Praha-rapsodia

En tiedä, mitä rapsodia tarkoittaa. Mutta Sigurd Frosterus, Suomen jugendkauden teräväsanainen kriitikko, kirjoitti aikoinaan Lontoo-rapsodiansa, joten viitataan sitten siihen. En arvosta Frosterusta erityisemmin kirjoittajana. Hän viljelee jatkuvasti jargonia ja latinan, kreikan ja ranskan ilmaisua tekstissä. Frosterus luki ensin filosofian maisteriksi ja sitten vasta arkkitehdiksi (Suomessa arkkitehti ei tuolloin ollut vielä yliopistokoulutus); kirjoituksista välttyy ylimielinen asenne polyteekin käyneitä rakennussuunnittelun ammattilaisia kohtaan. Vika voi toki olla kääntäjässäkin. Arkkitehtina Frosterus teki joitakin hienoja töitä ja myöhemmällä iällä rikkoi kaikkia aikanaan radikaalin moderneja ajatuksiaan.

Tämä teksti ei kuitenkaan kerro Frosteruksesta vaan Prahasta. Lähempänä olisi Queenin Böömiläinen rapsodia: Praha on Tšekin pääkaupunki ja tuo Keski-Euroopan keskellä oleva keskimääräisen muotoinen ja kokoinen valtio koostuu Böömistä (suurin osa), Määristä ja muistaakseni osasta Silesiaa. Liekkö ne sudeettialueet vielä erikseen; niissä ei kyllä enää sudeettisaksalaisia enää asu, paitsi ehkä saksalaiseläkeläisiä lomakohteissa. Böömi ja Määri tunnetaan englanniksi Bohemiana ja Moraviana. Suomalaiset muistavat Böömin ja Määrin enimmäkseen siitä, että Natsi-Saksa liitti nuo alueet itseensä ennen toista maailmansotaa. Minua tuo narratiivi on myöhemmällä iällä ihmetyttänyt. Se jotenkin häilyttää sen, että Tšekkoslovakian valtio oli ihan rehellisesti olemassa 20 vuotta sotien välissä. Miksei sanota, että Saksa miehitti Tšekkoslovakian ja sulautti Tšekin itseensä ja teki Slovakiasta nukkevaltion? Ei se nyt niin paljon tilaa oppikirjasta vie.

En tiedä, miten Queenin mainittu rapsodia menee; sen melodia ei palannut mieleen. Pakosti sen on joskus kuullut, monestikin, mutta Queen ei vaan kuulunut kotoisaan musiikkikasvatukseeni. En tiedä miksi. Se on kuitenkin yleisesti arvostettu ja osuu jotenkin sille klassikko-erikoisuudentavoittelu-välin sweetspot-alueelle, jossa keskimääräinen (arkkitehti)opiskelija vaikuttaa. Ehkä se oli liian pop isälle, tai jotenkin liian kevyt. Tai sitten sillä on Queenin levyjä, mutta niiden kuuntelu ei vain jäänyt minulla lapsena mieleen. Mutta Queenista ei ole muistoja; siinä se sopii samaan kategoriaan vaikka Beatlesin ja David Bowien kanssa (Beatles on näistä enemmän vanhempicore- ja vähemmän arkkitehtiopiskelijacoremusaa). Myös Pink Floyd sopii tähän, mutta sitä meillä kyllä kuunneltiin kotona; ja se lehmälevy (Atom Heart Mother) jäi minulla niin vahvasti pikkumuksuna mieleen levykaupassa, että isä osti sen minulle muutama vuosi sitten joululahjaksi.

Asiaan!

Praha jo kuulostaa aika eksoottiselta, ei oikein kaupungilta, joka on keskellä tuttua ja turvallista Eurooppa. Minä jotenkin yhdistän sanaan Praha melkein basaarimaisen tunnelman: auringossa kylpevät oranssit tiilikatot ja (kohtuullisessa määrin) kullatut kattojutut sieltä kyllä löytää, mutta ei se erityisen basaarimainen ole. Eikä kauhean ”itämainen”. Tšekillä ja Prahalla on kovin itäeurooppalainen maine, mikä johtunee ensi sijassa siitä, että se oli osa kommunistista itäblokkia, ja toissijaisesti siitä, että kansa ja kieli ovat slaavilaisia. Kirjaimet ovat kuitenkin kotoisia, ja kielikin muistuttaa vain etäisesti sitä, mitä turkiksiin, korkkareihin ja katumaastureihin pukeutuneet venäläisturistit bamlasivat lapsuuteni Joensuussa ja Kolilla. Praha on lännemmässä kuin Tukholma ja Wien. Älä anna idän hämätä!

