Film theory: Musta vapahtaja (2019) ENDING EXPLAINED + ANALYSIS (ft. matpat) [IS TORAHKSHI TRANS?]
Saatanan kojootti, kirjaudu ensin sisään!
Kommentit
Se on minun (ja trokeemankelin) mielestä muuten mitallisesti puhdas
En maininnut tästä itse viestin kommenteissa, koska tarinan sisällä virheet sinänsä ovat perusteltavia, ja Klaanonissa nyt ei edes olla nähty täysin puhdasta mittaa (Tarina-Manukin muistaakseni sotki runojalkoja, joskin sekin perusteltiin viestissä). Mutta siis muutama huomio peban lisäksi: Yhdyssanat kuuluu laulun rytmin vuoksi kirjata erilleen, siksi ainakin “arkkidemoneita” on mahdottomassa paikassa. Trokeemankeli ei tätä huomaa itse, vaan muistuttaa että ne kuuluu pilkkoa. Lisäksi vaikka yhdeksantavuiset runojalat ovat sinänsä sallittuja, niitä esiintyy tässä hyvin runsaasti, ja muutama oli hyvinkin raskaita sellaisia. Pitkät tavut pitkässä jalassa uhkaavat helposti rikkoa rytmin. Muutenhan tyyli oli sinänsä aika onnistunutta, ja nautin joka tapauksessa lähes puhtaasta käytöstä!
Mitä tulee muuhun, tämän pukeminen dialektiikaksi oli aika hyvää analyysiä, enkä itse sitä kovin tietoisesti huomannut. Sen sijaan trans-luentaan olen niin herkkä että se tulee mieleen melkein aina kun puhutaan uusista nimistä.
Niin ja kiinnitin lukiessa huomiota css-otsikkoon ja arvostin.
Niin ja siis julien ja matatu ja muut on ehdottomasti oikeassa, se on ilmiselvästi koko Klaanonin ydinajatus.
Saa nauraa jos oli hauskaa jonkun mielestä.
joo
mutta siis, en kuitenkaan usko että viestin kirjoittaja tarkoitti tätä ihan näin, joten olet faktuaalisesti väärässä
Kielitieteellistä pedantisointia/pohdintaa: onko “arkkidemoni” itse asiassa yhdyssana???
No siis ensinnäkin on mietittävä, mitä “yhdyssana” itse asiassa tarkoittaa. “Juttu joka koostuu kahdesta osasta” ei riitä ilman tarkempaa pohdintaa siitä, mitä kyseiset “osat” itse asiassa ovat, koska kukaan ei varmaankaan väitä esim. johdinten kelpaavan (kirja+sto ei ole yhdyssana).
Vaikka kaikenlainen ns. muu sälä kuin sanan vartalo laitetaan suomen kielessä useimmiten sanan loppuun, on sellaisiakin tapauksia, joissa ennen vartaloa on jotakin jännää. Epä+pätevä ei ole yhdyssana, vaikka siinä on kaksi “osaa” (epä on tietääkseni jonkinlainen vanha partisiippi kieltoverbistä); mitä on osien oltava ja onko arkki sellainen?
Sellainen luonnehdinta kuulostanee uskottavalta, että yhdyssanan “osien” on oltava itsenäisiä sanoja. Epä ja sto eivät sovi käytettäväksi ilman vartaloita, joihin ne liittyvät, joten niistä muodostuvat kokonaisuudet eivät hahmotu yhdyssanoiksi. Onko arkki itsenäinen sana? On tietenkin, terveisin esim. paperiarkki, Nooan arkki ja se juttu biologiasta, mutta nyt tulee twist twist – ainakaan Wikisanakirjan mukaan sanalla arkki ei yksinään ole sitä merkitystä, jota sillä on sanassa arkkidemoni, vaan kyse on prefiksistä arkki-, joka tarkoittaa “korkein, ylin”.
Voiko tästä olla eri mieltä? Voi hyvinkin olla, että jokin sanakirja listaa arkin tuon merkityksen itsenäisenä sananaan. Kyse lienee kuitenkin selvästi vähintään monimutkaisesta ja epäselvästä tapauksesta; yhdyssanaisuus, kuten moni muukin kielen ominaisuus, on enemmän jatkumo kuin kiveenhakattu totuus.
mutta entä jos manalassa “arkkidemoni” viittaa demoniin joka käsittelee paperiarkkeja
Ja joo, yhdeksäntavuisia säkeitä on aika paljon. Muistaakseni monet sellaisista tapauksista johtuivat siitä, että halusin ehdottomasti käyttää lore syistä tiettyjä sanoja, jotka olivat vähän hankalia (gladiatuksen sanastossa on kalevalaisen runouden kannalta muitakin ongelmia kuin joidenkin sanojen pituus; esim. “braskentankki” on hankalasti alliteroitava. mikä on “vaka vanha väinämöinen” braskentanille. baka ??? braskentankki? aika kirottua).
No siis hyväksyn sinänsä, mutta minusta tässä kohtaa pointti on nimenomaan se että lausutaanko se kuin pitkä yksittäinen sana, mikä ei minusta pidä paikkaansa. Tämä ei missään tapauksessa ole kovin eksakti tiede, mutta rytmillisesti pidän sitä kuitenkin epätäydellisenä tuossa kohtaa.
Ja siis joka tapauksessa pidän tätä onnistuneena, mutta virheettömyysväitteet saa minut haluamaan väittää vastaan.
baka baka braskentankki
pieni punkki, tuo typerys
pää sininen, suuri saksi
kasvaa toukasta todeksi
nousee nuori normaaliksi
Joo siis lähinnä halusin pedantisoida.
Kysymys mitan “virheettömyydestä” on monitulkintainen minusta siinäkin mielessä, että modernin, kirjoitetun kalevalaisen runouden suhde ääneen lausumineen on hämärä. Onko “oikean” kalevalaisen runouden oltava tehty ja onko sitä arvotettava nimenomaan runonlausunnan näkökulmasta? Alkuperäisteos sisältää nimellisesti virheellisiä kohtia, jotka on kaiketi motivoitu ääneen lukemisen näkökulmasta; kun runon ensisijainen muoto on kirjoitettu, onko samanlainen sallittua, hyväksyttävää, suotavaa? Pitäisikö kirjoitetun kalevalaisen runouden edes yrittää mukailla runojen nimenomaan suullisella olomuodolla perusteltuja sääntöjä? Voiko “kirjoitettu kalevalainen runous” edes olla mikään juttu?
tai siis en minä tiedä itsekään mitä mieltä näistä asioista pitäisi olla mutta vähän tämänsuuntaista discoursea on tietääkseni käyty suomessa kalevalan julkaisun jälkeen ylipäätään kun eri runoilijat ovat kirjoittaneet “kalevalaista” runoutta mutta tulkinneet/totelleet sääntöjä vähän eri tavalla
kirjoittaessani en tosiaan miettinyt ääneen lausumisen näkökulmaa ja ensisijainen prioriteettini oli lähinnä saada mukaan oikeat lore sanat vaikka se tuottaisikin vähän kömpelöitä säkeitä niin tätä ei kannata myöskään tulkita hirveän vakavana kannanottona kalevalaisen runouden normien mukailemisesta kirjoitetussa runoudessa
okei nyt mennään kunnon diskurssiin ja hot takeja tulossa
Pitäisikö kirjoitetun kalevalaisen runouden edes yrittää mukailla runojen nimenomaan suullisella olomuodolla perusteltuja sääntöjä? Voiko “kirjoitettu kalevalainen runous” edes olla mikään juttu?
