Deltarune: Hyvä vai paha vai vain jatko/esiosa (?) työssään?

moi jos et tiedä mikä on deltarune tai et ole pelannut sitä niin varmaan ööh ei kannata katsoa tätä koska muuten joko a) et tajua mitään b) spoilaannut

Deltarune, kuten myös Undertale, menee henkilökohtaisesti kategoriaan ”ok, ehkä jopa hyvä”. Niitä ongelmia, joita minulla on alkuperäisen kanssa, en nyt jaksa tarkemmin eritellä, ja ne ovat pitkälti subjektiivisiin mieltymyksiin perustuvia; nähdäkseni Deltarunessa on kuitenkin pari juttua, jotka ovat (siitä, mihin peli tulevissa osissaan kehittyy, riippuen) puhtaasti edeltäjäänsä nähden ongelmallisia.

#1 Taistelujen vaikeus ja tarinankerronta

Ongelma yksi: Deltarune on paljon helpompi. En kuollut demossa kertaakaan, kun taas Undertalessa niin kävi jatkuvasti; lopun bossitaistelukin tuntui turhan yksinkertaiselta, eikä mitään vaaran tuntua ollut. En nyt kuitenkaan puhu ensisijaisesti bullet hell -osuuksien tasapainottamisesta (vaikka sekin on ihan mahdollinen puheenaihe) vaan siitä, kuinka Undertalessa taistelujärjestelmän muita ominaisuuksia käytettiin luomaan haastetta tavalla, joka Deltarunesta vaikuttaa enimmäkseen puuttuvan.

Toriel-taistelu Undertalessa (ja sattumoisin sen oman demon loppubossi) on paperilla täysin triviaali: sitä ei voi hävitä, koska hahmo ei yksinkertaisesti suostu tappamaan pelaajaa. Vau aika paskaa pelisuunnittelua??? Läbbä oli; oikeasti haaste on siinä, että tavoite ei ole lyödä Torieliä naamaan vaan löytää rauhanomainen ratkaisu ristiriitaan. Siinä vaikeutta sitten onkin – en varmaan ole ainut, jonka ensimmäinen kyseisen pelin peluukerta alkoi äitihahmon julmalla murhalla, joka oli jokseenkin bullshit ja pelin pakottama (sen yllättävän seikan, että bossien HP-palkin viimeinen osa onkin hämäystä) tapahtuma, mutta ei täysin.

Samaa kaavaa toistaa jollakin intensiteetillä lähes jokainen Undertalen pomotaistelu: väkivallaton ratkaisu on se todellinen palkinto, jonka saaminen vaatii luovuutta ja on – mikä temaattisesti tärkeää – kaiken edelleen tulevan suoraviivaisesti tappamista haastavampaa. Kuinka Deltarune, joka on suhteessa Undertaleen jotakin epämääräistä kuten ”henkinen jatko-osa”, jatkaa tätä asetelmaa?

Nähtävästi siten, että pelin teema on ”valinnoillasi ei ole väliä” ja taistelu on yksinomaan selviytymistä. Ellen pahasti erehdy, demon loppubossin voitti yksinkertaisesti selviämällä elossa tarpeeksi kauan; perusvihollisista pääsee yhä eroon Act-menun toiminnoilla, mutta koska niistä on siivottu pois kaikki, mikä ei johda melko suoraviivaisesti voittoon, mitään päättelyä tai luovuutta vaativaa on vastassa Undertalea harvemmin.

Lienee tarpeen täsmentää, etten ole missään mielessä sen koulukunnan jäsen, jonka mielessä videopeleissä kuuluu olla TOSI PALJON MERKITYKSELLISIÄ VALINTOJA ja SATA MILJOONAA ERI LOPETUSTA – päin vastoin vahvimmat tarinat, joihin olen kyseisen tarinankerrontamuodon piirissä törmännyt, ovat sisältäneet haarautumattoman, suuria valintoja tarjoamattoman juonen. Undertalen pelimekaniikat vaikuttavat kuitenkin toimivan parhaiten ympäristössä, joissa valinnoilla on väliä – sen perusteella, mitä demo tarjosi, en voi olla olematta skeptinen sen suhteen, yltääkö Deltarune samanlaiseen pelimekaniikkojen ja tarinankerronnan täydelliseen yhdistämisen, jota sen edeltäjästä löytyi.