Vanhankaupungin ikuinen meinings

Prahan sydän on vanhakaupunki, Stare Mesto, tähtimestat. Vastaavasti esimerkiksi Krakovan vanha kaupunki on Stare Miasto. Prahan vanha kaupunki on näistä psykedeelisin. Ihan konkreettisesti: keski-, renessanssi- ja barokkiaikaisten talojen pohjakerroksissa on vaikka kuinka monta samanlaisin hohtavin valkoisten ledien valaisemaa kannabisjuomakauppaa. Absintti on Prahan klassikkojuoma, mutta jotenkin nuo hamppulitkut tuntuvat olevan muodikkaampia. Ledikauppojen lisäksi kaikkialla on rahanvaihtopisteitä (saako niistä oikeasti paremman suhteen kuin maksamalla kortilla?), joka nurkassa on kerjäläisiä (joko naamiotuja esiintyjiä tai sääliin vetoavia rehellisempiä) ja huma- tai krapulaiset polttariporukat meinaavat kaatua päälle. Legendaarisella Kaarlensillalla, joka oli Prahan ainoa silta 1800-luvulle asti, on runsaasti kahta edellämainittua; ledikauppoja sentään ei. Kaarlensilta on vanhankaupungin looginen jatke; ja sen ydin on vanhan raatihuoneen astronominen kello mekaanisine robottihahmoineen (1400-luvun alusta), jonka esitystä en ole jostain syystä jäänyt ikinä katsomaan.

Vanhakaupunki ei ole erityisen, öh, kultturelli ja sivistynyt paikka. Eikä varmaankaan omalaatuisia kokemuksia hakevan erikoisreissaajan ykkösmesta. Mutta omalla tavallaan se on hyvin aito paikka. Sitä helposti ajattelisi, että turismi on pilannut kaupungin arvokkaan ytimen. Onkohan noin. Minä kuvittelisin, että Prahan vanhakaupunki on ollut aina tuollainen – lukuun ottamatta ehkä ”normalisointipolitiikan” aikaa Prahan kevään jälkeisestä miehityksestä vuoden 1990 samettivallankumoukseen. Paikkaa on vaikea kuvitelle ilman kansainvälisyyttä ja jonkinlaista kauppiastaloutta; millainen oli kommunismin Karlova? Riittikö itäblokin sisäiset turistit pitämään meininkiä yllä? Voisin kuvitelle Prahan olleen itäsaksalaisille sopiva matkakohde.

Mutta muina aikoina Praha on ollut varmasti kansainvälisen vilinän ja hulinan keskus. Keskiajalla samojen rakennusten välisillä samoilla kujilla on varmana riittänyt kerjäläistä ja ilveilijää lantin toivossa. Kannabisrohtokauppojen paikalla on ollut joitain muita mutta täysin vastaavia käärmeöljykauppiaita. Varmaan silloinkin on ollut polttareita ja porttoja. Ja lauma ensikertalaisia katsomassa sitä astronomista kelloa, kun se on saatu valmiiksi. Ja kaikkien on ollut pakko käyttää Kaarlensiltaa!

Suosituin reitti johtaa Kaarlensillan siltatornin portin ali ja kohti vanhankaupungin aukiota. Jossain lähistöllä on kidutus- ja seksivälinemuseot, jotka ilmestyvät jonkin kosmisen lainalaisuuden vuoksi jokaiseen eurooppalaiseen turistikaupunkiin. Aukiolla on mainittu raatihuone. Böömiläisissä 1900-luvun arkkitehtilehdissä on lukuisia suunnitelmia raatihuoneen laajentamiseksi; ilmeisesti ne eivät toteutuneet, koska natsien Prahan kansannousun aikaan 1945 polttama osa oli lähinnä 1800-luvulta. Suomalaisen on vaikea erottaa ”alkuperäisiä” keskiaikaisia osia myöhemmästä uusgotiikasta, koska meillä tuo gotiikan kerros on niin ohut: sitä on lähinnä joissain Turun tuomiokirkon holveissa. Eikä tuon aukion väenpaljoudessa huvita jäädä detaljointia analysoimaankaan.

