siitä tietämätön lukija jää vaille traagista dramaattista ironiaa. Epämääräinen uhkaava tunnelma varmaan välittyy silti. En ole varma, kumpi luentatapa on vaikuttavampi, mutta tekijän ei onneksi tarvitse huolehtia siitä..

Arkkitehtuurin kuvailussa ja kuvassa (joka on hyvä, thx tognu) on vaikutteita lähinnä Douglas Cardinalin jutuista. Osana narratiivin vastakkainasettelua scififantasiahöpsöilyn ja jonkinlaisen realismin välillä tuntui hyvältä idealta käyttää tässä kohtaa jotakin oikeaa (vaikkakin futuristista ja hifistelevää). Se tuo myös kaiken muun ohella hyvää kontrastia Uuden Texasin vähän rähjäisiin ja karuihin retrojuttuihin.

Mitähän kaikkea muuta tässä tapahtuu… jos miettii painokkuutta ja keinoja, joilla sitä luodaan, huomiota voi kiinnittää myös kuvien määrään. Pyrin käyttämään niitä ficissä siinä mielessä harkitusti, että mitä tärkeämpi osa (tai kohtaus), sitä enemmän niitä olisi. Sekin ehkä nousee esille merkitsevänä seikkana, että tässä osiossa on paljon juuri maisema- ja tunnelmakuvia. Sekin toimii minusta kerrontatyyliä rakentavana keinona, mitä kuvituksessa tapahtuu: nähdäänkö asioita näkökulmahahmon perspektiivistä vai ovatko hahmot kuvissa? Esitetäänkö kuvissa uusia juttuja vai täydennetään proosan kuvailuja tunnelmalla? Kaikki tällainen ei tietenkään ole tarkoituksellista, jos kuvituspromptit ovat epämääräisiä, mutta on aina hauskaa, jos merkityksiä nousee esille kuin itsestään.

Sitten wikivorekulttuuri syö BraveStarrin. Melkein.

Tässä vaiheessa olen varmaan selittänyt tarpeeksi ficin metafiktiivisestä pohjavireestä, jotta lukija osaa miettiä itsekin, mitä oikein tapahtuu – ja mitä se merkitsee. Itse wikilinkit olivat itse asiassa melko spontaani innovaatio kohtauksen kirjoittamisprosessin keskellä; minulla oli aina aikomus hyödyntää ficissä hypertekstiformaatin lukuisia työkaluja, mutta juuri tuo bullshit tuossa oli sen hetken päätös.

Linkkien iskeminen juuri tuohon palvelee nähdäkseni tarkoitusta ”pls kai te viimeistään tässä vaiheessa tajuatte että on meneillään postmodernismia”. Myös pohjustus myöhemmälle irtovitsille oli luonnollisesti tärkeä syy sille, että päädyin tekemään näin. Lukijan pitää minusta hyvin varpaillaan se, että vakava asia voi johtaa vitsiin ja vitsi vakavaan asiaan; minkä tahansa yksityiskohdan koko merkitys on avoinna niin kauan kuin tarinaa riittää.

Se onkin luonteva aasinsilta kohtaukseen…

vi

… jossa ne panevat.

En voi valehdella – aina, kun kirjoitan seksikohtauksia, minua motivoi enemmän kuin mikään muu viha, jota tunnen kohtaan netin lukuisia hot takeja siitä, kuinka seksikohtaukset ovat turhia ja ne pitäisi poistaa. Ja silleen… en varmaan edes ole oikeasti eri mieltä, jos netin taketätejä motivoi mielipiteisiinsä lähinnä uusimman hotin HBO draaman panokohtaus, joka on olemassa vain siksi, että joku synkeä algoritmi sanoi että 2 % enemmän tissejä -> 5 % enemmän HBO Max tilauksia.