Minusta on täysin selvää että klassiset runomitan säännöt perustuvat nimenomaan laulamiselle ja rytmille, muuten koko mitasta katoaa pohja. Tietysti kun suuri osa nykyrunoudesta on kirjoitettua, se on kehittynyt omaan suuntaansa, mutta silloin voisikin puhua modernista kirjoitetusta runosta vähän omana juttunaan.
Tämä kuitenkin selvästi käyttää lauletun runon tyylikeinoja, ja siksi syntyy oletus että se pyrkii pysymään perinteisessä poljennossa. Esimerkiksi jos tämä oli tyyliltään muuten modernimpi, käyttäen esimerkiksi einoleinomaisia säkeenylityksiä, olisin ehkä taipuvampi hyväksymään muitakin epästandardeja tyylikeinoja. Nykyisellään se kuitenkin ammentaa nimenomaan kalevalaisesta estetiikasta¹, joten voisi olla perusteltua myös väittää että siitä poikkeaminen on virheellistä. Ei sillä, kyllä hyvästä modernistakin runomitallisesta tekstistä löytyy perinteinen rytmi, mutta sen täydentäminen muilla tyylikeinoilla ehkä mahdollistaa enemmän leikittelyn.
No siis oikeasti tämä oli vain irrallinen pointti, varsinaisesti tarkoitan vain että jos mistä tahansa syystä haluaa pitäytyä joissain “säännöissä”, niissä on hauskaa pitäytyä myös niiltä osin joita trokeemankeli ei huomaa. Ja niiden alkuperäisten sääntöjen ymmärtämiseksi on tärkeää ymmärtää alkuperäinen konteksti. Enemmän hain ehkä sitä, että jos hyväksyy että yhdyssanat jaetaan osiinsa, niin samaa logiikka voi käyttää muissa sanoissa jotka käyttäytyvät samoin, vaikka eivät ehkä olisikaan teknisesti yhdyssanoja.
muutoin olen sitä mieltä että pidän avdesta ja jos olet eri mieltä, olet paha
[1]: kyllä, peba ja braskentankki ovat 100% kalevalaista estetiikka noobit
Tämä on minusta väite, jonka voi kyseenalaistaa! Se on selvää, että ääneen lausumisen tukeminen/mahdollistaminen on mitan yksi funktio. Mutta voiko sillä olla muita sen lisäksi — tai sen sijaan?
Mietitäänpä suomenkielistä käännöstä Runebergin Hirvenhiihtäjistä. Siinä on käytetty alkuperäisteoksen tavoin heksametriä, joka soveltuu suomen kielen sanapainosääntöihin aika huonosti, ja siksi teoksen kieli on kömpelöä, myös luettuna mutta varsinkin lausuttuna. Miksi näin? Miksei suomentaja vaihtanut mittaa, jos sen ensisijainen tarkoitus on tukea runonlaulantaa?
Minä sanoisin että siksi, että mitta palvelee Hirvenhiihtäjissä ensisijaisesti toista funktiota — intertekstuaalista. Mitta asettaa teoksen idyllieepoksen genreen. Tämän vuoksi mitassa pysyminen oli suomennoksessa tärkeämpää kuin ääneen lausumisen luonnollisuus; Hirvenhiihtäjät on kirjoitettua kieltä, ja mittaakin voi analysoida ensisijaisesti siitä näkökulmasta.
Sama koskee minusta Mustaa vapahtajaa: mitta voidaan nähdä ensisijaisesti intertekstuaalisena elementtinä. Runon lukeminen ja arvioiminen puhuttuna kielenä on mahdollinen valinta, jonka lukija voi tehdä, mutta ei minusta ainut sellainen — eikä mitan vääjäämättä pakottama.
(Ei sillä, etteivätkö runon kömpelöt kohdat olisi sellaisia kirjoitettuinakin, mutta lähinnä yritän perustella, miksen itse miettinyt puhutun kielen näkökulmaa sitä kirjoittaessani enkä lukiessani.)
No siis, tällä oletuksella minä vähän toiminkin. Se ei varsinaisesti vaikuta siihen mitä tarkoitin tuolla lainatulla kohdalla: se viittasi enemmän laajempaan keskusteluun lauletusta/kirjoitetusta runolaulumitasta. En siis varsinaisesti tarkoita, että kysymys olisi tämän nimenomaisen tämän tekstin luonteesta, vaan enemmän olen kiinnostunut sen säännöstön taustasta johon Musta vapahtaja viittaa. Varsinainen pointtini on se mitä sanoin lopuksi, eli että kun kerran on päätynyt viittamaan tiettyyn mittaan, minulla on oikeus aloittaa rasittava pitkä ja pointiton viestiketju siitä nipottamiseksi
Niin no, minun varsinainen pointtini on, että mitta ei tee pakolliseksi tulkintaa jostakin kalevalaisena runoutena, jota on analysoitava runonlausunnan näkökulmasta, vaan voi myös toimia irrallisena intertekstuaalisuuden keinona, joka ei muuta runon luonnetta ensisijaisesti (vaiko täysin) kirjoitettuna tekstinä.
Kun siis ne varsinaiset jutut, joista oli puhe (esim. arkkidemoni yhdyssana vai ei) ovat vakavampia mittaongelmia ääneen lausuttuna kuin tietokoneen näytöltä lukiessa.
ei sillä etteikö tämä olisi vähän turhan keskustelu kun ne ovat vähän kömpelöitä kirjoitettuinakin
mutta pedanttista vääntöä kalevalaisen runouden puhutun ja kirjoitetun luonteen suhteen ristiriidoista pittää olla
Ehkä isompi kysymys on se, miten ihmiset todellisuudessa lukevat tällaista tekstiä. Mitkä ovat ne piirteet jotka riittävät tekemään tekstistä viittauksen kalevalaiseen runolauluun?
Olen ihan valmis uskomaan, että siihen riittää suunnilleen kahdeksan tavua ja ehkä vähän alkusointua, toistoa ja vanhahtava sanasto. Silloinhan suurimmalla osalla varsinaisista säännöistä ei ole edes merkitystä, koska suurin osa nykysuomalaisista ei välttämättä edes tiedä niiden olemassaolosta.
Jos on näin, niin silloinhan ainut syy välittää säännöistä on vain tietty taiteellinen mielenkiinto. Ja koska minä lasken yhdyssanatulkintani osaksi säännöstöä, minä olen oikeassa ja sinä? Cancelled.
