Klaanon Trumpin varjossa 2/2: Kuulapsi

Tämä on hyvin pitkään pöytälaatikossani mädäntynyt teksti Klaanonin epäilemättä kiistanalaisimmasta kokonaisuudesta tähän asti. Se edustaa lähinnä omia ajatuksiani, mutta ennen syvemmälle sukeltamista lienee vain ja ainoastaan reilua antaa suuret aplodit niille kahdelle ihmiselle, joita ilman Kuulapsi ei olisi tapahtunut: Manu ja Kepe.

Vaikka voin sanoa olevani Kuulapsi-kokonaisuuden ohjaaja, jolla oli melko tiukka ja kompromissiton visio alusta loppuun, ei tämä Klaanonin sekopäisin audiovisuaalis-tekstillinen kokonaisuus olisi todellakaan manifestoitunut tähän maailmaan ilman näitä kahta absoluuttista hullumiestä. Kepe ja Manu eivät ole osallistuneet tämän tekstin kirjoittamiseen (paitsi ihan vähän), joten tässä esittämäni visiot ja mielipiteet ovat puhtaasti omiani. Aplodit, kiitos ja iso käsi heille.

***

Kone 8:n pitkän ja tahmean tuotantoprosessin aikana eräs isoimmista kriisin aiheistani oli, kuinka paljon olen valmis paljastamaan Klaanonin ytimessä itävistä mysteereistä. Yhteistarinana Klaanon on vähän kiusallista mysteerifiktiota siinä, että epätasainen, välillä täysin ennustamaton etenemistahti vaikeuttaa paljastusten luontevaa rytmittämistä tarinan kestossa. Mysteerien aukeamisella on tarkka narratiivinen paikka siksi, mitä ne tekevät tarinalle. Toiset aukeavat mysteerit vaikuttavat siihen, miten hahmot suhtautuvat juoneen, kun taas toiset niistä saattaisivat liian aikaisin eskaloida juonenkulkua ja nostaa panoksia niin, että se satuttaa tulevia, vielä puolitiessään olevia juonia. Jos aloittaisin Klaanonin nyt, miettisin ehkä kahdesti, kuinka isoa mysteeriä lähtisin rakentamaan. Toisaalta ehkä vuonna 2010 oli hieman vaikea arvella, kuinka hulluksi ja pitkäksi yhteinen Bionicle-tarinamme tästä kehkeytyisi. Monenlaisista tylsistä käytännön syistä Klaanonin mysteerijuonet saavat ratkaisujaan hyvin hitaan ajan kuluessa.

Tänään puhun teille yhdestä syystä pantata vastausta pitkään — osa mysteerien ratkaisuista ei ole harmittomia.

Osa niistä on metanarratiivisesti ihavvitun vaarallisia.

KUULAPSI

Termillä ”Kuulapsi” on Klaanonin sisällä hyvin väkevää painoarvoa. Profeetassa ja Oraakkelissa esitelty termi kontekstoi Profeetan — isä Orondesin — melko uudella tavalla. Mytologinen messias ja saatana-hahmo onkin perheellinen?

Olihan Profeetan myytti rikottu aiemminkin näyttämällä, että kyseessä oli aika nolo jäbä, mutta minkälainen myytin lopullinen OHKO on inhimillistäminen — jopa suurempi inhimillistäminen, kuin mitä monille päähahmoillemme sallimme?

Profeetan ja Oraakkelin jälkeen jätimme Kuulapsi-termin keräämään dramaattista painoarvoa noin kuukaudeksi, ja se olikin Klaanon-teorioinnin villeintä ja mielipuolisinta aikaa, jonka aikana särkiteoria keräsi voimaa ja sanojen ”baby tawa” kuiskaaminen tuhosi imperiumeja. Lopulta Kone 8 rämäytti totuuden pöytään — Avde on Kuulapsi. Mitä ihmettä tämä sitten tarkoitti? Siihen oli aina tarkoitus mennä osassa, joka seuraisi kasia.

Osa, joka sai vuoden 2020 edetessä vihdoin nimen Kuulapsi, oli alkujaan ehkä viattomampi — yhä erittäin raflaava omassa genressään, mutta lopulta enemmän uuden juonen aloitus Manun kannalta kuin oma sisäänrakennettu kokonaisuutensa omilla payoffeillaan. Kuitenkin eskalaatio Klaanon-syksyn 2020 aikana oli niin hullua, että en oikein voinut pysäyttää sitä. Mieleni päälle kiipi Avden eniten rusinoita rasauttava piirre, joka oli sisäänrakennettu osaksi hahmoa jo aika kauan sitten. Joskus 2013 kirjoittaessani Makuta Nuin ilmestystä olin päätynyt tulokseen, että se olisi liikaa. Mutta nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, Klaanonin täyttäessä kymmenen vuotta?

Mitä enemmän mietin Kuulapsen legendaa, sen vaikeampaa minun oli estää itseäni tekemästä sitä.

Jos Kone 8:n temaattinen myrsky oli aika hurja, Kuulapsi kyllä onnistuu pistämään jotenkin vielä pahemmaksi. Klaanonin narratiivissa kyseessä on melko suoraviivainen juonipalikka. Eniten taikajuoniloressa sisällä olevat hahmot jakavat tietojaan, selvittävät uutta ja iskevät faktoja (ja fiktiota) pöytään Punaisesta Miehestä. Visokki kaipaa selitystä Koneelle, Kepe Profeetan valtakunnalle ja Manu valmistautuu lähtemään metsästämään lonkerolölleröitä. Tällainen yksinkertainen juonityydyttävyys olisi ihan kelpo osan aihe ilman kummempia twistejä.

Valitettavasti Kuulapsi ei kerro vain tästä. Kuulapsi on tarina masennuksesta, maailman epäreiluuden kohtaamisesta, toiseudesta, fasismista ja siitä hitaasta ymmärryksestä, että elää dystopiassa ja on vain ollut liian onnekas huomaamaan sitä tähän asti.

Huhhuh.

Näillä kevyillä lähtökohdilla onkin helppo liikkua. Tästä ei varmaan tule kontroversiaalia!

HULLU MIES NIMELTÄ ALEISTER CROWLEY

Tähän väliin koen asiakseni selittää osan nimeä — se saapui luoksemme kääriytyneenä kiehtovan intertekstuaalisuuden pakettiin.