Mutta se on silti huono mielipide. Vaikka esteettistä mielihyvää ei hyväksyisi taiteen tavoitteeksi sellaisenaan, löytyy paljon parempiakin esimerkkejä ”narratiivisesti turhista” kohtauksista – esim. useimpien (supersankari)elokuvien taistelukohtaukset. Joo oli varmasti tosi tärkeää teemojen ja hahmojen ja juonen kannalta että [joku ote avebgers endgamen rumasta ja ilmeisesti aika ylipitkästä lopputaistelusta. en ole katsonut elokuvaa enkä aiokaan niin en tiedä mitä kaikkea siinä on mutta paljon turhaa, uskoisin. paitsi tyttö kohtaus. sen tehtävä on sanoa että myös tytöt voivat olla gamereita]

Mutta siis hot takeen, josta oli aluksi puhe, palatakseni: se ei edes ole hirveän älyllisesti rehellinen kuvaus seksikohtausten narratiivisesta roolista. Vaikka haluaisimmekin kieltää kaiken puhtaaseen esteettiseen mielihyvään perustuvan (painukaa vittuun, musikaalien laulukohtaukset – wtf laulaminen ei edes ole usein kaanonia tarinan sisällä??? kuka helvetin narri tämän keksi), on jopa tapauksessa outoa hyökätä koko seksikohtauksien käsitettä vastaan. Silleen… oletko varma, ettet vain katso huonoa mediaa? Siinä missä kaikissa muissa kohtauksissa on kyse seksistä, seksikohtauksissa on kyse ensisijaisesti hahmosuhteista. Ja joskus, kuten tässä tapauksessa, tuoreiden ja outojen esteettisten yhdistelmien saavuttamisesta.

Jos uskoo ao3-tagilistaa, voi varmaan ajatella, että se kovasti mainostettu hurt/comfort-kohtaus on juuri tämä. BraveStarr Rebuildin suhde fanfic-tropeihin ei kuitenkaan ole hirveän suoraviivainen. Esimakua tästä sai siitä, että prologissa siellä mökissä… oli vain yksi sänky!!! Paitsi että se ei tarkoittanutkaan mitään, koska piti valvoa vuoroissa, ja toinen oli joka tapauksessa hevonen, joka pystyy nukkumaan vaikka seisaaltaan eikä muutenkaan mahtunut mökin ovesta sisään.

Nämä ovat sellaisia ”fan service” juttuja, joista redditorit voisivat puhella villisti virallisessa Rebuild-keskusteluketjussa, jos lukisivat tätä ficiä ja olisivat tietoisia klassisista fanfic-tropeista. Tai siis… ehkä ovatkin. Redditin käyttäminen, kuten auto-onnettomuuteen joutuminen tai sukupuolitaudin saaminen, voi tapahtua kenelle tahansa. Mutta siis: millaisilla subversioilla hurt/comfort-konventioita vedetään pataan? … tai oikeastaan tärkeämpää on ehkä kysyä, miksi näin tehdään.

Minusta h/c sellaisenaan ilmentää usein vähän nolon kaanonuskoliasta asennetta – se näyttäytyy minulle joskus pelkkänä tekosyynä, jolla Spock ja Harry Potter laitetaan panemaan toisiaan, koska eiväthän he voisi tehdä niin, jos toinen ei olisi vetänyt ketamiinia ja leikannut kättään irti. Se, mitä toksinen maskuliinisuus tekee mm. kyvylle ilmaista tunteita, ei tietenkään ole vieras aihe tällekään tarinalle, mutta minusta ei ole ikinä tuntunut, että kaikista klassisimmat h/c-asetelmat olisivat vanginneet mitään hirveän todellista tai kiinnostavaa ilmiötä. Kylmän maskuliinisuuden ja hyperseksuaalisuuden risteyksessä on kyllä juttuja, enimmäkseen vaarallisia – ehkä niitä nähdään vielä tässäkin ficissä – mutta ei minusta hurt/comfort-kohtausta.

Ja ehkä siinä ei ole itsessään mitään väärää. Jos hyväksyy esteettisen mielihyvän seksikohtausten tarkoituksena, realismi ei ole itseisarvo. Tässä ficissä se kuitenkin on, koska seksikohtaukset (ja hahmojen välinen intimiteetti ylipäätään) eivät ole tarinan eskapistinen, idealisoitu osa vaan vastapaino siinä roolissa toimivalle scififantasiahömpälle. ”Raaka realismi” on ehkä huono tapa kuvata kohtausta, jossa on kyberneettinen hevos alien, mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Välittömästi unikohtausta edeltävä materiaali on tarkoituksellisen h/c-energistä, jotta lukijan huomio kiinnittyisi trooppien kokoelmaan ja siihen, miten sen konventioita sekä mukaillaan että väistellään. Ensimmäinen suuri poikkeama lienee se, että narratiivi ei käytä hahmojen tilannetta siltana seksikohtaukseen – päinvastoin nämä juttelevat ensin hetken loresta ja muutenkin varmistuvat siitä, että kaikki on hyvin. Tässä tulee ”life hack”: tämä on ehkä muutenkin vastuullinen tapa edetä, jos joutuu tilanteeseen, jossa kaverille tapahtuu hirvittävä onnettomuus. Tai tämä on ainakin minun mielipiteeni.