Aukiolla on myös (ainakin) kaksi kirkkoa; kupolilla varustettu barokkiluomus pohjoispuolella ja goottilainen Týnin kirkko etelä- tai itäpuolella. En ole käynyt niissä, haluaisin. Týnin kirkossa on hauskat monihuippuiset tornit; sinne on haudattu Prahan 1600-luvun alun mellakoista mestattujen protestanttien päät, tietenkin jälkikäteen. En ole käynyt Tynissä lähinnä siksi, että se on siinä turisteja tursuavalla aukiolla, mutta myös siksi, etten tiedä, missä sen ovi on. Suomalainen mieltää kirkon oven löytyvän helposti sen päästä. Mutta keskiaikaisissa kaupungeissa asia ei ole ihan niin helppo; tonttimaata oli keskustassa niukalti ja kaikkialle mihin pystyi rakentamaan myös rakennettiin, vaikka kirkon aukion puoleiselle seinustalle. Tynin kirkko sekä on että ei ole vanhan kaupungin aukion reunassa, miten sitä sitten katsookaan. Se on kuitenkin niin iso, että se on todellakin läsnä aukiolla! Ennen myös Turun tuomiokirkkoa reunusti pienempien rakennusten ryhmät, ne joko tuhoutuivat Turun palossa tai raivattiin jostain klassistisen ideologisesta syystä aiemmin. 1800-luvun alussa itävaltalainen kaupunkisuunnitteluguru Camillo Sitte taas puhui rönsyilevän keskiaikaisen kaupunkikuvan puolesta – hänestä monumenttirakennus ei saanut olla suoraan symmetrisesti torin laidalla. Hän varmaankin piti Tynistä ja ehkä kirjoittikin siitä. En tiedä – Sitten yhdistetään niin vahvasti Wieniin.

Aukion keskellä on monumentti, jugendkaudella tehty suuri, kohtalokas ja sommitelmaltaan miellyttävän epäsymmetrinen Jan Husin patsas. Husinekin Jan oli varhainen protestantti, eräänlainen ”Martti” Lutherin prototyyppi ja ehkä esikuvakin. Husin mielestä oli tärkeää, että böömiläiset saivat lukea ja kuulla jumalan sanaa omalla kielellään eli Tšekiksi. Hasburg-monarkiaan kuuluneissa alueissa oli omanlaisensa kielitaistelu saksan kielen kanssa; ja Hasburgit olivat katolisia. Hus ja protestanttisuus yhdistyy siis mielikuvatasolla tšekin kieleen ja yleiseen jääräpäiseen altavastaajan puolella olemiseen. Minusta tämä on tšekkien määrittelevimpiä piirteitä. En usko, että Hasburgien monarkia on ollut modernissa Tšekissä ikinä kovin kovassa huudossa; Wien ja Itävalta on kiinnostava vastakohta, josta voin kirjoittaa joskus muulloin.

Jan Husin tarina on erilainen kuin Lutherin, joka on iskostettu suomalaislasten mieleen pullannäköisenä iloisena oluen kohtuukuluttajana, jolla oli lopulta monta iloista lasta ja iloinen vaimo. Hus poltettiin elävältä, oletattavasti ennen kuin ”Martti” ryhtyi edes hommiin. Niinpä ei voinut vanhoilla päivillään poseerata maalauksissa kolpakon, vaimon ja lasten kanssa tai kirjoittaa niin rankkoja antisemitistisiä tekstejä, että niistä joutuisi nyky-Saksassa (hyvästä syystä) vankilaan. Jos Böömin ja Määrin liittäminen Saksaan on pieni kouluhistorian kummallisuus, on Luther-rummutus se iso. En väitä, etteikö Lutherin vaikutus Suomeen olisi ollut ja olisi yhä suuri. Mutta se sankaripönkitys on (tai oli 15–20 vuotta sitten) ihan omaa luokkaansa. Varsikin, kun ateistin näkökulmasta oppi anekaupasta on ihan yhtä fluukin kuuloista kuin mikä tahansa muu pelastusoppi, eikä niiden aneiden kerääminen kauheasti eroa kirkollisverosta tai kolehdista. Teesien naulaaminen kirkon oveen on toki hyvä kohtaus ja opettaa nelosluokkalaisille uuden sanan, mutta on meillä silti parempia sankareita kuin joku 1500-luvun saksalainen ukkeli. Eikä monissa Raamatun tapahtumissa ole edes järkeä, vaikka ne kuulisi suomeksi, eikun saksaksi.