Yhdyssanadiskurssiin sanoisin, että puhutun kielen ja runonlausunnan kannalta yhdyssana on otus, jossa on pääpainon lisäksi sivupaino, muulla ei tässä yhteydessä liene väliä.
Pedantisoin vähän käsitteistä, koska niitä on ylipäätään tässä keskustelussa käytetty vähän hassusti. Minulle opetettiin painokäsitteet näin: pääpaino on sanan ensitavussa ja sivupaino parittomissa tavuissa sen jälkeen (ei viimeisessä). Esimerkiksi sanalla Bras.ken.tank.ki.en pääpaino on tavulla Bras ja sivupaino tavulla tank.
Näillä määritelmillä ei voi erottaa yhdyssanaa ja yksittäistä sanaa, jossa on vartalon lisäksi jotain muuta – esimerkiksi sanat epäluulo ja jääpala lausutaan kummatkin siten, että ainut painollinen elementti on ensimmäinen tavu, jolla on pääpaino. Sen sijaan yhdyssanan jääpala voisi kyllä erottaa sanaliitosta jää pala (esim. “jää pala kakkua”), koska siinä tavut jää ja pa olisivat kumpikin pääpainollisia.
Kalevalamitassa yhdyssanoja käsitellään tietääkseni kuten sanaliittoja (pilkottuina osiin), mikä on itse asiassa ero puhuttuun kieleen, jossa niillä on käsitteiden pääpaino ja sivupaino näkökulmasta (yleensä) yllä kuvaamani ero.
Kuinka ihmiset sitten painottavat sanaa arkkidemoni? Veikkaan, että siinä on – kuten puhutussa kielessä ylipäätään – paljon variaatiota, joka riippuu sekä puhujasta että tilanteesta. (Esim. sellainen ilmiö lienee tuttu, että käytännössä arkipuheessa pääpainoa ei ole jokaisella sanalla, vaan ne muodostavat pidempiä ketjuja.) Itse kuvittelisin lausuvani sen yhtenä sanana. Puhutun kielen moninaisuuden vääjäämätön seuraus on kuitenkin se, että kiistatilanteissa joutuu usein vain toteamaan, että ihmiset sanovat sen eri tavoilla, ja siksi mitään “väärää” vaihtoehtoa ei voi poissulkea. Runoilijat hyödyntävät tätä usein tulkitsemalla tilanteita itselleen kätevällä sanalla (klassinen esimerkki on sanan piano tavujen määrä).
(vastaan varmaan nenyn viestiin joskus myöhemmin)
Se pointtini vähän kuin olikin, että mitta ei erota toisistaan todellisia yhdyssanoja ja sanoja, jotka kuulostavat yhdyssanoilta. Sanaliitot ja yhdyssanat toki eroavat puhutun kielen mielestä, mutta se, että kalevalamitta samastaa sanaliitot ja yhdyssanat, on ehkä sitten eri keskustelunaihe kuin se, että se samastaa kaikki yhdyssanalta kuulostavat sanat yhdyssanojen kanssa.
“mutta trans luenta torahkshista ja yksisiipisestä enkelistä on ehkä silleen juttu jonka voi tehdä ainakin jos on epätoivoinen queer-tutkija joka on lukenut 700000 sivua bionicle fanficiä löytääkseen jonkun joka elää tarpeeksi kovaa yhteiskunnassa jotta siitä voi kirjoittaa väitöskirjan”
tämä
has sjw gone too far - problem with forced diversity
Ja siis eikö “mitä jos matatu on tosi woke”-tulkintaa meielkkäämpi luenta ole se, että vaikka se vetää puoleensa tyyppejä yhteiskunnan pohjalta, jotka ovat joutuneet kärsimään etc ovat yhteiskunnan uhreja… ei se tarkoita että se olisi itse jees. Silleen, nuo ovat ihan samoja asioita mitkä tekevät tyypeistä kouluampujia tai natseja. Yhteiskunnalliset ongelmat, jotka aiheuttivat Torakshin ja Enkulin ja muiden ongelmat ovat legit ongelmia, mutta Matatu ei todennäköisesti ole oikea vastaus niihin (vaan monarkia.)
Ylipäätään jos haluaisi käsitellä sukupuolta bonkle-kontekstissa siihen olisi oikeastaan aika hyvät mahdollisuudet. Käytännössähän Bonklessa on olemassa vain gender eikä olleen sex. Sukupuoli on kokonaan sosiaalis-kulttuurinen konstruktio, olkoonkin että se on peräisin luojalajin luoduilleen antamasta yhteiskunnan lähtöasetelmasta. Bonkleilla voisi olla aidosti sukupuoleton yhteiskunta - se vaatisi vain kulttuurin muutoksen. Ja jos sitä haluaa käsitellä, en ole varma onko torakshin lähtötopic parodia paras tapa :/
Tästä luennasta puuttuva ratkaiseva elementti on se, että lukija ei tiedä, mitä matatu aikoo, mutta bännityt tietävät:
(ei sillä että tämän päättely vaatisi mitään eksplisiittistä mainintaa tekstissä koska lienee vähän ilmiselvää, että matatun liittolaiset tietävät enemmän kuin lukija tai klaanonin päähahmot)
“Mitä jos matatulla onkin joku pointti” on tästä näkökulmasta minusta ihan hyvä kysymys Klaanonin tulevaisuutta varten. Se ei tietenkään tarkoita “matatu did nothing wrong”-luennan hyväksymistä, koska matatu on jo tehnyt ilmiselvästi perusteettomia asioita (esim lyönyt kissabioa päähän), vaan pikemminkin sitä, että juonikuvion teema on väkivallan ja muun vastaavan oikeutuksen pohdinta.
No siis… varmaan ei, mutta minulla ei olekaan minkäänlaista kiinnostusta sukupuolen (tai seksuaalisuuden) käsittelyyn Bionicle-kontekstissa (tai sellaisen maailmanrakennuksen ylipäätään). Sukupuoli on Mustassa vapahtajassa merkitsevä elementti vain siinä määrin kuin ihmislukija sen sellaiseksi ymmärtää osaamalla löytää tarinasta metaforia ja subtekstiä. Siihen, miten sukupuoli toimii ison robotin sisällä, en halunnut enkä halua ottaa kantaa syistä, jotka ovat mm.
ei oikeasti kiinnosta (kuten yllä totesin)
tarkka maailmanrakennus todennäköisesti sotisi muiden kirjoittajien aiemmin kuvaamaa tai mielessään ajattelemaa vastaan, mikä on yhteisprojektissa kiusallista
viestin merkityksen tai hahmoista syntyvien tulkintojen kannalta sillä ei ole väliä
Onko siitä haittaa, että tarinan hahmon (trans)sukupuolisuus on pelkkää koodausta ja subtekstiä? Riippuu vähän, mitä arvostaa; väitän, että ainoastaan puhtaan maailmanrakennuksen kannalta jotakin oleellista jää puuttumaan, ja puhdas maailmanrakennus ei minua kiinnosta. Kuten biologi sanoi, Musta vapahtaja oli tavoitteiltaan eksplisiittisesti maailmanrakennusviestin vastakohta aiheistaan huolimatta – tekoprosessin aikana kiinnitin enemmän huomiota kaunokirjallisiin keinoihin, huumoriin, hahmokuvaukseen ja temaattiseen maisemaan. Nähdäkseni näitä tavoitteita vastaan sotisi mikä tahansa suoran maailmanrakennuksellisia päämääriä palveleva lisäys viestiin.