Tähän se bullshit voisi jäädäkin; tässä vaiheessa Rian Johnson on jo laskeutunut taivaista ja tuhonnut juuri sinun teoriasi siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Odotukset ovat subversoituja ja housut paskottuja; ei sieltä tullutkaan klassista hurt/comfort-kohtausta. Mutta:

Tässä vaiheessa pitää astua jälleen Intertekstuaalisuus Zonelle. The Death of Dick Long on elokuva, jota en halua spoilata, joten yritän nolosti kierrellä kissaa pöydällä. Sen keskivaiheilla on… eräs twist. Sitä voisi halutessaan kutsua vitsiksi. Tästä huolimatta elokuvaa kannatellut humoristisuus loppuu kuin seinään, ja tilalle tulee vakavaa hahmodraamaa. Yritin tässä toistaa samanlaisen tunnelmien oudon risteämisen, jossa absurdista yksityiskohdasta kuoriutuu vähän kauhea, vilpitön tarina hahmoista, joiden on pakko ottaa se vakavasti.

Myös lisää leikittelyä hurt/comfort-estetiikalla voi havaita. Fyysinen haavoittuminen on klassisempi alkuasetelma kuin epäselvä broncosaurus uni, mutta tarina jättääkin erotisoimatta sen, että Thirty-Thirty puhdistaa BraveStarrin haavan. Jokerin kovin jekku on, että lopulta BraveStarr ei edes ole h/c-lohdutusta enemmän kaipaava osapuoli. (Thirty-Thirtyn hahmopsykologiaan en tässä kohtaa mene enemmän; ilmestyy vääjäämättä.) Ja sitten ne panevat oikeasti, mutta jälleen hoidettuaan tilanteen ensin asiallisesti ja vastuullisesti.

Itse varsinaisesta seksikohtauksesta: kantavana esteettisenä ohjenuorana on arkinen, jopa kuivahko kuvailu, joka välttää tietoisesti kovimmat fetissienergiat. Taidan olla pelkkä turripornon feikkifani, koska kovan luokan tekijä ei ikinä heittäisi hukkaan mahdollisuutta kirjoittaa viiden kappaleen yksityiskohtausta kuvausta Thirty-Thirtyn hevospeniksestä. Hypoteettiselle, tästä valittaville kriitikoille sanon näin:

a) kuka sanoi että se on hevospenis

b) Tarinan maailmassa alieneiden paneminen on oletettavasti aika tavallinen juttu etenkin siirtokuntaplaneetoilla. Marsalkka-akatemia saattaa olla enimmäkseen ihmisten juttu (tai ainakin kaikki sinne toistaiseksi kirjoitetut hahmot ovat ihmisiä), mutta BraveStarr asui joka tapauksessa suurimman osan elämästään avaruudessa. Hahmojen näkökulmia korostavalla kerronnalla ei ole syitä juuttua liikaa Thirty-Thirtyn hevoisuuteen.

Samasta syystä tarina sivuuttaa sen tosiseikan tarkastelun, että Thirty-Thirtyllä on kyberneettinen penis – hypertulevaisuudessa tämä on juttu ylipäätään, voi olettaa, eikä tarinan esteettisiin tavoitteisiin sovi jäädä fetissoimaan tilanteen meille vieraita näkökulmia. Tämä on kuitenkin EXPLAINED-biologi, joten meidän on aika jutella alastomuuden logistiikasta.

Thirty-Thirtyllä ei ole housuja. Tämä on muiden hahmojen mielestä siistiä ja okei. Jos ei ole syytä olettaa, että 2400-luvulla on kova veto hengailla alastomana (eikä erityisesti ole, koska rigelialaisillakin on vaatteet, ja ne ovat jumalauta jotain kivi turreja), mitähän tässä on meneillään?