”Moonchild” tarkoittaa jonkinlaista uneksijaa ja haaveilijaa: jotakuta, joka ei ole aivan kiinni tässä maailmassa. Astrologiassa kuulapseksi kutsutaan ravun aikana syntynyttä, ja siinä maailmassa on paljon hullua lisää tähän. Ette usko, miten paljon astrologia sitoutuu vaikka wicca-uskoon. Uusnoituus ja tähtitiede ovat kävelleet käsi kädessä pitkän ikuisuuden.

Moonchild on myös 1900-luvun tunnetuimman okkultistin Aleister Crowleyn romaani, joka kertoo demonisesta riivauksesta. Crowley oli sanalla sanoen aika syvällä psykedeeleissä ja aika kuumottava kaveri. Häntä saamme kiittää thelemaksi kutsutusta uskonlahkosta, joka sekoitti juutalaiskristillistä, egyptiläistä ja gnostilaista mytologiaa yhdeksi psykedeeliseksi smoothieksi — saatanallista esoteriaa unohtamatta. Kertonee jotain miehen tasapainoisuudesta, että hän pyysi itseään kutsuttavan nimellä ”Suuri Peto 666”. Theleman ja Crowleyn tunnuslause, ”do what thou wilt”, eli ”tee mitä mielit” on ulkoisesti melko syvää satanismia ja vapaan tahdon sinistä ydintä — mutta painotettakoon, että Crowley itse uskoi Kohtaloon. Hänelle ”do what thou wilt” edusti pikemminkin sitä, mikä vääjäämättä tapahtuu, oman todellisen tahtonsa eli eräänlaisen kohtalon löytämistä. Melko ristiriitainen hahmo sinisen ja punaisen aatteen suhteen siis.

Ja sen kummemmin diagnosoimatta: aika sekopäinen ja vaarallinen narsisti.

Crowleyn seuraajat veivät hänen ajatuksiaan luonnollisesti vielä pidemmälle. Crowleyn Moonchild-kirjassa kuvailtua rituaalia mukaillen hänen seuraajansa Jack Parsons (jota saamme kiittää mm. rakettimoottorin kehittämisestä) toteutti sarjan rituaaleja nimellä ”Babalon Working”, joissa thelemalaisella seksimagialla yritettiin tuoda maailmaan jumalatar Babalon, joka toisi uuden ajan ihmiskunnalle.

Lue: koko joukko hippikultisteja piti helvetin törkyisiä orgioita ja halusi sille ylevämmän syyn.

Tässä kontekstissa kuulapsi on helppo tulkita terminä eräänlaiselle messiaalle — jonkinlaiselle esoteerisin voimin siunatulle lapselle, joka tuodaan tähän maailmaan muuttamaan se. Herramme Jeesuksen paluuta odottavat pullantuoksuiset nykykristityt ehkä olisivat sitä mieltä, että Crowleyn seuraajat eivät ole tuomassa maailmaan kristusta, vaan antikristusta.

Aleister Crowleyn työ näkyy kauas hänen kuolemansa jälkeen vahvimmin populaarikulttuurissa. Voisi sanoa, että yhtenä väkevimmistä vaikutteista Kuulapselle on King Crimsonin albumi In The Court of the Crimson King ja etenkin sen kappale Moonchild.

Onko relevanttia, että albumin päätösraita Court of the Crimson King sisältää väliosiot The Return of the Fire Witch ja The Dance of the Puppets?

No…

…

…

😉

Niin, ja liittyykö tämä hulluus siihen, mitä Klaanonissa sai lukea nimen ”Kuulapsi” alla? Kyllä ja ei. Toisinaan inspiraatio saapuu musiikista, toisinaan 1900-luvun alun sekopäisimmän okkultistin tarinana. Kuulapsi elää estetiikastaan jossain satanismin ja hippiaatteen välillä.

Ennen kaikkea se elää siitä, että kerettiläisyys on aina vähän likaisen tuntuista. Silloinkin kun siinä on kauniita ajatuksia. Totuuden löytäminen, kuten jo Kone 8:sta opimme, sattuu aina melko lailla.

PUNAINEN MIES

Itse viestin juonellinen sisältö on pääosin dialogissa Klaanonin ydinmysteeristä, Avdesta, tai tässä tapauksessa pikemminkin Punaisesta Miehestä. Avdeen liittyviä mytologioita on kolme, yksi per trilogian osa. Ensimmäisen kertoo meille harvinaisesti asioista suoraan puhuva Manu, joka on ilmeisesti kantanut omaa versiotaan sisällään koko Klaanonin. Helvetti soikoon mikä äijä.

Jo ensimmäinen legenda on nähdäkseni aika raflaavaa Klaanon-sisältöä. Esiosa Tuo Mies Punainen ehkä lämmitteli tätä varten, mutta Kuulapsi I myöntää sen suoraan: Avden yhdennäköisyys Takuaan ei ole sattumaa, eikä se ole koskaan ollut. Tästä alkaa hillitsemätön hyökkäys tarinan rakenteisiin, joka nähdäkseni vain pahenee osa osalta.

Yhtenevyydet tehdään hyvin selkeiksi. Nuket vastaavat toa matoja. Avde vastaa näiden kirjuria, Takuaa. Uu tämän jo Kone 8:n aikaan sanallistikin, mutta Avde ”tarinan käsikirjoittajana” on omanlainen perversionsa Takuan roolista kirjurina. Vierellään Punaisella Miehellä on lisäksi Kultainen Soturi, joka on jonkinlainen roomalainen sotilas ja… Jaller? Lisäksi puhutaan ’totuuden paljastamisesta’ ja johdatuksesta paratiisiin. Perversio tulee nähdäkseni erityisen voimakkaasti siitä, että nämä tarkoittavat Klaanonin ja Bionicle-kaanonin kontekstissa hyvin eri asioita. Johdattaako Takanuva meidät Metru Nuille… vai Avde Verstaaseen?

Ensimmäinen legenda ei anna vielä juuri ymmärryspohjaa. Nähdäkseni se on kuitenkin uhkaus. Joko kaanon tai Klaanon on eksistentiaalisesti vaarassa. Kumman puolesta Punainen Mies marssii?