Jan Husin kansallismonumentista ja miellyttävästä altavastaajanarratiivista huolimatta Tšekki ei ole mikään protestanttinen maa; protestantteja on kansasta noin 1 (!!!) prosentti. Katolisia on noin kymmenen prosenttia, 80 % ei ilmoita itselleen uskontoa.. Maa on Euroopan maallistuneimpia esimerkiksi Viron ohella. 1600-luvulle tultaessa suurin osa väestöstä oli protestantteja, mutta Hasburgien vastauskonpuhdistus oli niin raju, että oksat pois. Kommunismin aikana uskonasioita ei tietenkään paljoa rummutettu, mutta eipä mielikuva sotien välisestä Tšekkoslovakiastakaan ole kovin uskonnollinen – toisin kuin vaikka ensimmäisen tasavallan Suomi. Ilmeisesti kuitenkin suurin osa väestä kuului silloin kirkkoon, todennäköisesti katoliseen. Ehkä tässäkin näkyy se tietty altavastaajan sympatisointi. Jumala ei ole ikinä altavastaaja.

….

Aukion pohjoispuolelta alkaa Josefov, jota vielä joissain yhteydessä sanotaan juutalaiskortteliksi. Alueella on esimerkiksi keskiaikainen Vanha-Uusi Synagoga ja vanha juutalainen hautausmaa, jossa seikkailin erään klaanilaisen kanssa keväällä 2017. 1900-luvulle tultaessa alue oli vänkyröiden talojen ja kiemuraisten katujen ”slummi”, joka muistaakseni Frans Josefin keisarillisella ukaasilla jyrättiin ja korvattiin leveillä bulevardeilla sekä komeiden jugend- ja periodityylisten (ja monesti niiden sekoitusten) talojen kortteleilla. Kävikö tämä käden käänteessä? Ei tietenkään, kuten nytkin niin silloinkin taitelijat, kulttuuriväki, antropologit ja historioitsijat taistelivat alueen säilyttämisen puolesta; jotain ainutlaatuista oltiin menettämässä. Ja menetettiinkin; mutta ilmeisesti jotain myös pelastui. Josefov on minulle melko vieras. Se on ehdottomasti keskustaa, mutta ei läheskään niin railakas kuin vanhakaupunki. Ehkä luotaantyöntävä tekijä on nyt kalliit vaate- ja jalokiviliikkeet, jotka luovat alueelle aleksanterinkatumaisen (Helsingin) auran. Tai ehkä sitä pitäisi vain tutkia avoin silmin ja mielin.

Jos protestanttien ja katolisten kahnaukset ovat tärkeä osa Prahan historiaa, on sitä myös toistuva ja kauhea antisemitismi. Natsit tuhosivat Tšekkoslovakian juutalaisyhteisön, mutta myös böömiläisillä on juutalaisvastaisuutta historiassaan ihan tarpeeksi. Yleensä mikä tahansa mullistus johti siihen, että kaupunkilaiset hyökkäsivät Josefoviin ja rikkoivat, tappoivat ja ryöstelivät. Siis mikä tahansa, oli syy sitten protestanttien tai katolisten tai Hasburgien tai porvareiden (tai ehkä jopa jossain tapauksessa jonkun oikean juutalaisen, mutta en tiedä). Altavastaajan sympatiseeraaus ei ulottunut juutalaisiin. Käsittämättömän historian syitä voi vain ihmetellä.