Jotkut jäbät Twitterissä spekuloivat, että Thirty-Thirty on ruuna, mutta silleen… miksi olisi? Minun tietääkseni kastraatio ei ole oleellinen osa hevosten kulttuuria ja toimintaa vaan lähinnä ihmisten erinäisistä syistä pakottama operaatio. Kaipa tuollaisella tulkinnalla voisi rakentaa transfeminiinistä luentaa hahmosta, mutta Rebuild ei valitse aiheen ”hevoset ja sukupuoli” suhteen mitään niin yksinkertaista polkua. Uskokaa pois, hevosia ja sukupuolia ilmestyy. Pian.

Tähän ratkaisuun minut inspiroi käytännön juonilogiikan (pls ei Thirty-Thirty roiku aseman edustalla sukupuolielimet paljaana, mitä ne sitten ovatkaan) lisäksi se, kun sarjassa BraveStarr sanoo aina välillä ennen ison kaverin muuntautumista ”engage fight mode”. Se, että kahdella raajalla kulkeminen on kaikessa yksinkertaisuudessaan ”fight mode”, on minusta jotenkin hämmentävän ja kiehtovan pragmaattinen näkemys kehollisuudesta transhumanistisessa tulevaisuudessa.

Jos keho voi olla mitä tahansa, määrittyykö se ensisijaisesti sen perusteella, mitä konkreettisia toimenpiteitä mikäkin olomuoto mahdollistaa? Onko jokainen fyysinen hahmo vain työkalu, jolla voi saavuttaa tietynlaisia tarkoitusperiä? Mitkä ovat sen implikaatiot sukupuolen käsitteelle, että keholliset ominaisuudet hahmottuvat vähemmän ihmistä määrittäväksi essentiaksi ja enemmän sekä mielivaltaisten halujen että konkreettisten päämäärien ohjaamiksi, vapaasti vaihdettaviksi osiksi?

Tai siis mitä tässä yritän sanoa… onko Thirty-Thirtyllä ”fight moden” lisäksi ”sex mode”? On. Seuraava kysymys.

Sen verran voin vielä sanoa, että on hyvin tarkoituksenmukaista, että näin paljon jänniä implikaatioita ja hahmopsykologisia ulottuvuuksia sisältävä yksityiskohta käsitellään itse tarinassa niin ohimennen. Edelleen: olemme jumissa BraveStarrin päässä, ja tämä on jo tottunut siihen, että avaruudessa on jänniä juttuja. Hahmokaarten sopivan etenemisen nimessä on myös niin, että aina hahmot eivät voi aina pysähtyä miettimään juttuja liian kauaksi aikaa. Muutenhan he saattaisivat vahingossa ratkaista kaikki ongelmansa ja konfliktinsa ennenaikaisesti. Sukupuolen miettiminen on tässä talossa vittu kielletty, kukaan ei saavuta mitään oivalluksia ennen kuin minä annan luvan!!!

Niin ja siis senkin vaihtoehdon olen valmis uskomaan, että tilanteessa ei ole kummallekaan mitään outoa, koska jossain vaiheessa BraveStarr ja Thirty-Thirty kävivät neljä tuntia kestäneen keskustelun hevosmuuntautumisen logistiikasta ja siitä, onko jotain, mitä tämän pitäisi tietää tai ottaa huomioon. Siitä ei vain ikinä nähdä tarinassa sekuntiakaan. Tukehtukaa henkselien metafysiikkaa koskevaan spekulaatioon, jos haluatte. (Ei sillä, uskon palaavani henkseleihin jossain vaiheessa tarinaa, mutta vain tehdäkseni lisää hämmentäviä juttuja, en selittääkseni mitään.)

Toinen melko paljon merkityksiä mukanaan kantava yksityiskohta on se, millaista seksiä tapahtuu. Mainitsin aiemmin, että monet seksikohtaukset ovat luonteeltaan idealisoituja ja tosimaailman näkökulmat sivuuttavia. Tämä näkyy esim. siinä, kuinka ehkäisy usein ohitetaan täysin, mutta myös ylipäätään kohtausten etenemisessä ja siinä, mitä niissä tehdään. Kivassa fantasiointimaailmassa anaaliseksi ei sisällä logistisia implikaatioita tai ole seksin Dark Souls, jonka vaikeusaste on joillekin liikaa täysin spontaanina tapahtumana.