Athistinen legenda ei ehkä lopulta edes ole juuri ristiriidassa matanuistisen kanssa. Ne voi lukea kuitenkin eri uskontokuntien tulkintana samasta pelottavasta hahmosta, joka tuo muutoksen. Totuuden lailla myös muutos on aina pelottava ja kivulias. Mausteena athistisessa versiossa on Punaisen Miehen sitominen antikristus-hahmona Atheoniin, tämän luomuksena ja lapsena. Jos matanuistinen legenda kulkee kaanonin sääntöjen mukaan, athistisen legendan narratiivinen pointti on ”sopia harmittomasti kaanonin väleihin”.

Sellaisiahan athistit ovat — vapausaate syvällä sydämessä, mutta haluttomia musertamaan maailman rakenteita sen takia. Jopa athistinen saatana on vain liian radikaali athisti. Minkälainen uskontokunta on suoranaisesti demonisoinut oman aatteensa vieminen liian pitkälle? Sovinnainen, jos jotain.

Athistit ovat matoran-maailman determinististä ylivaltaa vastustava vapauden liike… mutta vain sen verran, kuin Kohtalo ja Bionicle-kaanon antavat periksi. Tässä voi kai sanoa, että athistit ovat yksi Klaanonin suurista valheista: jotain, joka voisi hyvin olla kaanonia, mutta ei ole.

Olen erittäin tyytyväinen kahteen ensimmäiseen Punainen Mies -legendaan sekä tekstillisesti että visuaalisesti, mutta lienee sanomattakin selvää, että kumpikaan niistä ei ole Kuulapsi-kokonaisuuden pääateria. Näiden kahden tavallaan shokeeraavan mutta isossa kuvassa aika harmittoman paljastuksen jälkeen on aika mennä siihen, joka on täsmäohjus suoraan koko tarinan rakenteisiin. Kun kauhistelin, että olenko tekemässä Kuulapsessa jotain, joka on liikaa, sain lähinnä epäilevien tuomaiden ”näh”-vastauksia. Uskoin siihen lopulta itsekin.

Älkää enää ikinä epäilkö minua.

Oletteko nähneet Children of Meniä?

Alfonso Cuarónin elokuva Ihmisen pojat AKA Children of Men vuodelta 2006 on dystooppinen scifielokuva maailmasta ilman lapsia. Mikä on syy sille, että ihmiset eivät voi enää lisääntyä? Siihen elokuva ei tarjoa erityisiä ratkaisuja. Taustatarinalla on hädin tuskin väliä, mutta dystopia, jonka tämä yksi pieni scifi-valhe luo, on ahdistavan uskottava ja todellinen.

Children of Menin maailmanrakennus on suoraviivaista, mutta hyytävän toimivaa. Leikkikentät seisovat tyhjinä pystyyn kuolevassa Lontoossa, kuoleville ihmisille markkinoidaan helppoja ja kivuttomia eutanasiapakkauksia. Terrori-isku saattaa tapahtua keskellä päivää suurkaupungissa ja ihmiset jatkavat elämäänsä normaalisti. Samalla tapaa elokuvassa on erityisen kivuliasta seurata 20 vuoden takaista ja aivan liian lähelle totuutta osunutta veikkausta siitä, mihin brittiläinen uuskonservatismi meidät veisi — eikä tähän tarvittu edes koko ihmiskunnan hedelmättömyyttä.

Jos Children of Men osuu mielestäni jossain oikeaan niin siinä, että on helppo kuvitella maailma ilman lasten viattomuutta omanlaisekseen helvetiksi. Synkeään visioon on helppo samaistua kyynistyvänä aikuisena, jolla on vaikeuksia nähdä tulevaisuudessa mitään toivoa, ja joka miettii että kannattaako ilmastonmuutoksen raatelemaan maailmaan edes tehdä uusia lapsia. Silti elokuva ei ole täysin kyyninen — narratiivissa viljellään siemeniä tulevaisuuden toivolle, ja jokainen elävä ihminen silti muistaa lapset, muistaa oman lapsuutensa ja muistaa maailman, jossa oli joskus jotain kaunista.

Mutta mitä jos lasten läsnäolo tuhoutuisi tätäkin perusteellisemmin?

Mitä jos maailmassa ei olisi lapsia, mutta myös ihmiskunta, joka ei edes muista lapsia?

KUULAPSEN LEGENDA

Kuulapsen kolmannessa legendassa ei periaatteessa ole mitään uutta, joka ei olisi ollut joko implisiittisesti tai suoraan Profeetassa ja Oraakkelissa ja Kone 8:ssa. Tarina Profeetasta, hänen rakastetustaan ja heidän lapsestaan ilmenee Profeetan ja Oraakkelin ja Näkijän ja Äänen tarinoissa. Nyt se vain selitetään.

Ja minkälainen selitys se onkaan. Kuulapsen legenda laittaa kyseenalaiseksi voimassa olevat oletukset siitä, miten universumi on järjestelty, ja Kohtalon hyväntahtoisuuden. Kuulapsi-legenda on sitä mieltä että perhe ja lisääntyminen oli kaanonia, kunnes se ei enää ollutkaan.

Ja kyllä teidän täytyy uskoa, että olin aina menossa tähän. Mutta jos se pelotti minua vuonna 2013 siksi, että se on kiellettyä BS01:n vastaista toimintaa, niin Kuulapsen luomisprosessissa se pelotti minua siksi, koska en nähnyt muuta mahdollisuutta. Jopa Bioniclen oma kaanon tuki sitä askelta, jonka olin ottamassa: miksi Bara Magnan apinamiehet saivat lisääntyä suvullisesti, mutta matoralaiset eivät enää?

Mistä kauhistuttavista implikaatioista maailmamme luonne onkaan rakentunut?

Mikä ero rahien ja kanisterisyntyisten välillä on, jos mikään?

Ja jos tämä on totta, miksi puhumme mistään muusta?