Mitä tulee queer-hahmojen kuvaukseen scififantasiakirjallisuudessa ylipäätään, oman kokemukseni mukaan parhaat esimerkit nimenomaan eivät tule teoksista, jotka keskittyvät fiktiivisten sukupuoli- ja seksuaalisuusjärjestelmien kuvaukseen, vaan pikemminkin päin vastoin. Ehkäpä voisi ajatella, että eksplisiittinen kuvaus siitä, mitä tarkoittaa olla queer fiktiivisessä kontekstissa, vieraannuttaa hahmoja lukijan omista kokemuksista ja ajatuksista? Tästä saa olla eri mieltä, mutta minä yritän luonnollisesti tehdä taidetta, josta pitäisin itse. Samanlaiset tavoitteet näkyvät luonnollisesti muidenkin Klaanon-hahmojeni (Kapura, Kissabio (ilmestyy pian)) sukupuoli- ja seksuaalisuusnäkökulmien kuvauksessa.
Tämä oli hyvä teksti. Yleensäkin kirjoittajan/taitelijan/säveltäjän kommenttiraitahommat ovat minusta mielenkiintoista luettavaa, niin tässä kuin vaikka Baterran biologeissa.
Torakshin lähtöjuttu kertoo klaanonin sisämaailman lisäksi myös siitä, miten Bio-Klaanin foorumi toimi joskus 2009. Eipä sillä, me kaikki olimme lapsia, joten ehkä ihan hyvä, ettei silloin käyty kovin syvällistä sanasotaa demonkratiasta; suurin osa kuitenkin halusi jutella vain muovisotureista rauhassa. Onpa hyvä, ettei Bio-Klaani elänyt ajassa, jossa internet-keskustelu siirtyisi heti maahanmuutosta ölähtelemiseen tai vastaavan, paitsi ehkä Kyöstin suhteen.
Biologi tekee muuten lainauksista tahattoman dramaattisia.
Haa, tämä olikin kiinnostavaa luettavaa. Laajemmat taustatekstit muistakin Klaanon-jutuista voisivat olla mainio tapa.
Oman sanaseni meinasin nyt jakaa liittyen metafiktiiviseen epämukavuuteen. Olen miettinyt asiaa aiemmin - joskaan en likimainkaan yhtä hyvin jäsennellyllä ja selkeällä tavalla! - liittyen juuri Klaanoniin ja sen luonteeseen yhteisprojektina. Pidän omasta puolestani vaikuttavana sitä, että fiktio saa aiheutettua epämiellyttäviä kokemuksia metana, ja esimerkiksi Metal Gear Solidit on mielestäni parhaimmillan kyseenalaistaessaan olemassaolonsa ja pelaajien vaikuttimet. Kiinnostuksissani olisikin kirjoittaa tämänkaltaista fiktiota. Mutta en ole tehnyt näin Klaanonin suhteen (ainakaan suurissa määrin). Miksi?
Koska teemme tätä porukalla! Yritän olla vetämättä mattoa pois muiden jalkain alta, enkä ole siksi ihan hirveästi uskaltanut kyseenalaistaa tarinamme hyvä-paha-premissejä. Kuvittelisin, että toisten pidettäväksi tarkoitettujen hahmojen kuvaaminen erityisen ankealla tavalla voisi aiheuttaa pahaa mieltä. Mutta! Musta Vapahtaja antoi aivan erinomaisen esimerkin siitä, miten tarinaamme voi sekoittaa metanarratiivista epämukavuutta ilman, että se tuntuu muiden varpaille tallomiselta: rajaamalla se omaan karsinaansa. Ihailen tätä oivallusta: tarinamme hahmojen “keskiaikaista” moraalia sietää kyseenalaistaa tietyn juonikuvion ja näkökulman kautta. Matatu-juoni on tälle sangen erinomainen paikka: siinä voi eritellä ja pyöritellä vaikkapa Bionicle-, mutta jossain määrin myös Klaanon-maailmamme laveaa suhtautumista institutionaaliseen väkivaltaan (ja siis myös sitä, että me ihmiset sitä ilolla kirjoittelemme). Eikä se silti tunnu liian tuomitsevalta, vaan enemmänkin melko metalta tavalta käsitellä tarinamme ongelmallisia osioita ilman, että se haalistaa sankareidemme sankaruutta ja roistojemme roistoutta muiden juonikuviouden kontekstissa. Matatu-huurut hengitellään tiedostavan lukijan tavoin, eikä niitä ole pakko haistella joka osassa.
Missä yhteyksissä olen miettinyt näitä itse erityisesti? No, itse asiassa sekä Snowie-kaman että zyglak-juonen suhteen. (Ilmeisesti fasistiksi paljastuneen) omahahmoni arvomaailma vaikuttaisi nimittäin olevan aavistuksen vähemmän väkivaltainen (jopa petturuuteen asti!?), ja olen vähän kipuillut tämän esiintuomisen kanssa: minua ei sinänsä haittaa, että hahmo on (/vaikuttaa olevan?) tiettyjen asioiden suhteen moraalisesti aika puhtoinen, mutta tahtoisin tuoda näitä piirteitä esiin ilman, että tuomitsen samalla, öh, miekka-alttiimpia hahmojamme (kirjoittajineen). Tämä on osoittautunut haasteeksi, koska Klaanonin maailma on aika mutkattoman väkivaltainen, ja Snowie taitaa olla yksi harvoja päähahmojamme, joka ei ole tarinan aikana tappanut ketään. Snowie-kirjoittelun näkökulmasta tahtoisin vähän pyöritellä tarinamme väkivaltaisuutta, mutta se tuntuisi aika monen muun juonen ja kirjoittajan näkökulmasta ehkä vähän epäkiltiltä.
Zyglak-juttujen kanssa olen onnistunut nähdäkseni paremmin, tai ainakin helpommin. Se on näkökulmani kommentoida taikamaailmamme rasistisia rakenteita ja tietynlaista “kolonialismia”. En kuitenkaan koe tuomitsevani kanssakirjoittajieni edesottamuksia liikaa, koska zyglak-viesteissä näkökulma on ollut aika selkeä ja tietyllä tapaa irrallinen. Mitenköhän tulevaisuudessa…?
