Huuruista jäsentelemätöntä post-mittumaari-introspektiota

Heippa hei.

Raflaavan otsikon alla tämä on valitettavasti vain tällainen artikkeli, jossa ajattelin vaihteeksi vähän jaaritella puhtaasta jaarittelemisen ilosta. Joskus on niitä iltoja, kun kirjoittaminen sujuu, mutta se niinsanottu tuotanto ei. Tämän piti olla Klaanon-ilta, mutta lähdin introspektiiviselle polulle, hankin itselleni kevyen nousuhumalan ja paluuta ei ollut.

Genrenä on niinkin geneerinen kuin ”mitä kuuluu”, mutta ehkä tällaisille on aina kysyntää. Ainakin toivon. Jos ei kiinnosta, hyväksyn myös täysin, että menet youtube piste comiin ja kirjoitat hakupalkkiin ”seal videos”. Korvaa preferoimallasi pörröisellä nisäkkäällä, jos syystä tai toisesta vihaat hylkeitä. Mitä helvettiä, miksi vihaisit???

… niin siis, mitä kuuluu?

Niin siis, elämässä on ollut yksi aika kantava teema. Oho, kertooko tuo seuraava otsikko sen jo? Mitäs… siinä lukeekaan?

KORONAVIRUS

 

HUI HELVETTI.

Onpa pelottava sana! Puhutaan vaikka siitä sitten. Tai käytetään sitä oikeasti vain levottomana aasinsiltana puhuakseni suosikkiaiheestani: minusta.

Siinä missä kaiken sortin kansainvälisten pandemioiden suhteen on ainakin täällä koto-Suomessa havaittavissa valoa tunnelin päässä, alkaa sama valo osumaan omaan elämääni vasta nyt ensimmäisen kerran kuukausiin. Tämä kuulostaa nyt aika kohtuuttoman synkältä ja sille en ehkä voi mitään. Painotettakoot, että valoa on monenlaista. Toisaalta sellaista valoa, mitä nyt yleisesti katsotaan optimismina, toisaalta jotain abstraktimpaa suuren ymmärryksen valoa. Minulle alkaa näkyä hieman molempia.

Silleen kauniisti sanottuna karanteeniaika on ollut itselleni aika henkisesti rankkaa. En väitä olevani tässä erityisen spesiaali, koska tämä on sen sortin sukupolvikokemus, joka tulee elämään vielä traumoina ja teemoina kymmenissä keskinkertaisissa romaaneissa. Hei siistiä, voisi aloittaa oman koronatraumamilleniaalieepokseni. Tai esim. mennä itseeni ihan helvetin lujaa.

Joka tapauksessa jo noin lähtökohtaisesti omat elämäntapani, elinolosuhteeni ja henkiset solmuni olivat kaikin puolin aika huonosti varusteltuja tämän lukittautumistilanteen kohtaamiseen, ja sen myötä nämä viimeiset pari kuukautta ovat olleet monella tapaa joitakin elämäni rankimpia. Toisaalta taas ne johtivat joihinkin aika fundamentaalisiin itsetutkiskelun hetkiin. Comme ci comme ça.

Lienee sivusta seurattunakin aika selvää, että olen ollut viimeiset nelisen vuotta aika perustavanlaatuisella tavalla kiireinen. Kiire on ollut 95-prosenttisesti itseaiheutettua ja 80-prosenttisesti positiivista. Kahdeksanminuuttisen liha-animaation ja nuoruuteni musiikilliselle esikuvalle tuotetun animoidun musiikkivideon lisäksi olin perustamassa teatteriperinnettä yhteen maamme arvostetuimmista taideoppilaitoksista ja käsikirjoitin sekä ohjasin täytenä ummikkona kolme varttia pitkän musikaaliteatterinäytelmän. Kävinpähän kääntymässä myös arvostamastani taiteilijasta kertovan elokuvan kuvauksissa. Noin monella tapaa elämä on ollut hetken ihan hyvää. Viimeiset neljä vuotta Muotoiluinstituutissa ovat olleet sellaisia, jotka ovat saaneet tajuamaan, kuinka järjetön jyrä osaan joidenkin asioiden suhteen olla. Kaiken tämän yllä minulle on ehkä tarttunut ymmärrys siitä, kuinka paikka suomalaisella kulttuurialalla on sellainen juttu, jonka voin ja pystyn kaivertamaan itselleni, jos vain tahdon ja haluan.