#2 Jakautunut vakavuusaste

Undertale onnistui enimmäkseen tasapainottelemaan hyvin draaman ja komedian välillä. Deltarunessa vaikuttaa vallitsevan melko perusteellinen vakavuusasteen jako tapahtumapaikan perusteella: todelliseen/oikeaan/? maailmaan sijoittuvat osuudet ovat enemmän tai vähemmän arkisen vakavia; pelihahmon elämäntilanne esitetään Undertalen vastaavaa konkreettisemmin, ja jos loppu mitään kertoo niin sen, ettei kaikki ole hyvin. Vanhojen hahmojen selittämätön uudelleenkäyttö laskee kaiken ylle kuumottavuuden sumun – jotain hämärää on tekeillä.

Ja huh, kuumottavuutta on kyllä senkin alussa, kun hahmot joutuvat outoon Homestuck-maailmaan, mutta se ei kestä kauan, vaan pian lähennellään jo farssia. Lancer vaikuttaa vahvemman humoristisuuden pilaamalta toisinnolta siitä, kun Undyne jahtasi pelaajaa Undertalessa; mitään uhkan tuntua ei ole. Loppubossi esitetään niin geneerisen pahana kusipäänä, että kohtaamisesta puuttuu Undertalen pomotaisteluita leimannut eettinen dilemma, josta aikaisemmin puhuin. Toriel, Papyrus, Undyne, Mettaton ja Asgore pohjustetaan kaikki ymmärrettävistä syistä toimiviksi sympaattisiksi henkilöiksi, joille pelaaja ei halua pahaa muusta syystä kuin siitä, että halut ja tavoitteet ovat vastakkain – taistelu on surullinen vääjäämättömyys, josta pelaaja haluaa epätoivoisesti selviytyä millä tahansa muulla tavalla kuin tappamalla vihollisensa.

Mites Deltarunen puolella? Ai ok siellä on joku paha jäbä. Ai ok se teki pahan asian. Jäikö pelaajana sellainen olo, että tuli haastetuksi pohtimaan väkivallan oikeutusta tai sitä, kuinka sitä videopeleissä tyypillisesti käytetään?

Tähän pointtiin jossakin määrin liittyvänä huomiona valittelen sitä, kuinka laiha kyseinen bossihahmo oikeastaan on. Undertalessa pomotaistelut olivat niin nautinnollisia ja aidon tunteellisia kokemuksia senkin vuoksi, että niissä miteltiin hyviä, mieleenpainuvia hahmoja vastaan; yritäpä mennä selaamaan tumblrin Deltarune-tagia ja tarkista huviksesi, kuinka kauan kestää löytää fanart tai muu juttu siitä pomohahmosta. Oliko sillä edes muuta nimeä kuin ”the King”? Jos oli niin unohdin jo.

Paremman termin puutteessa todelliseen maailmaan sijoittuvat osat pelistä olivat silti pelimekaanillisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta huippuhyviä – valitettavasti niinkin hyviä, että ne tuntuivat olevan todellinen tarina, jonka tiellä höpsöt Homestuck-maailman huvitukset olivat.

Enimmäkseen kuitenkin viihdyin, vaikka tämä tosi kriittiseltä arvostelulta vaikuttaakin; sanon kaiken tämän myös sillä tietoisella varauksella, että pelin tulevat osat voivat tuoda tullessaan vaikka mitä. Jos vertaa kuitenkin Undertalen demoon – käytännössä sama peli Toriel-taisteluun asti –, joka oli jo pätevä osoitus Undertalen nerokkaasta perusideasta, pelimekaniikkojen, videopelisatiirin ja tarinankerronnan symbioosista…. no, ei näytä hyvältä. Ainakaan niin hyvältä.

Tai sitten näyttää ihan vain jatko/esiosalta (?) työssään.

Vastaa