No niin, sepäs oli osaltani vähän epäselvästi sanottu. Tämä on vähän tällaista pikakirjoittelua puhelimella, mistä en liikaa nauti, mutta piti saada ajatukset ylös! Jos jäi epäselväksi, niin näiden omien tuumailujeni yhteys Vapahtajaan on siis se, että Vapahtaja oli mielestäni mainio esimerkki siitä, miten tarinan (meidän hyväksymä?) autoritaarisuus ja tietynlainen normipakotus voidaan kyseenalaistaa tarkoituksenmukaisesti, ja mietin, että miten saisin itse kyseenalaistettua tarinan (meidän hyväksymän?) väkivaltaisuuden ja “kolonialismin” yhtä menestyksekkäästi. Julien-viestistä mallia siihen, kuinka eritellä lukijan kiemurteluun tähtäävä metailu ja immersion mahdollistava seikkailu.
En maininnut tästä itse viestin kommenteissa, koska tarinan sisällä virheet sinänsä ovat perusteltavia, ja Klaanonissa nyt ei edes olla nähty täysin puhdasta mittaa (Tarina-Manukin muistaakseni sotki runojalkoja, joskin sekin perusteltiin viestissä). Mutta siis muutama huomio peban lisäksi: Yhdyssanat kuuluu laulun rytmin vuoksi kirjata erilleen, siksi ainakin “arkkidemoneita” on mahdottomassa paikassa. Trokeemankeli ei tätä huomaa itse, vaan muistuttaa että ne kuuluu pilkkoa. Lisäksi vaikka yhdeksantavuiset runojalat ovat sinänsä sallittuja, niitä esiintyy tässä hyvin runsaasti, ja muutama oli hyvinkin raskaita sellaisia. Pitkät tavut pitkässä jalassa uhkaavat helposti rikkoa rytmin. Muutenhan tyyli oli sinänsä aika onnistunutta, ja nautin joka tapauksessa lähes puhtaasta käytöstä!
Mitä tulee muuhun, tämän pukeminen dialektiikaksi oli aika hyvää analyysiä, enkä itse sitä kovin tietoisesti huomannut. Sen sijaan trans-luentaan olen niin herkkä että se tulee mieleen melkein aina kun puhutaan uusista nimistä.
Niin ja kiinnitin lukiessa huomiota css-otsikkoon ja arvostin.
Niin ja siis julien ja matatu ja muut on ehdottomasti oikeassa, se on ilmiselvästi koko Klaanonin ydinajatus.
joo
mutta siis, en kuitenkaan usko että viestin kirjoittaja tarkoitti tätä ihan näin, joten olet faktuaalisesti väärässä
Kielitieteellistä pedantisointia/pohdintaa: onko “arkkidemoni” itse asiassa yhdyssana???
No siis ensinnäkin on mietittävä, mitä “yhdyssana” itse asiassa tarkoittaa. “Juttu joka koostuu kahdesta osasta” ei riitä ilman tarkempaa pohdintaa siitä, mitä kyseiset “osat” itse asiassa ovat, koska kukaan ei varmaankaan väitä esim. johdinten kelpaavan (kirja+sto ei ole yhdyssana).
Vaikka kaikenlainen ns. muu sälä kuin sanan vartalo laitetaan suomen kielessä useimmiten sanan loppuun, on sellaisiakin tapauksia, joissa ennen vartaloa on jotakin jännää. Epä+pätevä ei ole yhdyssana, vaikka siinä on kaksi “osaa” (epä on tietääkseni jonkinlainen vanha partisiippi kieltoverbistä); mitä on osien oltava ja onko arkki sellainen?
Sellainen luonnehdinta kuulostanee uskottavalta, että yhdyssanan “osien” on oltava itsenäisiä sanoja. Epä ja sto eivät sovi käytettäväksi ilman vartaloita, joihin ne liittyvät, joten niistä muodostuvat kokonaisuudet eivät hahmotu yhdyssanoiksi. Onko arkki itsenäinen sana? On tietenkin, terveisin esim. paperiarkki, Nooan arkki ja se juttu biologiasta, mutta nyt tulee twist twist – ainakaan Wikisanakirjan mukaan sanalla arkki ei yksinään ole sitä merkitystä, jota sillä on sanassa arkkidemoni, vaan kyse on prefiksistä arkki-, joka tarkoittaa “korkein, ylin”.
Voiko tästä olla eri mieltä? Voi hyvinkin olla, että jokin sanakirja listaa arkin tuon merkityksen itsenäisenä sananaan. Kyse lienee kuitenkin selvästi vähintään monimutkaisesta ja epäselvästä tapauksesta; yhdyssanaisuus, kuten moni muukin kielen ominaisuus, on enemmän jatkumo kuin kiveenhakattu totuus.
mutta entä jos manalassa “arkkidemoni” viittaa demoniin joka käsittelee paperiarkkeja
Ja joo, yhdeksäntavuisia säkeitä on aika paljon. Muistaakseni monet sellaisista tapauksista johtuivat siitä, että halusin ehdottomasti käyttää lore syistä tiettyjä sanoja, jotka olivat vähän hankalia (gladiatuksen sanastossa on kalevalaisen runouden kannalta muitakin ongelmia kuin joidenkin sanojen pituus; esim. “braskentankki” on hankalasti alliteroitava. mikä on “vaka vanha väinämöinen” braskentanille. baka ??? braskentankki? aika kirottua).
No siis hyväksyn sinänsä, mutta minusta tässä kohtaa pointti on nimenomaan se että lausutaanko se kuin pitkä yksittäinen sana, mikä ei minusta pidä paikkaansa. Tämä ei missään tapauksessa ole kovin eksakti tiede, mutta rytmillisesti pidän sitä kuitenkin epätäydellisenä tuossa kohtaa.
Ja siis joka tapauksessa pidän tätä onnistuneena, mutta virheettömyysväitteet saa minut haluamaan väittää vastaan.
baka baka braskentankki
pieni punkki, tuo typerys
pää sininen, suuri saksi
kasvaa toukasta todeksi
nousee nuori normaaliksi
Joo siis lähinnä halusin pedantisoida.
Kysymys mitan “virheettömyydestä” on monitulkintainen minusta siinäkin mielessä, että modernin, kirjoitetun kalevalaisen runouden suhde ääneen lausumineen on hämärä. Onko “oikean” kalevalaisen runouden oltava tehty ja onko sitä arvotettava nimenomaan runonlausunnan näkökulmasta? Alkuperäisteos sisältää nimellisesti virheellisiä kohtia, jotka on kaiketi motivoitu ääneen lukemisen näkökulmasta; kun runon ensisijainen muoto on kirjoitettu, onko samanlainen sallittua, hyväksyttävää, suotavaa? Pitäisikö kirjoitetun kalevalaisen runouden edes yrittää mukailla runojen nimenomaan suullisella olomuodolla perusteltuja sääntöjä? Voiko “kirjoitettu kalevalainen runous” edes olla mikään juttu?
tai siis en minä tiedä itsekään mitä mieltä näistä asioista pitäisi olla mutta vähän tämänsuuntaista discoursea on tietääkseni käyty suomessa kalevalan julkaisun jälkeen ylipäätään kun eri runoilijat ovat kirjoittaneet “kalevalaista” runoutta mutta tulkinneet/totelleet sääntöjä vähän eri tavalla
kirjoittaessani en tosiaan miettinyt ääneen lausumisen näkökulmaa ja ensisijainen prioriteettini oli lähinnä saada mukaan oikeat lore sanat vaikka se tuottaisikin vähän kömpelöitä säkeitä niin tätä ei kannata myöskään tulkita hirveän vakavana kannanottona kalevalaisen runouden normien mukailemisesta kirjoitetussa runoudessa
okei nyt mennään kunnon diskurssiin ja hot takeja tulossa
Minusta on täysin selvää että klassiset runomitan säännöt perustuvat nimenomaan laulamiselle ja rytmille, muuten koko mitasta katoaa pohja. Tietysti kun suuri osa nykyrunoudesta on kirjoitettua, se on kehittynyt omaan suuntaansa, mutta silloin voisikin puhua modernista kirjoitetusta runosta vähän omana juttunaan.