Tai niin sitä luuli vain pystyvänsä olemaan tuottelias siihen asti, kunnes maailma teki sen, mitä maailma yleensä tekee: näki kaikki nätit suunnitelmani ja sanoi ”lol nope”. Tämä täysi stoppi, jonka COVID-19 suunnitelmilleni teki, oli niin jyrkkä ja raju äkkipysähdys, että se sai myös tajuamaan, kuinka paljon normaalissa arjessa pyrin välttelemään pysähtymistä.

Järjetön kiire on se, mikä pitää minut järjissäni. Minulla oli tälle keväälle suorastaan mielipuolinen määrä suunnitelmia. Mahdollisesti opparin rustaamisen kyljessä tarkoitukseni oli jatkaa työskentelyä Helsinki-filmille elokuvan jälkituotannon parissa, tuottaa muuan juttu Valokuvataiteen museolle ja siinä kyljessä ohjata ja käsikirjoittaa vielä toinen teatteriteos ilmaisutaidon ryhmällemme. Pari kasuaalia projektia vain, ei paineita.

Sitten kaikki näistä katosivat kuin tuhkana ilmaan, ja jäljelle jäi vain oppari raapustettavaksi ja loputon tyhjyys pitkissä päivissä. Kun asuu yksin ja arjessa ei tapahdu enää mitään, havaitsee ajattelevansa aika paljon. Eritoten havaitsee kyseenalaistavansa aika paljon, mm. kaikki valintansa ja suunnitelmansa. Syyt, miksi haluaa tehdä asioita.

Yksinäisyys ei itsessään ole ollut minulle ongelma. Noin periaatteessa en ahdistu siitä totaalisesta tyhjyydestä. Sen suhteen minulla on ollut aina aika hyvä sietokyky, ja onnekseni olen aina osannut löytää jonkinlaista seuraa sitä kaivatessani. Lisäksi usein yksinäisyys on vain tilaa, jota ei ole vielä täyttänyt jollain sellaisella, jonka tekemistä rakastaa. Yksinäisyys on useimmiten vain potentiaalista aikaa uusille asioille. En väitä että tämä olisi ainoa totuus asiasta, mutta näin olen käsitellyt omia yksinäisyyden hetkiäni, ja se useimmiten auttaa.

Ei, kyllä tässä laajempi ongelma ehkä lopulta on se, että aivoissani ei ole lähtökohtaisesti kaikki silleen täysin kunnossa.

 

Mikä saa ihmisen juoksemaan niin kohtuuttoman paljon paikasta toiseen? Mikä saa ihmisen virittelemään hirvittäviä määriä tarinoita, projekteja, taidetta ja tuotoksia? En voi puhua kaikkien puolesta, mutta minun kohdallani vastaus on harhautukset. Kaikki siitä on vain harhautuksia siitä absoluuttisesta eksistentiaalisesta tyhjyydestä, joka oman arjen yllä tavalla tai toisella leijailee. Optimistisempina aikoina olen aina tavannut sanoa itselleni, että pääni on niin täynnä ideoita ja tarinoita, että minulla ei oikeasti ole aikaa niille kaikille. Tässä totaalisessa tyhjyydessä, minkä pandemiakaranteeni tuo, olen päätynyt enemmän siihen vastaukseen, että aivoissani on jotain pielessä.

Masennus? Ahdistushäiriö? Maanis-depressiivisyys? Hyvä ylisukupolvisilla traumoilla höystetty smoothie tuosta kaikesta? Kaikki tämä on vielä auki, koska psykologiajat odottavat itseään vielä tovin. Isoin ja todennäköisin vaihtoehto, johon olen viime aikoina päätynyt, on jotenkin hirvittävä ja lohduttava samaan aikaan:

 

… minulla on ehkä ADD!