Länsipuolella

Vanhankaupungin ja Josefovin ytimen itä- ja eteläpuolilla levittyvät rauhallisemmat Vinohrady (kirjaimellisesti ”viinitarha”) ja Zizkov (protestanttisen vapaussoturin ja ”panssaritykistön” pioneerin Jan Zizkan mukaan) sekä niitä likempänä uusi kaupunki, Nove Mesto eli uudet mestat, joka on Prahan alueista minulle tutuin ja rakkainkin. Palaan niihin myöhemmin, sekä tekstissä että konkreettisesti. Nyt palaamme joelle. Josefov on sisämutkassa, jossa Vltava – Elben sivujoki – kaartaa itään; joki virtaa etelästä Alpeilta pohjoiseen. Kaarlensilta vie vanhasta kaupungista joen yli länteen, jota voimme laajasti kutsua Pieneksi Puoleksi, Mala Stranaksi. Oikeasti Pieni Puoli on kaupunginosa, joka rajautuu etelässä Smichoviin ja pohjoisessa Hradcanyyn, Prahan legendaarisen ja ihmeellisen Linnan ympäristöön. Pienen puolen länsipuolella ja iso Petrinin kukkula ja puisto; Linnan itäpuolella Vltavan pohjoisrannalla taas on suuri Letnan kukkula ja puisto. Keskusta tuntuu tasangolta näiden penkereiden keskellä. Vltava virtaa laiskasti maiseman halki.

Kaarlensillalta Linnalle vie komea, jyrkästi nouseva reitti, joka on päivisin turisteista vilkas mutta iltaisin rauhallinen ja upea; ainakin syyskuussa. Mieleni lentää viime syksyyn ja nousuun tuota reittiä pitkin aukiolle, jolla kohoaa Nikolain barokkikirkko, maallikolle (ja arkkitehdillekin!) aika samannäköinen kuin Vanhankaupungin aukion barokkipyhättö, jolla tosiaan on saman pyhimyksen nimi. Ehkä Nikolaus (tunnemme hänet joulupukkina, ellei niitä ole useampia) oli jotenkin erityisesti barokkiäijien mieleen. – Hradcanyn Nikolauksen kirkko on vanhankaupungin aukioon verrattuna dramaattisemmalla sijainnilla. Emme menneet linnaan, mutta kävelimme aution ja pimeän Mala Stranan halki etelään. Kun ensi kerran olin Prahassa, luultavasti vuonna 2013, majoituin isäni ja siskoni kanssa pienessä mutta hyvin varustellussa hotelissa Hellichova-kadulla soitinmuseon lähellä. Tuo mielikuva määrittää minulle vieläkin vahvasti pientä puolta, jolla ei ole mitään erityisiä mieleen jääviä kohteita; muistan kyllä hyvin Petrinille nousevat portaat, joissa oli hieman pelottava metallipatsaisen jono kai muistomerkkinä jollekin tapahtumalle. Syntymäpäivänäni 2018 sitten kiipesimme Petrinin huipulle, menimme näkötorniin ja söimme sitruunakakkua sen kahvilassa. Ja otin tukun lähes-ilmakuvia kaupungista, joista osa tässä.

Jos kulkisi Petriniltä luoteeseen kohti suurlähetystöjen aluetta, löytäisi kai Villa Müllerin, Adolf Loosin suunnitteleman hienon funktionalistisen huvilan. Loos kuuluu paljon vahvemmin Wieniin kuin Prahaan, mutta välimatkat ovat tässä maailman osassa lyhyitä. Villa Müller toteuttaa parhaiten Loosin raumplan-ajatusta, jossa tilojen lattiatasot, huonekorkeudet ja materiaalit vaihtuvat aina tilan tarkoituksen ja käyttäjän mukaan. Villa Müller on osa Tsekkoslovakian sotaa edeltävän suuren saksalaisvähemmistön historiaa, mutta sen vaiheisiin mahtuu toki yhtä ja toista muutakin. Tšekkoslovakia oli funktionalismin kärkimaita, vaikka onkin jäänyt Corbusierin ranskalaisten kuvioiden ja saksan Bauhausin varjoon. Tämä valkeni minulle konkreettisesti toissa päivänä, kun löysin Tšekin kansalliskirjaston sivuilta skannatun kirjan maan modernista arkkitehtuurista; teos oli vuodelta 1930, ja siinä oli todella paljon puhtaan modernistisia töitä nauhaikkunoineen. Suomessa oli tuossa vaiheessa suunnilleen vasta Turun sanomien toimitalo ja ehkä osa Paimion parantolaa! Mutta kuten meilläkin funktionalismin pioneerit löysivät työsarkansa tavoiltaan ehkä hieman kankean pääkaupungin ulkopuolelta: Tšekkoslovakiassa Praha (tai varmaan Bratislavakaan) ei ollut funktionalismin pääkallopaikka. Enemmän moderniin liikkeeseen yhdistetään kakkoskaupunki Brno, vahvimmin Mies van de Rohen mestarillisen Villa Tugenhatin takia, jossa on paineilmajärjestelmällä nouseva ja laskeva terassin lasiseinä; ja Zlinistä, pienestä kaupungista, johon suuri kenkävalmistaja Bata teki sadoittain funkisnoppia työntekijöiden asuintaloiksi, ”pilvenpiirtäjän” päätoimistokseen ja hienon luurankomaisen näyttelyrakennuksen, no, näyttelyrakennukseksi. Zlinissä en ole käynyt, mutta se on suunnitelmissa seuraavalle reissulle. Samoin ehkä Villa Müller Prahassa.