Kuulapsi-legendan ei anneta suoraan ymmärtää olevan totta — mutta onhan se hyökkäys, sitä minun on vaikea kieltää. Se on kuitenkin hyökkäys, jota en voinut estää itseäni tekemästä. Pelkästään olemalla Kuulapsi Avde on tehnyt siirron vahingoittaa olemassa olevia narratiiveja. Näin Avde toimii. Näin Avde on aina toiminut. Jälleen kerran Klaanonin tarkoituksenmukaisen edgyssä tulkinnassa on kaiku Bionicle-kaanonin vastaavan huolestuttavia kysymyksiä: Takua, ensimmäinen matoran, joka luotiin…?

Ja pahinta on, että jos legenda on totta, Avden toimintaa on vaikea olla näkemättä oikeutettuna.

Jos olisitte viimeinen tavallinen ihminen fasistisessa painajaismaailmassa, jossa kaikki muut ovat keinotekoisia, eikö teilläkin olisi halu tehdä mitä tahansa asian korjaamiseksi?

MAAILMA ON HELVETTI EMMEKÄ TIEDÄ MIKSI

Miksi matoran-universumi on niin kauhea paikka?

Kuulapsi-legenda antaa yhden vastauksen, ja se vastaus on lempeyden puute. Järjestelmät, jotka ovat voimassa, pyrkivät parhaansa mukaan supistamaan lempeyden, estämään perheiden muodostumisen. Estämään rakkauden ja läheisyyden ja kaiken mitä se tuo.

Jos tämä kuulostaa jotenkin sarjakuvamaisen pahalta, haluan muistuttaa että tavalla tai toisella näin oikeakin fasismi toimii. Pehmeys on heikkoutta, ja ainoa millä väliä on ikuinen sota. Lapset ovat vain uusia sotilaita.

Mitä pidempään sitä katsoo, sitä kauhistuttavampi matoranien kiertokulku on jo vaikka ajatuksena. Kosminen koneisto, Punainen tähti, määrää milloin kukin tulee ja lähtee. Kohtalo määrittää myös, keistä tulee toia ja turagoita. Vaikka en täysin ole sitä mieltä, että kaikki matoralaiset ovat lapsia, on oltava rehellisiä ja sanottava: ne edustavat ihmisen elinkiertoa.

Vai miksi kaikki hahmojemme romance optionit ikinä ovat toia? Matoralaisia shipataan matoralaisten kanssa. Tämän kohtaamisessa on nähdäkseni hyvä huomata, että kyllä tuo koodaus — matoran on lapsi, toa aikuinen, turaga vanhus — vaikuttaa siihen, miten hahmojamme käsittelemme.

Ja jos tämän huomioi, on vaikea paeta järjestelmän kauheutta, koska se on yhtäkkiä niin lihallinen. Jo sisäänrakennetusti on matoralaisessa maailmassa hirvittävä hierarkia, joka ei voi johtaa mihinkään hyvään. Elonkierrossa lähin aikuisuutta vastaava asia on myös supersankariutta. Toat eivät ole vain aikuisia, vaan ensisijaisesti sotureita.

Vähitellen matoranit alkavat vaikuttaa jonkinlaiselta fasistiselta kuolemakultilta, jossa jokaiselle vaihteelle elinkierrossa on tarkka hierarkkinen paikka. Osa on tuomittu olemaan matoralaisia iäisesti, vailla vaikutusmahdollisuuksia. Osa on Kohtalon valitsemia übermenschejä (note to self: ybermasoja?), joista valikoituu väkivaltakoneisto. Yhteiskuntaa johtaa entisistä sotilaista rakentuva papisto.

Ei tämä ole vain synkeää klaanon-tulkintaa. Näin se on kaanonissakin, eikä kaanon tee edes kovin hyviä siirtoja sitä vastaan. Päähenkilö-toat jäävät aika puhtoisiksi, mutta toien moraalinen synkeys hahmottuu kyllä sielläkin aika häikäilemättä. Jos Greg olisi ajatellut asioita aika puhtoisesta lastensarjanäkökulmasta, ehkä hän olisi pitänyt toat aika puhtoisina… eikä mm. kuvannut vaihtoehtoista mahdollisuutta maailmasta, jossa toa-koodi jyrää kaiken vapauden alleen.

Vai, ollakseni vähän pirun asianajaja tässä… johtuuko hahmojen lisääntynyt ”robotisointi” siitä, että jollain tasolla Greg tajusi, että inhimillisillä hahmoilla maailma, jossa ne elivät, oli aivan kauhistuttava? Jos hahmot ovat pelkkiä koneita, järjestelmä toimii vain siten kuin sen kuuluukin.

Oli Gregin päämäärä mikä tahansa, on minusta hyvin selvää, että Klaanonissa hahmomme eivät ole koneita. Tätä ei oikein voi paeta. Ei, jos kirjoittaa näillä hahmoilla näin psykologisoivasti kuin yli kymmenen vuoden jälkeen on huomannut kirjoittavansa. Kokemus ei varmasti ole kirjoittajaporukassamme universaali, mutta minä olen kirjoittanut outoja taikaihmisiä jo hetken. Jopa Visokki on outo taikaihminen ihan vain, että häneen voi samaistua. Meidän versiossamme bonklehtavasta todellisuudesta hahmot eivät ole koneita, vaan inhimillisesti tuntevia olentoja… mutta maailma on sama.

Ja mitä enemmän mietin tätä, sitä selkeämpää minulle on, miksi sellaisen maailman steriiliys johtaisi fasismiin. Koska fasismi keskiarvoisesti haluaa haudata vapaan seksuaalisuuden ja lempeyden. Fasismissa lapsuus on kiellettyä. Fasismi tuomitsee naiset synnytyskoneiksi ja miehet jalkasotilaikseen. Bonkle-universumin armollisuus on siinä, että noin kauheita ajatuksia ei tarvitse kohdata, paitsi ehkä implisiittisesti.

Kuulapsi on minä kysymässä kysymyksiä, joita on aika vaikea työntää pois. Kuulapsi on minä tajuamassa, että järjestelmät eivät ole puolellamme. Kuulapsi on minä tajuamassa, että väkivaltakoneistolle rakennettu maailma on julma ja kylmä maailma, ja minä tajuamassa, että maailma ilman lasten toivoa ja uskoa on maailma, joka on tuomittu palamaan.