 

Tiedättekö, kuinka pöyristyttävä tunne on tajuta yhtäkkiä, että joillekin ihmisille jotkut jutut ovat lähtökohtaisesti aika helppoja? Ymmärtää, että se miten ajatukseni eivät pysy yhdessä asiassa, koska jo seuraava pärähtää värimyrskynä päässäni, ei ole oikeastaan ainoastaan yleisinhimillinen kokemus. Että se, kuinka on mahdotonta saada asioita etenemään ennen viimeistä mahdollista hetkeä, ei olekaan välttämättä kiinni siitä että on vähän laiska ja huono, vaan siitä että pääkoppa on täynnä järkyttävää sumua. Ja siihen on vain ehdollistunut.

Pieni avaus: ADHD ja ADD ovat molemmat keskittymishäiriöitä, mutta erot ovat melko olennaisia. ADD:n lapsuuskuvaan kuuluu olennaisesti luonnehdinta pienestä haaveilijasta, jonka huomio on vaikea saada asioihin, joita tämä ei halua tehdä, mutta joka saattaa obsessiivisesti keskittyä asioihin, jotka tätä kiinnostavat. Ei ole poikkeuksellista, että ADD jää lapsena diagnosoimatta. Varsinkin tytöillä aika usein se sivuutetaan, sillä monet ADD-piirteet ovat tytöille yleisesti hyväksyttävämpiä kuin pojille.

Seuraa lause, joka triggeröi kohtalotovereitani suunnattomasti:
Eihän sillä voi olla keskittymishäiriötä, kun se tykkää lukea noin paljon!

ha ha W R O N G

Sana, jonka vasta opin, mutta olen aina ymmärtänyt: hyperfokus.

Hyperfokus on sitä, kun unohtaa syödä, kun on niin intensiivisesti jonkin projektin parissa. Hyperfokus on sitä, kun aloittaa vaikkapa lukemaan tai kirjoittamaan iltakymmeneltä ja havahtuu neljän maissa siihen, että pitäisi varmaan nukkuakin, koska on herätys neljän tunnin päästä.

Missä vaiheessa kaikki tällaiset vastuuttomat valinnat ovat hupsuja luonteenpiirteitä ja missä vaiheessa sellaisia häiriöitä normaalitilanteesta, joita vastaan ei oikein edes osaa taistella? Olen tässä parin kuukauden ajan miettinyt aika paljon, missä kohtaa se raja kulkee. Minua samaan aikaan ahdistaa, huvittaa ja naurattaa, kuinka paljon löydän itseäni näistä diagnooseista ja kuvailuista. Ruoskin itseäni siitä, että en saa tehtyä vieläkin enemmän, vaikka teen jatkuvasti järjettömiä määriä asioita. Isomman työmäärän jakaminen fiksusti viikkojen ajalle ei ole minulle vain mahdollista. Asiat liikkuvat joko vaihteilla 1. ei ollenkaan tai 2. epäterveellisissä määrin. Jo näistä kaikista projekteista on ehdottoman selvää, että se miten oikeasti saan toimittua ja operoitua on Järjetön Mania. Elämä on jatkuvasti tolkutonta serotoniinipiikkien metsästämistä milloin milläkin tavoilla, ja silloin kun erehtyy tai joutuu pysähtymään, siitä nouseminen on lähes mahdotonta.

Olen vuosikausia haaveillut siitä, että elämä tasoittuisi jotenkin edes sillä tasolla, että aikatauluihin saisi jotain järkeä tai kämppä pysyisi jonkinlaisessa kunnossa. ”Sitten kun en ole enää näin kiireinen, korjaan kaiken”, mutisen itselleni pakaten reppua tunnin päästä lähtevään junaan kahden tunnin yöunilla (koska nukkumisen sijasta maalasin lähes koko yön akvarelleilla kuin idiootti).