14-metrinen Josif kuolee väkivaltaisesti 7-vuotiaana

Palatkaamme Vltavan länsi- tai oikeastaan pohjoisrannalle. Petrin loivenee pohjoista kohti, sen ja Prahan linnan selänteen välissä on matalampaa maata. Linnan kukkula jatkuu itään ja muuttuu Letnan kukkulaksi. Joen suoraan pohjois-eteläsuunnassa keskustan pohjoispuolella ylittää pronssienkelein koristama 1900-luvun alun silta, jonka aksiaalisena pisteenä on metronomi, eli sellainen mekaaninen laite, jota pianistit perinteisesti käyttävät soittonsa rytmittämiseen; sokeritopan muotoisessa (ja kokoisessa) laitteessa pitkä viisari vispaa tasatahdissa oikealle ja vasemmalle. Minulle metronomi on tosin tutumpi Pokemon-pelien iskuna, joka arpoo itsensä satunnaisesti (melkein) kaikista pelin iskuista. No, Letnan puistossa sellainen laite ei olisi erityisen huomattava, joten Letnan metronomi on maailman suurin. Siellä se raksuttaa tänäkin päivänä.

Mutta näin ei ollut aina. 1950-luvulla, kun Tšekki oli Varsovan liiton jäsen ja sosialistinen yksipuoluejärjestelmä vallitsi, puuhattiin kukkulalle Stalinin patsasta. Hanke toteutettiinkin ryhmäveistoksena, joka oli Euroopan suurin näköispatsas. Euroopan suurin! 15,5-metrinen Stalin siis näkyi pitkälle ikivanhaan keskieurooppalaiseen pääkaupunkiin. Ei Lontoossa, ei Pariisissa tai Wienissä tai edes Moskovassa ollut niin suurta patsasta kenestäkään. Patsastapauksesta tekee kiinnostavan myös sen, ettei Prahan keskustassa ole mitään erityisen silmiinpistävää sosialismin ajan maamerkkiä: Ei Berliinin Karl Marx-alleen tai Varsovan tiede- ja kulttuuripalatsin (”Stalinin hampaan”) tyyppistä neuvostodominanssin konkretisoitumaa. Mutta Letnassa oli Stalin.

Patsaan suunnittelukilpailun aikaan “Teräsmies” oli vielä Neuvostoliiton johdossa; heillä tuo johtajien muistaminen vasta kuoleman jälkeen ei ollut niin tarkka sääntö. ”Valitettavasti” Stalin kuoli 1952, ja saatanallisen suuren patsaan valmistuminen otti aikaa. Ensin päivänsä päätti kuvanveistäjä Otakar Svecin vaimo 1954. Keväällä Stalin alkoi olla valmis, ja Otakar seurasi vaimoaan tuonpuoleiseen, myös oman käden kautta. Tšekit kutsuivat patsasta lihajonoksi, mutta Stalinin epäkanonisointi alkoi helmeillä hikenä myös kommunistijohtajien otsalla; patsashanke näytti sieltäkin katsottuna hieman kuisalliselta. Vuonna 1962 valtaapitävät päättivät antaa entropialle vallan ja räjäyttää Stalinin tuhannen pirakan päreksi. Jalustaan ladattiin aika tavalla (800 kg) dynamiittia ja isä aurinkoinen ammuttiin pois Letnaa rumentamasta. Olen lukenut, että joku avantgarde-taitelija olisi pelastanut raunioista Stalinin korvan kylpyammeeksi. En ole voinut todentaa tarinan todenpitävyyttä, mutta se tuntuu kummalliselta: Stalin oli vielä lyhyempi kuin minä, 165 cm; oletetaan, että 15,5 metristä 2 m on jalustaa; saamme 1350:165, eli mittakaava on noin 8:1. Jos ihmisen korvan on noin 6 cm pitkä, olisi meillä 480 mm pitkä kylpyamme: käyttökelvottoman pieni! Ehkä paremmin semmoinen lintujen juottoallas, jollainen oli joskus Aku Ankassa? Patsaan korvasta olisi kyllä saanut hienon pytyn; olisi voinut kakkia Stalinin korvaan, päivittäin!