Tämä kuitenkin selvästi käyttää lauletun runon tyylikeinoja, ja siksi syntyy oletus että se pyrkii pysymään perinteisessä poljennossa. Esimerkiksi jos tämä oli tyyliltään muuten modernimpi, käyttäen esimerkiksi einoleinomaisia säkeenylityksiä, olisin ehkä taipuvampi hyväksymään muitakin epästandardeja tyylikeinoja. Nykyisellään se kuitenkin ammentaa nimenomaan kalevalaisesta estetiikasta¹, joten voisi olla perusteltua myös väittää että siitä poikkeaminen on virheellistä. Ei sillä, kyllä hyvästä modernistakin runomitallisesta tekstistä löytyy perinteinen rytmi, mutta sen täydentäminen muilla tyylikeinoilla ehkä mahdollistaa enemmän leikittelyn.
No siis oikeasti tämä oli vain irrallinen pointti, varsinaisesti tarkoitan vain että jos mistä tahansa syystä haluaa pitäytyä joissain “säännöissä”, niissä on hauskaa pitäytyä myös niiltä osin joita trokeemankeli ei huomaa. Ja niiden alkuperäisten sääntöjen ymmärtämiseksi on tärkeää ymmärtää alkuperäinen konteksti. Enemmän hain ehkä sitä, että jos hyväksyy että yhdyssanat jaetaan osiinsa, niin samaa logiikka voi käyttää muissa sanoissa jotka käyttäytyvät samoin, vaikka eivät ehkä olisikaan teknisesti yhdyssanoja.
muutoin olen sitä mieltä että pidän avdesta ja jos olet eri mieltä, olet paha
[1]: kyllä, peba ja braskentankki ovat 100% kalevalaista estetiikka noobit
Tämä on minusta väite, jonka voi kyseenalaistaa! Se on selvää, että ääneen lausumisen tukeminen/mahdollistaminen on mitan yksi funktio. Mutta voiko sillä olla muita sen lisäksi — tai sen sijaan?
Mietitäänpä suomenkielistä käännöstä Runebergin Hirvenhiihtäjistä. Siinä on käytetty alkuperäisteoksen tavoin heksametriä, joka soveltuu suomen kielen sanapainosääntöihin aika huonosti, ja siksi teoksen kieli on kömpelöä, myös luettuna mutta varsinkin lausuttuna. Miksi näin? Miksei suomentaja vaihtanut mittaa, jos sen ensisijainen tarkoitus on tukea runonlaulantaa?
Minä sanoisin että siksi, että mitta palvelee Hirvenhiihtäjissä ensisijaisesti toista funktiota — intertekstuaalista. Mitta asettaa teoksen idyllieepoksen genreen. Tämän vuoksi mitassa pysyminen oli suomennoksessa tärkeämpää kuin ääneen lausumisen luonnollisuus; Hirvenhiihtäjät on kirjoitettua kieltä, ja mittaakin voi analysoida ensisijaisesti siitä näkökulmasta.
Sama koskee minusta Mustaa vapahtajaa: mitta voidaan nähdä ensisijaisesti intertekstuaalisena elementtinä. Runon lukeminen ja arvioiminen puhuttuna kielenä on mahdollinen valinta, jonka lukija voi tehdä, mutta ei minusta ainut sellainen — eikä mitan vääjäämättä pakottama.
(Ei sillä, etteivätkö runon kömpelöt kohdat olisi sellaisia kirjoitettuinakin, mutta lähinnä yritän perustella, miksen itse miettinyt puhutun kielen näkökulmaa sitä kirjoittaessani enkä lukiessani.)
No siis, tällä oletuksella minä vähän toiminkin. Se ei varsinaisesti vaikuta siihen mitä tarkoitin tuolla lainatulla kohdalla: se viittasi enemmän laajempaan keskusteluun lauletusta/kirjoitetusta runolaulumitasta. En siis varsinaisesti tarkoita, että kysymys olisi tämän nimenomaisen tämän tekstin luonteesta, vaan enemmän olen kiinnostunut sen säännöstön taustasta johon Musta vapahtaja viittaa. Varsinainen pointtini on se mitä sanoin lopuksi, eli että kun kerran on päätynyt viittamaan tiettyyn mittaan, minulla on oikeus aloittaa rasittava pitkä ja pointiton viestiketju siitä nipottamiseksi
Niin no, minun varsinainen pointtini on, että mitta ei tee pakolliseksi tulkintaa jostakin kalevalaisena runoutena, jota on analysoitava runonlausunnan näkökulmasta, vaan voi myös toimia irrallisena intertekstuaalisuuden keinona, joka ei muuta runon luonnetta ensisijaisesti (vaiko täysin) kirjoitettuna tekstinä.
Kun siis ne varsinaiset jutut, joista oli puhe (esim. arkkidemoni yhdyssana vai ei) ovat vakavampia mittaongelmia ääneen lausuttuna kuin tietokoneen näytöltä lukiessa.
ei sillä etteikö tämä olisi vähän turhan keskustelu kun ne ovat vähän kömpelöitä kirjoitettuinakin
mutta pedanttista vääntöä kalevalaisen runouden puhutun ja kirjoitetun luonteen suhteen ristiriidoista pittää olla
Ehkä isompi kysymys on se, miten ihmiset todellisuudessa lukevat tällaista tekstiä. Mitkä ovat ne piirteet jotka riittävät tekemään tekstistä viittauksen kalevalaiseen runolauluun?
Olen ihan valmis uskomaan, että siihen riittää suunnilleen kahdeksan tavua ja ehkä vähän alkusointua, toistoa ja vanhahtava sanasto. Silloinhan suurimmalla osalla varsinaisista säännöistä ei ole edes merkitystä, koska suurin osa nykysuomalaisista ei välttämättä edes tiedä niiden olemassaolosta.
Jos on näin, niin silloinhan ainut syy välittää säännöistä on vain tietty taiteellinen mielenkiinto. Ja koska minä lasken yhdyssanatulkintani osaksi säännöstöä, minä olen oikeassa ja sinä? Cancelled.
Yhdyssanadiskurssiin sanoisin, että puhutun kielen ja runonlausunnan kannalta yhdyssana on otus, jossa on pääpainon lisäksi sivupaino, muulla ei tässä yhteydessä liene väliä.