Kun yhtäkkiä elämässä on pelkkää aikaa, havaitsen, kuinka kiire on ollut aina vain erinomainen tekosyy sille kaaokselle, jota luonnostani vähän mukanani kannan. On aika humalluttava tunne tajuta, että sen sortin tasapaino, jota toivon, on fundamentaalisesti ongelma omien aivojeni takia  eikä siksi etten yrittäisi tarpeeksi.

Mitenkö minä sitten suhtaudun tähän?

En tiedä. Miten pitäisi? Miten mihinkään pitäisi?

Asiat ovat juttuja. Kaikki on pohjimmiltaan aika merkityksestä tyhjää. Totta kai ADD:hen (jos tämä sitä on) on lääkkeitä, mutta nämä eivät ole niinkään sellaisia asioita, jotka ratkeavat pohjimmiltaan muulla kuin itsensä hyväksynnällä. Terapialla, toimintajärjestelmien rakentamisella. Kaikki tästä on vahvasti work in progress. Mutta nyt tuntuu, että sitä työtä voi ehkä alkaa tehdä.

Neljän seinän sisällä könöttäminen on ollut uskomattoman perseestä ja aivan täyttä helvettiä, koska se on pistänyt minut kohtaamaan itseni tavalla, jota olen voinut luontaisella kiireellä aina vältellä. Sivuvaikutuksena se on saanut minut tajuamaan, että olen ihan okei tyyppi, jos olen saanut näin paljon tehtyä näin hankalalla pääkopalla.

Ei minulla ole tässä opetusta tai teesiä. Useimmiten jutut elämässä ovat jollain tapaa itseisarvoisesti aika perseestä. Jos katsoo liian tarkkaan, kaikki on vain geometrisiä muotoja. Parasta, mitä voi tehdä, on hakea elon tielleen ihania harhautuksia. Olivat ne sitten korkeakulttuuria, merkityksellisiä keskusteluja tai hevosteemaisen kasaripiirretyn katsomista internetin välityksellä, ne harhautukset ovat lopulta kaikki millä on väliä. Tämä on todella karsea tapa muotoilla näin vilpitön ja kaunis asia sanottavaksi, mutta te olette yksi suosikkiharhautuksistani.

Kuinka minä sitten nyt voin? Niinkuin… tällä hetkellä?

Menettelee. Ihan kivasti. Järjetön sumu ja sinkoilevat ajatukset ovat jonkin verran asettuneet paikoilleen jo tämän tekstin kirjoittamisen aikana.

Seuraava harhautus on jo mielessä. Lahti on ihan jees. Ruisleipä on ihan jees. Saksalainen homoelektropop on jees. Kesä on jees. Jäätelö on jees.

Hedonismi on usein ihan jees.

Kommentit

  1. Kylläpäs tämä koko artikkeli nyt näyttää jälkeenpäin katseltuna aika paljon synkemmältä kuin sen piti, jösses!

    Toisaalta, joskus juttuja tulee ulos eikä niitä kannata filtteröidä.

    Ettei kukaan huolestu silleen oikeasti, niin:

    “Kaikki on niin vitun ihan jees”
    -Ursus Factory

  2. Piti googlettaa, mitä mittumaari tarkoittaa. Näin ihminen oppii.

    Olipas hyvä lukea perusteellisempia kuulumisia, ja varmaan parempi vielä kirjoittaa niitä! Tässä on ollut kieltämättä aika kummallisia kuukausia takanapäin, mutta aika yksilöllisestihän tuo taitaa vaikuttaa, persoonan ja olosuhteiden ja sattuman perusteella. Hyvä juttu jos osaat nähdä aamun koittavan tämän myrskyisän yön jäljiltä - poikkeusoloja on jatkunut jo aika kauan, ja voin vain kuvitella viikkojen olleen vielä pidempiä yksiöstä käsin. Vaikka olisikin kuinka hyviä internetin välityksellä tapahtuvia harhautuksia!