Tässä kohtauksessa hahmot eivät tee sitä tai mitään muutakaan hirveän kovaa, mitä voi lukea monesta näkökulmasta. Ehkä se on vain jollain tasolla realistista suhteessa tapahtuneen äkillisyyteen ja siihen, että hahmot eivät liene grindanneet stattejaan ihan hirveästi. (Lorea ilmestyy tulevaisuudessa.) Ehkä niitä vain väsytti jumalauta. Ehkä hevosen paneminen kuumotti BraveStarria kuitenkin siinä määrin, että hän halusi ottaa ensimmäisellä kerralla vähän rauhallisemmin. Joka tapauksessa kyseessä on nähdäkseni selvä eronteko turripornofantasioihin, joissa logistisia ongelmia ei aiheuta edes se, että jonkun peniksen pituutta mitataan metreissä. Tai ehkä aiheuttaa mutta se onkin hot.

Joka tapauksessa: nähdäkseni Twitterin hot taket seksikohtausten merkityksettömyydestä on ownattu riittävästi faktoilla & logiikalla. Minä olen pelkällä vihalla käyvä olento, joka on ottanut yhdeksi tavoitteekseen kirjoittaa mahdollisimman paljon merkityksen eri tasoilla ja muodoilla operoivia seksikohtauksia. Twitterin kuumien otteiden tuottajat varokoon.

vii

Aamukohtaus on toinen sellainen, jossa varmaan näkyy vahvasti tarinan tasapainottelu realistisen arkikuvauksen ja scififantasiabullshitin välillä. Jonkin verran lorea jäi erittelemättä itse tarinassa rytmityksellisistä syistä; mm. kananmunien alkuperään olisi varmaan löytynyt scifinäkökulma – ehkä ne ovat alienkanojen munimia tai sitten jollain tapaa keinotekoisia. Yksinkertaisuus ja eksposition vähyys voittivat useimmissa kohdissa, joissa jouduin miettimään.

Ylipäätään agendana oli alistaa tämäkin kerronnallinen funktio merkitystä luovaksi tekijäksi; se, pysähdytäänkö kohtauksessa scifiloreen vai ei, viestii ennakkotapauksen perusteella jotakin. Rebuildissa on järkyttävästi erilaisia rakenteellisia, kerronnallisia ja tunnelmallisia ratkaisuja, ja koko homma pysyy kasassa vain, jos kiinnitän tarpeeksi huomiota siihen, mihin mikäkin narratiivissa assosioituu. Tyylillinen hajanaisuus on daddy issueiden tapaan hyvä renki mutta huono isäntä.

Yhdelle maailmanrakennussivupolulle tarina lähti melko selvästi: musiikkilorea tuli jonkin verran. Johnny Bluestarin saattaa muistaa euroviisujakson hahmona, mutta tarinan kannalta sillä ei ole mitään merkitystä. Muilla jutuilla tosin on. Ensinnäkin Kitty Lestrade ilmestyy pian ja musiikkimielipiteet pohjustavat tämän, BraveStarrin ja Thirty-Thirtyn keskeisiä hahmodynamiikkoja. Tämän lisäksi on minusta tärkeä ja hyvä absurdi maailmanrakennusdetalji, että englanti on scifitulevaisuudessa vähemmistökieli, jolla ei ole kannattavaa tehdä musiikkia. Galaksin poliittisista voimasuhteista ja ihmisten (tai tarkemmin sanottuna maapallon) asemasta niiden keskellä on muitakin ajatuksia, jotka eivät välttämättä ilmesty ikinä; katsotaan, mikä tulee relevantiksi.

Niin ja mainitsen vielä (uudelleen) hevos piano video linkki vitsin. Minusta se on hyvä. Myös yllättävän johdonmukainen – Thirty-Thirtyn dialogissa oli aiemmin linkkejä BraveStarr-wikiin, mutta emme ehkä oleta tarinan olevan niin sekopäinen, että yhteys olisi täysin kirjaimellinen. Samalla logiikalla on järkevää yhdistää tämän ajatukset hevosten oudosta musiikista videoon, jossa hevonen soittaa pianoa. Tällainen hämärien assosiaatioiden luominen lisää kerronnan enimmäkseen tavoittamattomaan hahmoon psykologista etäisyyttä; varmaa lorea siitä, millaista equestroidien musiikki on, ei saada.