Joku voisi kysyä, onko tällainen synkeys ja todellinen poliittisuus sitä, mitä bonkleficcimme kaipaa. Siihen en voi sanoa muuta kuin sen, että en minä voi kirjoittaa näin paljon ilman, että kirjoitan siitä, mistä välitän. Kaikki taide on poliittista. Jopa todella pitkälle viety Bionicle-fanfic.

En minä vain voi olla kohtaamatta sitä, kuinka kauhea matoran-universumi on, ja kuinka sen kauheus muistuttaa omamme kauheudesta. Kuulapsi on sitä, kun tuttu on vierasta, mutta se on myös sitä, kun verho vedetään auki ja paljastuu, kuinka rumaa kaikki oikeasti on.

Muistatteko, kun Zeeron mietti 2014, että mitä jos helvetti on täällä kanssamme?

Se oli optimistisempaa aikaa, ja silloin se viittasi vain Verstaan taajuuteen. Ei siihen helvettiin, jossa ne elävät.

Vai siihen, jossa me elämme?

VISOKKI

Puolet Kone 8-analyysistäni oli Visokin hahmosta ja hahmokaaresta puhumista, mutta koska Kuulapsi on niin voimakkaasti Visokki-osa, koen tarvetta palata tähän.

Surullinen fakta onnellisissa ja katkeransuloisissa lopetuksissa on se, että ne hajoavat sitä enemmän liitoksistaan, mitä pidemmälle niiden jälkeen jatkaa. Kone 8:n lopetus on katkeransuloinen siinä rauhassa ja yhteisymmärryksessä, jonka parhaat mahdolliset ystävät Tawa ja Visokki löytävät pelottavan yön päätteeksi. Visokki ei kuitenkaan selvästi ole kunnossa — hän on jonkinlaisessa shokissa, eikä kykene oikein tuntemaan mitään pakottamatta itseään siihen. Tawan läsnäolo antaa pientä lohtua. Viimeisenä vitsinä Visokki oksentaa Nimdan Tawan polville.

Sitten jatkamme Kuulapseen, ja käy hitaasti, ankeasti ilmiselväksi, että masennus ei ole asia joka voitetaan pääsemällä dramaattisesti hahmokaaressaan suuriin ymmärryksiin. Masennus on sairaus. Se on valtava muuri ja kymmeniä lukkoja täynnä oleva ovi, jonka läpi ei voi puskea kerralla suurella raivolla. Se pistää ihmisen sängyn pohjalle ja saa kyseenalaistamaan kaiken, jopa ylös nousemisen. Masennuksessa on hyviä päiviä ja todella huonoja päiviä, mutta aika isosti se on vain turtumusta. Masennus on kaikkea muuta kuin romanttista ja siistiä.

Koneen jälkeen tuntui rehelliseltä kuvata Visokin masennusta, olkoonkin taikamasennusta, aika realistiseen sävyyn. Vaikka taustalla olisikin niinkin abstrakteja syitä kuin Totuuteen katsominen, joka saa Visokin näkemään Tappajia (Jaken), on kaikki nähtävissä aika julmana metaforana oikean maailman mielenterveysongelmille.

Torilla tapahtuva paniikkikohtaus on kaikessa taianomaisuudessaan ja psykologisessa kauhussa vain äärimmäinen ilmentymä siitä, miten masennuksessa kaikki näyttää rumalta. Tappaja (Jaken) on lipunut Klaanonin näkökentän rajalla lähinnä cameoina vuodesta 2015. Meemiarvoa tai ei, olen aina nähnyt sen aivan kauhistuttavana.

Jake, kiitos siitä yhdestä luomuksestasi, joka on vain vilpittömästi ahdistava. Mitä vittua?

(Kaikkea kunniaa urallasi indie-suomiräpin uudeksi jumalaksi. Lyö Paperi-T:tä turpaan.)

Visokki suhtautuu muihin sosiaalisesti aika huonosti aina Tawasta Dinemiin eikä pääse päiviin edes ulos huoneestaan. Tällaista masennus on: jopa ne, joista välität saavat osumia.

Tavalla tai toisella Kuulapsi on kaikkine lore-paljastuksineenkin vain tarina masennuksesta käsiteltynä aika villin scififantasialinssin läpi. Avainlause, jonka pohjalta rakensin kaiken oli ”kun tuttu tuntuu vieraalta”. Tämä on minusta aika osuva avaus sille, miten masennuksessa kaikki näyttää vähän rumalta sekä edes asiat joista normaalisti saa iloa eivät tunnu miltään. Masennus kytkeytyy myös käsiteltyyn maailmantuskaan ja siihen, miten voimaton olo asioiden muuttamiseksi tulee. Miksi nousta edes sängystä?

”Tutun vieraus” ilmenee osassa nähdäkseni jollain tapaa sydäntäsärkevimmin Dinemissä. Dinem esiteltiin Visokin kautta jo ennen Yö Kauhua, joten hahmoilla on valmiiksi rakennettu aika herttainen side. Mission statement hänen esiintymisellään oli ”pahan mielen Dinem-kohtaus”. Auts aijai ai helvetti, miksi kukaan tekisi tällaista? Mikä vittu sinua vaivaa, Käyttäjä:Gurkuma-setä?

Jos jotain, tämä on surullinen katsaus siihen, että Dinem on enemmän kuin hauska sivuhahmo. Dinem on ollut kanssamme yli 10 vuotta — kyllä häntäkin on tullut ajateltua aika paljon. Hahmon ylivilkkaudessa ja loputtomassa höpöttelyssä on ollut alusta asti jotain aika traagista. Ensimmäiset monologit joskus ennen Yö Kauhua keskittyivät aika paljon siihen, miten Dinemin mielestä kaikki ovat ihan parhaita ja ihania tyyppejä… mutta silti, siitä herttaisuudesta huolimatta, Dinem vaikuttaa aika yksinäiseltä? Dinemin persoona on, no, paljon, ja tuntuu siltä, että sen takia hän on pelotellut pois aika paljon mahdollisia ystäviä. Klaani on hänelle selvästi uusi alku, jossa hänestä oikeasti välitetään, ja jossa häntä ei pidetä kovin erikoisena kaikkien Linkkikaapelien ja Maister KillKongujen keskellä.