Pedantisoin vähän käsitteistä, koska niitä on ylipäätään tässä keskustelussa käytetty vähän hassusti. Minulle opetettiin painokäsitteet näin: pääpaino on sanan ensitavussa ja sivupaino parittomissa tavuissa sen jälkeen (ei viimeisessä). Esimerkiksi sanalla Bras.ken.tank.ki.en pääpaino on tavulla Bras ja sivupaino tavulla tank.
Näillä määritelmillä ei voi erottaa yhdyssanaa ja yksittäistä sanaa, jossa on vartalon lisäksi jotain muuta – esimerkiksi sanat epäluulo ja jääpala lausutaan kummatkin siten, että ainut painollinen elementti on ensimmäinen tavu, jolla on pääpaino. Sen sijaan yhdyssanan jääpala voisi kyllä erottaa sanaliitosta jää pala (esim. “jää pala kakkua”), koska siinä tavut jää ja pa olisivat kumpikin pääpainollisia.
Kalevalamitassa yhdyssanoja käsitellään tietääkseni kuten sanaliittoja (pilkottuina osiin), mikä on itse asiassa ero puhuttuun kieleen, jossa niillä on käsitteiden pääpaino ja sivupaino näkökulmasta (yleensä) yllä kuvaamani ero.
Kuinka ihmiset sitten painottavat sanaa arkkidemoni? Veikkaan, että siinä on – kuten puhutussa kielessä ylipäätään – paljon variaatiota, joka riippuu sekä puhujasta että tilanteesta. (Esim. sellainen ilmiö lienee tuttu, että käytännössä arkipuheessa pääpainoa ei ole jokaisella sanalla, vaan ne muodostavat pidempiä ketjuja.) Itse kuvittelisin lausuvani sen yhtenä sanana. Puhutun kielen moninaisuuden vääjäämätön seuraus on kuitenkin se, että kiistatilanteissa joutuu usein vain toteamaan, että ihmiset sanovat sen eri tavoilla, ja siksi mitään “väärää” vaihtoehtoa ei voi poissulkea. Runoilijat hyödyntävät tätä usein tulkitsemalla tilanteita itselleen kätevällä sanalla (klassinen esimerkki on sanan piano tavujen määrä).
(vastaan varmaan nenyn viestiin joskus myöhemmin)
Se pointtini vähän kuin olikin, että mitta ei erota toisistaan todellisia yhdyssanoja ja sanoja, jotka kuulostavat yhdyssanoilta. Sanaliitot ja yhdyssanat toki eroavat puhutun kielen mielestä, mutta se, että kalevalamitta samastaa sanaliitot ja yhdyssanat, on ehkä sitten eri keskustelunaihe kuin se, että se samastaa kaikki yhdyssanalta kuulostavat sanat yhdyssanojen kanssa.
“mutta trans luenta torahkshista ja yksisiipisestä enkelistä on ehkä silleen juttu jonka voi tehdä ainakin jos on epätoivoinen queer-tutkija joka on lukenut 700000 sivua bionicle fanficiä löytääkseen jonkun joka elää tarpeeksi kovaa yhteiskunnassa jotta siitä voi kirjoittaa väitöskirjan”
tämä
has sjw gone too far - problem with forced diversity
Ja siis eikö “mitä jos matatu on tosi woke”-tulkintaa meielkkäämpi luenta ole se, että vaikka se vetää puoleensa tyyppejä yhteiskunnan pohjalta, jotka ovat joutuneet kärsimään etc ovat yhteiskunnan uhreja… ei se tarkoita että se olisi itse jees. Silleen, nuo ovat ihan samoja asioita mitkä tekevät tyypeistä kouluampujia tai natseja. Yhteiskunnalliset ongelmat, jotka aiheuttivat Torakshin ja Enkulin ja muiden ongelmat ovat legit ongelmia, mutta Matatu ei todennäköisesti ole oikea vastaus niihin (vaan monarkia.)
Ylipäätään jos haluaisi käsitellä sukupuolta bonkle-kontekstissa siihen olisi oikeastaan aika hyvät mahdollisuudet. Käytännössähän Bonklessa on olemassa vain gender eikä olleen sex. Sukupuoli on kokonaan sosiaalis-kulttuurinen konstruktio, olkoonkin että se on peräisin luojalajin luoduilleen antamasta yhteiskunnan lähtöasetelmasta. Bonkleilla voisi olla aidosti sukupuoleton yhteiskunta - se vaatisi vain kulttuurin muutoksen. Ja jos sitä haluaa käsitellä, en ole varma onko torakshin lähtötopic parodia paras tapa :/
Tästä luennasta puuttuva ratkaiseva elementti on se, että lukija ei tiedä, mitä matatu aikoo, mutta bännityt tietävät:
(ei sillä että tämän päättely vaatisi mitään eksplisiittistä mainintaa tekstissä koska lienee vähän ilmiselvää, että matatun liittolaiset tietävät enemmän kuin lukija tai klaanonin päähahmot)
“Mitä jos matatulla onkin joku pointti” on tästä näkökulmasta minusta ihan hyvä kysymys Klaanonin tulevaisuutta varten. Se ei tietenkään tarkoita “matatu did nothing wrong”-luennan hyväksymistä, koska matatu on jo tehnyt ilmiselvästi perusteettomia asioita (esim lyönyt kissabioa päähän), vaan pikemminkin sitä, että juonikuvion teema on väkivallan ja muun vastaavan oikeutuksen pohdinta.
No siis… varmaan ei, mutta minulla ei olekaan minkäänlaista kiinnostusta sukupuolen (tai seksuaalisuuden) käsittelyyn Bionicle-kontekstissa (tai sellaisen maailmanrakennuksen ylipäätään). Sukupuoli on Mustassa vapahtajassa merkitsevä elementti vain siinä määrin kuin ihmislukija sen sellaiseksi ymmärtää osaamalla löytää tarinasta metaforia ja subtekstiä. Siihen, miten sukupuoli toimii ison robotin sisällä, en halunnut enkä halua ottaa kantaa syistä, jotka ovat mm.
Onko siitä haittaa, että tarinan hahmon (trans)sukupuolisuus on pelkkää koodausta ja subtekstiä? Riippuu vähän, mitä arvostaa; väitän, että ainoastaan puhtaan maailmanrakennuksen kannalta jotakin oleellista jää puuttumaan, ja puhdas maailmanrakennus ei minua kiinnosta. Kuten biologi sanoi, Musta vapahtaja oli tavoitteiltaan eksplisiittisesti maailmanrakennusviestin vastakohta aiheistaan huolimatta – tekoprosessin aikana kiinnitin enemmän huomiota kaunokirjallisiin keinoihin, huumoriin, hahmokuvaukseen ja temaattiseen maisemaan. Nähdäkseni näitä tavoitteita vastaan sotisi mikä tahansa suoran maailmanrakennuksellisia päämääriä palveleva lisäys viestiin.