Ai niin, taisi tämä myös olla ensimmäinen kohta, jossa sanotaan eksplisiittisesti, että hahmot puhuvat rigeliaa. Sen olisi voinut varmaan sanoa milloin tahansa, mutta minulla on kai jonkinlainen pakkomielle säästää lore aina mahdollisimman luontevaan kontekstiin. Varsinkaan, kun yksityiskohta ei ole välttämättä mitenkään yllättävä – rigelialaiskulttuurin galaktisesta dominanssista taisi olla muitakin mainintoja. Mutta nyt joka tapauksessa tiedämme.

Ja sitten… Kitty Lestrade! Miksi hän on täällä, silleen narratiivisessa mielessä? Se on ihan hyvä kysymys, koska alun perin hänen ei pitänyt ollakaan; hahmon esittely piti olla vasta paljon myöhemmässä juonikuviossa. Tähän ratkaisuun oli aika monta eri syitä, joista osa paljastuu narratiivin edetessä. Tässä vaiheessa kommentoin niitä näkökulmia, jotka tulevat varmaan aika hyvin esille jo nyt:

  • BraveStarrin menneisyyden tarkempi käsittely vaatii hahmoja, joilla juttuja pyöritellä – ja erityisesti sellaisia, jotka ovat enimmäkseen vain joitakin tyyppejä vailla hirveän suurta painolastia. Sarjan valmiit tarjoukset kategoriassa ”BraveStarrin vanhat tutut” ovat tyyliin… ne useat nolot pasifistiset isähahmot, jotka muuttivat jostain syystä Uudelle Texasille? Ei ihan inspiroinut uudelleentulkintoihin.
  • Uusi Texas on galaktinen Korso, jossa tapahtuu kaikenlaista outoa paskaa. Maapallolla asuvan hahmon tuominen tarinaan kuulosti luontevalta tavalta tutkiskella tätä suhteessa scifitulevaisuuden arkiseen status quoon. (Ei sillä, että lupaisin maapallonkaan maailmanrakennuksen olevan hirveän järkevää, mutta siellä on varmaan vähemmän broncosauruksia.)
  • Kitty Lestrade (siis sarjan Mycroft Holmes) on helposti tulkittavissa eräänlaiseksi variaatioksi Thirty-Thirtyn hahmosta. Tämä on relevanttia myöhemmin.

Mistä puheen ollen: jos joku haluaa sen sijaan tietää, miksi Sherlock Holmes -jaksojen sivuhahmo ylipäätään on BraveStarr Rebuildissa – ja vielä outona fuusiona toisen hahmon nimestä ja toisen hahmodesignistä ja persoonallisuudesta – osaan sanoa lähinnä… emt, koska se sivuhahmo oli ihavvitun hyvä? Vaikka BraveStarr ei oletettavasti edes olisi läsnä Sherlock-teemaisessa spin-offissa, jonka jaksot yrittivät laukaista, tämän ja Mycroft Holmesin hahmodynamiikka on hämmentävän toimiva. Jos Rebuildin hahmoa analysoi vähän tarkemmin, varmaan huomaa, mitkä narratiiviset kolot tämä täyttää, mutta inspiraationa oli ehdottomasti oudon hyvä alkuperäismateriaali.

Suunnilleen samalla tavalla voi vastata kysymykseen siitä, miksi Slug Moody on BraveStarr Rebuildissa: vain ja ainoastaan siksi, että hahmo on vähän kuten Doktor Viktor Von Nebula. Vaikka… hahmon rooli narratiivissa ei edes tule liittymään tähän huomioon juuri mitenkään, arvioisin? Paitsi jos sen haluaa lukena äärimmäisen hypoteettisena tutkielmana siitä, mitä tapahtuisi, jos Viktor olisi paha. Mutta ei siitä vielä enempää. Slug Moody ilmestyy tarkemmin pian.

Loppukohtaus on, kuten mainittua, ensisijaisesti ensimmäinen kohta, jossa kerronnan jumalaton tahti voi höllentää hetkeksi ja BraveStarr voi pysähtyä miettimään juttuja. Osio on varsin kriittinen kysymysten kuten ”mistä BraveStarr Rebuild edes kertoo ja mitä loppua kohti se on matkalla?” kannalta, joten en viitsi avata tekijän intentioita sen tarkemmin. Koko osalla oli yhtenä tavoitteena antaa lukijalle jonkinlainen käsitys noiden kysymysten vastauksista – twist oli vain siinä, että sellainen ei löytynyt loresta vaan hahmopsykologisista näkökulmista.