Diagnosoituani hahmoa noin 5 minuuttia nykyisessä elämäntilanteessani tulin sataprosenttisesti varmaksi, että Dinemillä on jonkinlainen keskittymishäiriö. Dinemkään ei aina pääse sängystä ylös. Dinem on joksikin postityöläiseksi jotenkin ihan uskomattoman kiireinen. Jos johonkin tässä viestissä olen kirjoittanut eniten itseäni, se on Dinem. Käy vaikka puhumassa jollekulle Dinem, ehkä bonklemaailmassa on taikapiriä joka auttaa vähän hankalien aivojen kanssa.

Visokin masennus ilmenee nähdäkseni myös siinä, minkälaista karnevalisoitua pyllysirkusta kaikki banaani-Manun ympärillä on. Aivan uskomattoman paska vitsi ja nolo vanhentunut Rick & Morty -viittaus saapuu kuvan kera… ja Visokkia ei vain naurata. Myöhemmin viimeinenkin arvokkuus menee sillä, että paska apina vie banaani-Manun Visokin käsistä.

Jos masennus on edellä mainittujen asioiden lisäksi vielä jotain, niin sitä, kun elämästä katoaa täysin arvokkuus. Kaikki on vähän kömpelöä ja tuntuu, että itse on lähinnä suuren vitsin punchline. Tähän nähdäkseni Kuulapsen outo dadapaskahuumori nojaa hyvin voimakkaasti: Visokki on niin pohjalla, että hänelle ei suoda sitä tavallista arvokkuutta, jonka tarina hänelle yleensä antaa. Omana metanarratiivisena twistinään jopa Klaanon itsessään tuntuu pilkkaavan häntä.

Tietyllä tapaa tämä on ollut Kepen kohtalo Rastaasta asti. Kun katsoo sen alle, että tarina puhuu Kepestä lähinnä hassuna taikinapoikana, löytyy aika synkkää kamaa. Profeetan valtakunta vei Kepen maailmankuvalta täyden pohjan ja — jollain tavalla — täyden uskottavuuden.

Kun Kuulapsi 2 päättyy siihen, että Diddy pöllii Manun, nojaa Snowien upea kuva jopa suoraan Profeetan valtakunnan alkuperäiseen Homestuck-referenssiin. Yhdellä erolla: Kepen ilme on pettynyt, mutta ei yllättynyt. Hän on jollain tavalla jo hyväksynyt, että ei saa järkeviä, tyydyttäviä vastauksia universumilta, joka pitää häntä pelkkänä narrina.

Tämä on nähdäkseni aika vakava narratiivinen peruste sille, että tuhlasimme kaikkien aikaa paskalla apinalla.

Tähän väliin haluan antaa Manun sanoa pari sanaa kahden ensimmäisen osan ehdottomasti pahimmasta virheestä:

Banaani-Manu

Taaskaan Gee ei aio puhua kaikista oleellisimmista asioista, joten jonkun täytyy. Jonkun täytyy puhua hieman enemmän… BANAANI-MANUSTA. HAHAHA! Muutin hahmoni vittu BANAANIKSI! Ette odottaneet sitä, ettehän? Eikä se välttämättä ollut edes minun syyni! En nimittäin muista, oliko alkuperäinen idea alun perin minun vai Geen.

Sinä huuruisena yönä, kun aloimme kirjoittaa Geen kanssa Manun ja Visun keskustelua, halusin pienen irtioton mielisekoiluista ja siksi laittaa Manu johonkin fyysiseen kehoon. Kirjallisia todisteita ei ole, koska kävimme keskustelun puhelussa, mutta jompikumpi keksi sijoittaa Manun adminien taukotilan hedelmäkoriin, ja nopeasti tästä kehittyi paska Pickle-Rick-referenssi.

Banaani-Manun tehtävä on sabotoida keskustelun vakavuutta ja saattaa sitä kohti absurdismia. En tiedä, oliko se hyvä idea (todennäköisesti ei), mutta samaa paskaa vitsiä jouduttiin kestämään aivan osan 2 loppuun asti. Jossain vaiheessa kirjoitusprosessia tajusimme, että ei helvetti, meillä on Klaanissa myös paska apina nyt paskan banaanin lisäksi, mikä loistava yhteensattuma. Tai siis, tietysti valitsimme Manun hahmoksi banaanin Diddyä silmällä pitäen, totta kai! Kaikki oli täysin suunniteltua! En todellakaan kysellyt Jöggeltä lupia Diddyn käyttöön vasta huomattavan myöhäisessä vaiheessa kirjoitusprosessia!!!

Ja tämä kaikki johdattaa meidät siihen hirvittävään todellisuuteen, että

BANAANI-MANU WILL RETURN IN BANAANI-MANU

ja se tekee sen aivan luvattoman pian. Odottakaa kauhulla.

No niin. Nyt sitä symboliikkaa peliin. Kuinka Manun fallistinen olomuoto pohjusti kaiken aikaa kolmososan paljastuksia. Vastaus on: ei vittu mitenkään, koska en tiennyt, mitä kolmosessa tapahtuu, kun kirjoitin Banaani-Manua. Haistakaa paska, ainoa pointti oli tosi paskan vitsin tosi pitkään venyttäminen. Kaikella ei ole piilomerkityksiä niin kauan kuin author ei ole dead, ja se author olen minä, joten jos haluatte muuttaa asian, voitte yrittää. Jos tulette kokeilemaan onneanne, aion ampua teitä päähän.

KONDEL

Enpä oikein voi olla sanomatta paria sanaa Kondelista, koska aika paljon Kuulapsi-legenda henkilöityy häneen. Hahmo aiheutti yllättävän kontroversiaaleja reaktioita. Ensi töikseni sanon, että Kondel ei tehnyt mitään väärää ja aion seisoa hänen takanaan kaikessa.

Valehtelematta tarkoitus hahmolla ei ollut herättää Diskurssia. En ole mikään 400IQ big brain power boy, joka manipuloi yleisöstä juuri tarkan reaktion. Ja vaikka osaisinkin laskelmoida, Kondel ei todellakaan ollut laskelmoitu. Minulla on pelkkää vilpittömyyttä Kondelia kohtaan. Kukin voi varmaan miettiä oman suhtautumisensa alkulähteitä, kun puran asiaa.