Stalinin räjäyttämistä esittävästä valokuvasta tulisi hyvä punklevyn kansi. Huomionarvoista sekin, että Varsovan liiton tankit vyöryivät Prahaan vasta 6 vuotta myöhemmin. Itäblokissakin sattui ja tapahtui, kaikki ei ollut tasaista diktatuurielämää vuodesta 1945 vuoteen 1990.

Linna

Nyt olemme kiertäneet Prahan linnaa kuin kissa kuumaa puuroa. En osaa kertoa linnasta kuin pienen osan sen kiinnostavista puolista, sillä tunnen sen vain päällisin puolin. Linnaan pääsee kiemurtelevia teitä, mutta siellä on kyllä vartioita, ehkä myös sellainen lentokentän tapainen turvatarkastusportti (ekalla kerralla 2013 ei kyllä ollut, ja viime kerralla en käynyt linnassa). Linna on nimittäin yhä konkreettinen hallintopaikka, siellä on maan presidentin linna. Senaatti (eli ylähuone) kokoontuu jossain barokki- tai rokokoohuvilassa lähistöllä Pienellä Puolella. Maa on tasavalta – se on sen virallisessa nimessäkin – joten linnassa ei ole kuningasta saati keisaria, ei edes paronia tai voutia tai mitä näitä nyt on. Mutta ennen oli. Linnan alueelle tehtiin ensimmäinen kirkko jo 800-luvulla, ja linna sinne tuli 1200-luvulla. Seuraavalla vuosisadalla Kaarle neljäs johti linnasta jo Pyhää Saksalais-Roomalaistan Keisarikuntaa – sitä, mikä ei ollut saksalainen, roomalainen, pyhä, eikä keisarikunta, tai ehkä yhtä näistä, en muista.

Linnan keskiaikaisen osat ovat minulle melko tuntemattomia lukuun ottamatta lyhyttä vierailua Pyhän Vituksen katedraaliin, joka on Tšekin tärkein uskonnollinen rakennus; katedraalia rakennettiin noin 600 vuotta ja se valmistui 1920-luvulla; Barcelonan Sagrada Famililalla on vielä paljon kirittävää, tai siis käänteisesti kirittävää. Ulkoisesti Vituksen kirkossa ei ole oikein sitä mahtavaa vertikaalisuutta, mitä gotiikasta ja sen tunnetuimmista maamerkeistä tulee mieleen: kuparikattoinen sivutorni on jykevä ja jättää varjoonsa etupuolen kaksoistornit. Toisaalta tämä antaa sille oman identiteettinsä; ja suomalaisiin esikuviin nähden se on joka tapauksessa vaikuttava pyhättö, jolle meiltä ei löydy vertaista. Katedraalin vaikutelmaa maisemakuvissa korostaa sen ihmeellinen sijainti Hradcanyn selänteen huipulla, korkealla kaupungin kattojen yläpuolella, linnan muurien takana.

Itse linna ei sinällään hahmotu ”rakennukseksi”; se on oikeastaan muurein ympyröity, hyvin korkealla sijaitseva kaupunginosa, joka on täynnä barokin ja maneirismin rakennuksia. Ajallisesta mittakaavasta kertoo vaikkapa Pyhä Yrjön Basilika, jonka sisäosat ovat vuodelta 921 ja julkisivu 1600-luvun lopulta. Yli 700 vuotta välissä! Tiedättekö mitä Suomessa tapahtui 921? En minäkään, koska historiallinen aika alkaa vasta jotain 300 vuotta myöhemmin!