Kaiken maailman broncosauruksista saatiin kyllä paljon tietoa niin tarinan maailman sisäisinä elementteinä kuin metaforinakin, mutta lopulta se oli tarinan ytimelle jokseenkin toissijaista. BraveStarrin ydinongelma, jos sille sellaisen haluaa antaa, ei ollut, että Stampedessa oli liian vähän rareja mytologisia viittauksia; se oli, ettei sarja tunnistanut hahmojensa elämäntarinoihin leivottuja implikaatioita eikä rakentanut niistä jotakin päätepistettä kohti eteneviä hahmokaaria. Jos näin tekee, samoista lähtökohdista voi hahmottua villisti erilainen tarina.

Loppubiisin sanoja voi halutessaan tuijotella. Filikseni on, että tämä käännös on vähän huono, mutta en jaksa vääntää itse parempaa: https://lyricstranslate.com/en/un-dia-en-el-mundo-day-world.html Kääntäjän puolustukseksi bändi taitaa suosia järjettömien sanoitusten tuottamista.

En tee itse vielä tarkempaa erittelyä, koska mukana on myös näkökulmia, jotka muuttuvat tärkeämmiksi tarinan myöhemmissä vaiheissa. Sen verran sanon, että osa rakentui aika pitkälti biisin päälle; sitä saa syyttää ehkä noin 50-prosenttisesti siitä, että tässä oli vorea ollenkaan. Tai siis okei, jo gnostilainen tulokulma oikeuttaa minusta voreen, kun sekä leijonat (klassisesti) että lohikäärmeet (modernissa vorekulttuurissa) assosioituvat siihen vahvasti. Ovatko gnostilaiset todellisia syyllisiä siihen, että BraveStarr Rebuildissa on vorea? En tiedä. Ehkä se jää lukijalle mietittäväksi.

Kommentit

  1. Kova teksti. Nautin tästä avaamisesta. Osan kikoista tai merkityksistä (hyvin laveasti ja epätarkasti ilmaistuna!) kyllä “tajusi” lukiessaankin, mutta koska sitä kuitenkin keskittyi tarinaan ja hahmojen koettelemuksiin, ei kaikkea jäänyt miettimään niin pitkään.

    Alkuperäissarjalla on kyllä kieltämättä aika erikoinen lähestyminen siihen, että BraveStarr on alkuperäiskansaa. Mitä alkuperäiskansaa, maanko? Uuden Teksasin? Jos uudessä Teksasissa ei ole jakoa alkuperäiskansaan ja “valtaväestöön” (tai valkoisiin) niin mitä alkuperäiskansaan kuuluminen edes tarkoittaa? Vielä kun sarjassa on satunnaiset “Bravestarr, when you were young…” -opetukset, jotka ovat toisaalta jotenkin painoarvoisesti alisteisia lopun puhu kameralle -opetuksiin.

    Minä tulkitsin elokuvasta, että Uusi Teksas on se kotiplaneetta… Tai sitten en. Ainakin tulkitsin lopputaistelun bronkoluurankojen olevan niitä alun takaumassa kuolleita surman sauruksia… Ehkä? Mutta sitten toisaalta Shamaani laskeutuu toteemilaivallaan Uuteen Teksasiin ja… Äh, en minä tiedä edes.

    Hyvä pointti muuten tuossa hirvi-koira-kohdassa tästä “Psykologinen etäisyys voi olla esteettisen kokemuksen osa siinä missä mikä tahansa muukin tuntemus. Lukitsemalla lukijan merkityksen ulkopuolelle voi saavuttaa yhtä paljon kuin hieromalla naamaan auki kirjoitettua lorea. Sillä voi esimerkiksi luoda kuvan siitä, että jos hahmot ovat oikeita ihmisiä, kaikki näiden kokemukset eivät ole universaaleja; jos on ihmisiä kulttuurissa, on myös kulttuurisidonnaisia ilmiöitä.” Kun minusta on jotenkin aina hirveän siistiä/mukavaa kun näin tehdään. Vaikka silloin, kun hahmot viittaavat johonkin paikkaan tai yhteiseen tuttavaa, joka ei tule ikinä olemaan tarinan kannalta kovin oleellinen. Se on nastaa.

Jatka keskustelua: bioklaani.fi

Osallistujat