Kondel on aika monta asiaa. Varustettu uskomattomalla OC-energialla sekä ulkonäöllisesti että taustatarinaltaan, hitusen liian vasemmistolainen oman maailmansa kontekstiin(jos ei kovin modernilla tavalla? Kondel ei hae kovin demokraattista järjestelyä, toim.huom.), puhuu hassusti huomioiden Klaanon-hahmojen äänet… ja on erittäin, erittäin zoomer.

Oikeastaan kaikki voidaan tiivistää sen alle, että Kondel on zoomer. Uskoakseni hahmossa provosoivaa voi olla se, että sen kuuluukin aiheuttaa reaktioita kuten ”mistä toi nyt tuli” ja ”okei, jaa, vai sellainen mielipide”. Päälle kolmikymppisenä millenniaalina kohtaan sen, että en ole enää kovin kauaa ”hip with the kids”. Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että skidit ovat todennäköisemmin oikeassa, koska kyynisyys ei ole pilannut niitä.

Halusin, että Kondelin energia on vähän hyökkäävä, koska tahdoin lukijan tuntevan itsensä vähän boomeriksi tämän kanssa. Tästä samasta kumpuavat hahmon anarkismi, anti-autoritarismi ja melko räiskyvä ristiriita kaiken sen kanssa, mitä lukija on aiemmin kohdannut tarinassa. Yhtäkkiä se seuraava sukupolvi vain tulee jostain omine mielipiteineen ja voi pojat ne ovat aika hurjia. Jopa valehtelematta ihan vähän itseäni provosoiva puhe ”isosta jäbästä” eli Mata Nui -robotista oli tällä tarkoituksella.

Tiedättehän, miten huvittaa pyöritellä silmiä, kun joku itseä nuorempi tulee luokse sellaisen hurjan teorian kanssa, jonka se vasta kohtasi? Tai miten joku sellainen nuorempi on aika kikseissä, kun löytää jotain, joka on sinulle menneen talven lumia, tai vanha vitsi, jopa?

Minä olen Kondelin kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta tiedostan myös että en ehkä ole kovin kontrollissa hänen elämästään. Jos jostain syystä Kondel käynnistää ketjureaktiona juonen ”fasistit alas”, minun pitää ehkä hyväksyä, että nimikkohahmoni vain jää sen alle. Oih ja voih.

Mainittakoon vielä sananen viimeisestä implikaatiosta, joka Kondelista tarjoillaan. Hänen koko nimensä on Kondeldu, jossa -du on krikcit-nimipääte. (Toim. huom! Harkitsin päätteeksi myös -lekiä koska sen piti lähinnä olla vähän feminiini, mutta Kondelek olisi ollut ihan vitun huono idea tällä teoriakulttuurilla. Olen pahoillani, oikeasti rakastan teitä, mutta en vain voi tehdä tuollaista.)

Kepe ja Visu jopa miettivät, että krikcit-nimi matoralaisella, kumma. Kun kyseessä on pelkästä tavupäätteestä, onhan tämä aika hassu ajatus, mutta Kondel myös alleviivasi että pelkkä Kondel riittää.

Ja aika yhtä mielivaltaisia ne todellisenkin maailman sukupuolitetut nimet ovat. Alexander ja Alexandra? Hahaha, vitun nolot liberaalit, sukupuolia on nolla, faktoja eivät fiiliksenne kiinnosta.

… niin siis, mitä helkkaria Kondelin ei-tyypillinen nimi tarkoittaa?

Sopii miettiä. Ehkä Degoh Nui on niin vahvaa krikcit-kulttuuria, että matoralaisetkin elävät siinä kontekstissa. Kenties?

Tai ehkä Kondelista käytetään melko hämmentäviä kuvailuja. Vähän liian pitkä matoralaiseksi? Hoikka? Hypnoottiset silmät?

Okei, mitä helvettiä tämä tarkoittaa?

On merkitsevää, että Visokki — hahmo, jolla on jonkin verran nonbinary-koodausta — on se, joka kysyy Kepeltä, onko Kondel matoran. Sellaisia ne zoomerit myös ovat: tulevat tänne niiden uusilla oudoilla sukupuolilla, joista ei ota selvää.

lainatakseni ikiaikaista sananlaskua:

slay

Henkilönä, joka toi Klaanoniin mm. lesboliskot antiikin Egyptistä (VOITIN HOMOSTELUNOPEUSKILPAILUN!!! JO VUONNA 2014!!!! SIITÄS SAATTE!!!), olen jälleen tullut saastuttamaan puhtoista bonkle-heteroseksuaalisuutta tällaisella kulttuurimarxismilla. Oma mielenkiintoinen tulokulmansa Kuulapseen on se kysymys, että jos Kohtalon todellisuus on fasistista heteronormatiivisuutta, onko sen kyljessä autenttisesti luonnonoikkuna eläminen hieman queer-koodattua?

(liian syvälle en tähän mene, sillä epäilemättä Kapura on ampumassa aika isoilla tykeillä tämän suhteen enkä uskalla astua hänen varpailleen)

Myös Kondelin oc-sukupuoli on ehkä pieni viimeinen mauste Kuulapsi-legendan ylle kysymään, kuinka mielivaltaisia lajirajatkin ovat. Orondes ja tämän rakas eivät ehkä ole krikcitejä, vaikka historia tulkitsee nämä sellaisiksi… mutta näiden lapsi on kuin matoran?

Tämä on viimeinen haista paska sille, että mitään ei voi tietää, ja olen siitä aika ylpeä.

Kondel ei tehnyt mitään väärää.

PERHE JA PUPUT

Tarjoaako Kuulapsi ratkaisuja maailman pelastamiseksi?

Kyllä ja ei. Kuulapsi on liikaa osa masennuksesta ja tappiosta, että tälle olisi ollut tilaa. Se on Trumpin ajan iltarusko, kun laskeutuu tajuaminen, että pahan miehen voittaminen ei riitä, koska järjestelmä on itsessään mätä. Paha mies ehkä antoi järjestelmälle vallan, mutta järjestelmä operoi, koska sallimme sen operoida.

Koska sen kaataminen vastaisi maailmanloppua.