Prahan linna on ilmeisesti maailman suurin keskiaikainen linna, mutta termin määrittely on tuskin kovin yksioikoinen. Hallintorakennuskokonaisuutta rakennettiin Maria Teresan hallituskaudella 1700-luvulla; tällöin Hasburgit tosin johtivat imperiumiaan taas Wienistä, eikä keisarin valtaistuin palannut Prahaan sen legendaarisimman valtaapitävän Rudolf II:n kuoleman jälkeen. Rudolf oli juuri se, joka toi kaupunkiin alkemisteja ja taitelijoita ja lähetti agenttinsa kiertämään Eurooppaa ja muita lähiseutuja kuriositeettien toivossa; Rudolfin kokoelmiin löytyikin naula Nooan arkista (miten niin arkista?), Homerosta kiusanneen seireenin leukaluu (miten se eroaa ihmisen leukaluusta?) ja yksisarvisen sarvi; Rudolf itse joutui protestanttien ja katolisten sekä Hasburgien vallantavoittelukuvioiden sekaan ja pelattiin pois imperiuminsa johdosta, eli hommasta, johon hän ei vaikuta olleen erityisen kiinnostunut. Hän kuoli vuotta myöhemmin 1612 yhä Pyhänä Rooman Keisarina.

Kuusi vuotta myöhemmin 1618 vihaiset protestantit marssivat linnaan, heittivät katolisia virkamiehiä alas ikkunoista ja aloittivat 30-vuotisen sodan, joka – Tšekin kansallismuseon näyttelyn mukaan! – oli suhteessa maailman tuhoisin (tämäkään ei liene ihan yksioikoista). Sota myös loppui Prahaan, kun kaupungin opiskelijat ja juutalaiset (muut olivat kai kuolleita?) pysäyttivät ruotsalaisten sotajoukon Kaarlensillan itäpäädyssä olevalle tornille – sille, jonka alta turistit virtaavat kaiken aikaa, paitsi aamuyöllä. Ja ehkä maaliskuussa. Tämä tarkoitti, että ruotsalaiset (eli se meikäläisten kuuluisa hakkapeliitta-armeija, josta ala-asteella kuulit) sai ryöstellä ”vain” Pienen Puolen ja Prahan linnan. Rudolfin kokoelmat ränsäkättiin ilmeisesti Tukholman (tuleviin) antiikkiliikkeisiin.

Yleisvaikutelmani Prahan linnasta on kokoelma joskus 1600–1800-luvuilla rakennettuja pitkiä rakennusten seiniä ikkunariveineen; seinät eivät ole luotisuoria, niin kuin nykyään piirrettäisiin, vaan kaartuvat hitusen niin kuin käsin tehdyillä asioilla on tapana. Siellä täällä on joitain kirkonpäätyjä ja toki se aukio, jota mainittu katedraali hallitsee. Jossain päin linnaa on Kultainen Kuja, joka oli (näin kerrotaan) Rudolfin alkemistien naapurusto. Pienten (tai normaalikokoisten) ovien ja ikkunoiden kuja tuo linnan majesteettisten mittasuhteiden keskellä mieleen Mukulakadun, tuon Pohjois-Karjalan museoon rakennetun lasten leikkikaupungin puoteineen; ja kuten sinnekin, pitää Kultaiselle Kujalle ostaa erikseen turistiliput ja siellä on kai lähinnä matkamuistopuoteja; sen takia se on jäänyt minulta välistä. Niin kuin on jäänyt myös itse palatsi, jonka Vladislavin sali, kaupungin suurin keskiaikainen maallinen sisätila, olisi kyllä näkemisen arvoinen; 16 metrin jänneväli on vaatinut melkoista taitoa arkkitehti Benedikt Rejtiltä 1400-luvun lopulla. Tällaiset holvistot ovat aina yhtä hämmästyttäviä ja kertovat meille, ettei edistys oli aina lineaarista. Paljon on myös unohdettu.

….

Seuraavassa osassa kuljemme siihen osaan Prahasta, mikä on minulle rakkain – uuden kaupungin eli Nove Meston aukiolle, kujille ja laidoille. Kiinnostavin kaupunkikuva syntyy minusta yleensä heti vanhojen kaupunginrajojen ulkopuolelle. Näin myös Prahassa.