Mitä tulee queer-hahmojen kuvaukseen scififantasiakirjallisuudessa ylipäätään, oman kokemukseni mukaan parhaat esimerkit nimenomaan eivät tule teoksista, jotka keskittyvät fiktiivisten sukupuoli- ja seksuaalisuusjärjestelmien kuvaukseen, vaan pikemminkin päin vastoin. Ehkäpä voisi ajatella, että eksplisiittinen kuvaus siitä, mitä tarkoittaa olla queer fiktiivisessä kontekstissa, vieraannuttaa hahmoja lukijan omista kokemuksista ja ajatuksista? Tästä saa olla eri mieltä, mutta minä yritän luonnollisesti tehdä taidetta, josta pitäisin itse. Samanlaiset tavoitteet näkyvät luonnollisesti muidenkin Klaanon-hahmojeni (Kapura, Kissabio (ilmestyy pian)) sukupuoli- ja seksuaalisuusnäkökulmien kuvauksessa.
Tämä oli hyvä teksti. Yleensäkin kirjoittajan/taitelijan/säveltäjän kommenttiraitahommat ovat minusta mielenkiintoista luettavaa, niin tässä kuin vaikka Baterran biologeissa.
Torakshin lähtöjuttu kertoo klaanonin sisämaailman lisäksi myös siitä, miten Bio-Klaanin foorumi toimi joskus 2009. Eipä sillä, me kaikki olimme lapsia, joten ehkä ihan hyvä, ettei silloin käyty kovin syvällistä sanasotaa demonkratiasta; suurin osa kuitenkin halusi jutella vain muovisotureista rauhassa. Onpa hyvä, ettei Bio-Klaani elänyt ajassa, jossa internet-keskustelu siirtyisi heti maahanmuutosta ölähtelemiseen tai vastaavan, paitsi ehkä Kyöstin suhteen.
Biologi tekee muuten lainauksista tahattoman dramaattisia.
Haa, tämä olikin kiinnostavaa luettavaa. Laajemmat taustatekstit muistakin Klaanon-jutuista voisivat olla mainio tapa.
Oman sanaseni meinasin nyt jakaa liittyen metafiktiiviseen epämukavuuteen. Olen miettinyt asiaa aiemmin - joskaan en likimainkaan yhtä hyvin jäsennellyllä ja selkeällä tavalla! - liittyen juuri Klaanoniin ja sen luonteeseen yhteisprojektina. Pidän omasta puolestani vaikuttavana sitä, että fiktio saa aiheutettua epämiellyttäviä kokemuksia metana, ja esimerkiksi Metal Gear Solidit on mielestäni parhaimmillan kyseenalaistaessaan olemassaolonsa ja pelaajien vaikuttimet. Kiinnostuksissani olisikin kirjoittaa tämänkaltaista fiktiota. Mutta en ole tehnyt näin Klaanonin suhteen (ainakaan suurissa määrin). Miksi?
Koska teemme tätä porukalla! Yritän olla vetämättä mattoa pois muiden jalkain alta, enkä ole siksi ihan hirveästi uskaltanut kyseenalaistaa tarinamme hyvä-paha-premissejä. Kuvittelisin, että toisten pidettäväksi tarkoitettujen hahmojen kuvaaminen erityisen ankealla tavalla voisi aiheuttaa pahaa mieltä. Mutta! Musta Vapahtaja antoi aivan erinomaisen esimerkin siitä, miten tarinaamme voi sekoittaa metanarratiivista epämukavuutta ilman, että se tuntuu muiden varpaille tallomiselta: rajaamalla se omaan karsinaansa. Ihailen tätä oivallusta: tarinamme hahmojen “keskiaikaista” moraalia sietää kyseenalaistaa tietyn juonikuvion ja näkökulman kautta. Matatu-juoni on tälle sangen erinomainen paikka: siinä voi eritellä ja pyöritellä vaikkapa Bionicle-, mutta jossain määrin myös Klaanon-maailmamme laveaa suhtautumista institutionaaliseen väkivaltaan (ja siis myös sitä, että me ihmiset sitä ilolla kirjoittelemme). Eikä se silti tunnu liian tuomitsevalta, vaan enemmänkin melko metalta tavalta käsitellä tarinamme ongelmallisia osioita ilman, että se haalistaa sankareidemme sankaruutta ja roistojemme roistoutta muiden juonikuviouden kontekstissa. Matatu-huurut hengitellään tiedostavan lukijan tavoin, eikä niitä ole pakko haistella joka osassa.
Missä yhteyksissä olen miettinyt näitä itse erityisesti? No, itse asiassa sekä Snowie-kaman että zyglak-juonen suhteen. (Ilmeisesti fasistiksi paljastuneen) omahahmoni arvomaailma vaikuttaisi nimittäin olevan aavistuksen vähemmän väkivaltainen (jopa petturuuteen asti!?), ja olen vähän kipuillut tämän esiintuomisen kanssa: minua ei sinänsä haittaa, että hahmo on (/vaikuttaa olevan?) tiettyjen asioiden suhteen moraalisesti aika puhtoinen, mutta tahtoisin tuoda näitä piirteitä esiin ilman, että tuomitsen samalla, öh, miekka-alttiimpia hahmojamme (kirjoittajineen). Tämä on osoittautunut haasteeksi, koska Klaanonin maailma on aika mutkattoman väkivaltainen, ja Snowie taitaa olla yksi harvoja päähahmojamme, joka ei ole tarinan aikana tappanut ketään. Snowie-kirjoittelun näkökulmasta tahtoisin vähän pyöritellä tarinamme väkivaltaisuutta, mutta se tuntuisi aika monen muun juonen ja kirjoittajan näkökulmasta ehkä vähän epäkiltiltä.
Zyglak-juttujen kanssa olen onnistunut nähdäkseni paremmin, tai ainakin helpommin. Se on näkökulmani kommentoida taikamaailmamme rasistisia rakenteita ja tietynlaista “kolonialismia”. En kuitenkaan koe tuomitsevani kanssakirjoittajieni edesottamuksia liikaa, koska zyglak-viesteissä näkökulma on ollut aika selkeä ja tietyllä tapaa irrallinen. Mitenköhän tulevaisuudessa…?
No niin, sepäs oli osaltani vähän epäselvästi sanottu. Tämä on vähän tällaista pikakirjoittelua puhelimella, mistä en liikaa nauti, mutta piti saada ajatukset ylös! Jos jäi epäselväksi, niin näiden omien tuumailujeni yhteys Vapahtajaan on siis se, että Vapahtaja oli mielestäni mainio esimerkki siitä, miten tarinan (meidän hyväksymä?) autoritaarisuus ja tietynlainen normipakotus voidaan kyseenalaistaa tarkoituksenmukaisesti, ja mietin, että miten saisin itse kyseenalaistettua tarinan (meidän hyväksymän?) väkivaltaisuuden ja “kolonialismin” yhtä menestyksekkäästi. Julien-viestistä mallia siihen, kuinka eritellä lukijan kiemurteluun tähtäävä metailu ja immersion mahdollistava seikkailu.