Täysin vailla toivoa Kuulapsi ei kyllä nähdäkseni ole. Esille tuodaan pointti, että perhe on jotain, jota ei voi tappaa, koska sen kaipuu muuttaa muotoa. Tämä on vain omaa dialogiani tarinan useiden keinotekoisten perhekuvioiden kanssa. Ovatko ne huonompia, jos ne ovat keinotekoisia? Sitähän Kondel ei sano. Kondel rakastaa itse isoa kasaa pupuja.

Nähdäkseni on kuitenkin myös aika hurja askel Kone kasin jälkeen antaa niin suora vastaus sille, miksi Avde on mitä on. En ole varma, mikä on lukijakunnan suhtautuminen Avdeen tämän jälkeen, koska en ole itsekään varma omasta suhtautumisestani. Hahmo kontekstoituu niin hurjalla tavalla uusiksi, ja epäluotettava kertoja ei helpota.

Ennen kaikkea Profeetta ja Oraakkeli ja Kuulapsi jatkavat samaa teemaa, johon olen lipunut kaikessa tekemässäni Klaanonissa lähes alusta asti — teemaa, joka tuli eksplisiitiksi viimeistään Pelon enkelissä.

Gnostilaisia teemoja lainaavana tarinakokonaisuutena Bionicle ja sen lapsi Klaanon taipuvat hyvin tarinaksi erilaisista daddy issueista. Rikkinäiset jumalat luovat rikkinäisen maailman, jonka sirpaleiden keskellä rikkinäiset olennot etsivät tarkoitustaan. En ole ensimmäinen enkä viimeinen kirjoittaja maailmanhistoriassa, jolla on komplekseja ja vähän vaikeita ajatuksia lapsuudesta ja vanhemmuudesta, ja tietyllä tapaa Kuulapsi on tämän kulminaatio — enemmän kuin mikään tekemäni Klaanonissa tähän asti.

Hyvässä ja pahassa luojamme määrittelevät meidät. Trauma kulkee sukupuussa eteenpäin ja luo uusia traumoja.

Kunnes joku, ehkä vuosisatojen päästä, laittaa sille stopin.

KLAANON TERAPIAKIRJOITTAMISENA

Miksi minä lopulta tein Kuulapsen?

Ihmisenä, joka koronaviruksen tuoman täyspysähdyksen myötä on joutunut kohtaamaan itsensä uusilla ja jännittävillä tavoilla, joista kaikki eivät ole puhtaasti positiivisia, olen myös käynyt läpi tolkuttomia määriä itsereflektiota. Itsereflektio virtaa ulos montaa reittiä: osa siitä puheena, osa taiteena. Kaikista toteuttamistani taiteen muodoista Klaanon on jollain oudolla tavalla vapain.

Maailman isoimpana, naurettavimpana ja vaikeimmin lähestyttävänä Bionicle-fanficinä Klaanon on hämmentävää kyllä turvasatama tehdä mitä kummallisimmalla tavalla vilpittömiä asioita. Siitä hetkestä asti kun aloin ottaa vakavasti itseni taiteilijana, joka kykenee julkaisemaan suuren yleisön saavuttavia tuotoksia, on kaikkeen tekemiseeni noussut järkyttävä määrä uutta painetta. Kapitalistisessa todellisuudessamme taidetta komentaa raha, jonka määrä ja puute määrittävät minkälaista saa tehdä ja julkaista. Tässä kokoomuslaistuvassa helvetissä omalla tavallaan vapauttavaa on tehdä taidetta, jota ei voikaan monetisoida ja jota ei oikeastaan huvita esitellä pariakymmentä ihmistä isommalle joukkiolle. Tämän myötä Klaanoniin virtaa joskus, noh, vähän liian todellisia ja isoja teemoja.

Bionicle-kaanon kaikessa epätäydellisyydessään ja rikkinäisyydessään kutsuu uhmaamaan itseään. Joitakin asioita olemme valinneet ohittaa siksi että ne ovat tylsiä ja/tai outoja. Toisaalta monet asiat lapsellisen epätäydellisessä lelumainostarinassa jättävät epämiellyttäviä implikaatioita, joihin voikin olla mehukasta sukeltaa aikuisen näkökulmalla.

Kuulapsi oli ennen kaikkea jälkimmäistä. Siinä, missä en ole voinut valita maailmaa, jossa itse asun, enkä voi kovin uskottavasti haastaa systeemejä, jotka sitä pilaavat, oli minusta sekä taiteellisesti että terapeuttisesti miellyttävää haastaa Bionicle-todellisuuden epämiellyttävimmät implikaatiot täysin niiden omilla ehdoilla. Kuulapsi on jollain tavalla Klaanonia kyynisimmillään, mutta se on myös tarina hahmosta, joka on masentunut eikä tiedä mihin uskoa.

Mihin tästä sitten mennä? Onko mahdollista jatkaa Klaanonia ajattelematta niitä implikaatioita, jotka Kuulapsi nosti pöydälle?

Kuka tietää. Jossain vaiheessa diskurssin vaimettua Kuulapsen ajatukset tuntuivat muuttuvan hieman tabuiksi — vai lieneekö osasyynä toki Klaanonin pitkään jatkunut horrostila ylipäätään. En osaa sanoa tähän tässä vaiheessa juuta tai jaata. Tarkoituksenani Kuulapsella ei ollut missään vaiheessa vaarantaa kenenkään Klaanonia tai hyökätä kenenkään tekstejä vastaan. Silti en voi olla vähän olematta harmissani siitä, että kohta kolmen vuoden takainen aika tiukka diskurssi arpeutui omaan hiljaiseen tahtiinsa ja itse Kuulapsi-kokonaisuus tuntui jäävän sen sivulliseksi uhriksi.

Jos minun pitäisi valita Klaanonissa yksi kokonaisuus itseltäni, jonka takana yksiselitteisesti seison ja josta olen itsekin yhä vaikuttunut, on se yhä Kuulapsi-trilogia. Toivon, että Klaanonin hiljaiselo ja nämä mietteet ovat antaneet vähän lisää hengitystilaa miettiä omaa suhdettaan siihen. Ja jos Kuulapsi tuntuu jotenkin epämiellyttävältä vielä tämänkin jälkeen, niin se olkoon sitten niin.

Kiitos että luit tämän, ja ennen kaikkea: helli sisäistä lastasi ja rakasta itseäsi.
Ei anneta Mustan Auringon voittaa. Hyvää pride-kuukautta.