    Omien aivojen diagnosointi onkin jännää sekä parhaimmillaan erittäin merkityksellistä puuhaa, ja olen hyvilläni että olet menossa ammattiavun piiriin. Ajatus omien aivojen muuttamisesta lääkityksen avulla saattaa olla hurjakin, mutta turha sitä on kärsiä jos voi olla kärsimättäkin. Joko olet sama tyyppi joka tapauksessa, tai sitten kukaan ei ole kahtena peräkkäisenä päivänä sama henkilö kuitenkaan, mutta joka tapauksessa kyse taitaa olla vain erilaisista olotiloista. En koe asiakseni arvioida arviotasi, mutta taidat olla asian ytimessä sen suhteen, että itsereflektointi on paikallaan.

    Elämän post-valmistumis-suunnasta tuskin kannattaa ottaa suunnatonta stressiä, kun yhteiskuntakin on vähän mönkimisvaihteella. En minäkään tiedä, mitä teen esim. syksyllä! Ehkä se momentum palaa jossain, toivottavasti ehkä hieman lempeämmässä, muodossa, kun asiat alkavat taas rullaamaan ja kulttuurielämä saa rahoitusta tai jotain.

    Hyvä jos meininki on kuitenkin ihan kiva, sentään! Hyvä, että olet saanut käännettyä kotona tuskailun reflektiivisiksi ajatuksiksi! Sekä hyvä että voi pelata Animal Crossingia.

  3. Dr.U says:

    Olitkin jo kertonut minulle näistä jutuista mitä tänne kirjoititkin kun olemme n. viikottain käyneet jonkun ulkoaktiviteetin parissa kiertämässä Lahtea. Kiitos siitä, että olet tuonut iloa tähän lomautuksen täyttämään kevääseeni ja alkukesään. Toit ainakin omaan elooni paljon iloa ns perhepiirin ulkopuolisen ihmisen kohtaamisesta näinä vaikeina aikoina. Kuten olen sinulle sanonut, on hyvä että saat jossain kohdin diagnoosin. Itsellä inttiaikana tuli löydettyä varhaiset neuvolapaperit, joissa puhuttiin siitä että olen erityisherkkä. Sen raamin valossa oli helpompi jäsentää oman elämän vastoinkäymisiä ja persoonaa. Oli helpompi hyväksyttää itsensä ja yrittää ottaa se vahvuudeksi. Kaikki, miksi otan jotkut asiat todella raskaasti ja olen niin stressipesusieni kävivät enemmän järkeen.

    Pyri ottamaan tämä kesä rennosti, lähinnä lomaillen. Toimeliaana ja hyvänä kirjoittajana saat varmasti jotain työtä syksyllä. Nyt sinua ei ainakaan työkkäri pakota millekään haistapaskakursseille kirjoittamaan CVtä ja soittelemaan lähialueen firmoihin koska korona. Lue Helliconiaa, pelaa Animal Crossingia, katso kanssamme Bravestarria ja kirjoittele Klaanonia. Eiköhän tuolla saa elämäänsä fantasiaeskapismia.

    Mietin tässä usein, että olisin varmaan aika loppu henkisesti jos olisi pitänyt olla kaksiossa Itäkeskuksessa tämä kolme kuukautta, ilman rahaa, ilman kuntosalia/uimahallia tai kirpputoreja. Olisi varmaan parisuhde myös aika koetuksella kun toista pitäisi koko 24/7 kestää. Itse ainakin tarvitsen välillä omaa rauhaa. Ilman parisuhdetta läheisyyden saaminen tämän kolmen kuukauden aikana on kyllä ollut varmaan yhtä helvettiä. Ihminen kun on sosiaalinen olento näin suurimmassa määrin. Tule kanssani mökkeilemään Hartolaan vaikka viikon päästä.

  4. Kiva kuulla kuulumisiasi! Sehän ei ole tavatonta, että vasta aikuisena lähtee tällaista asiaa selvittämään. Useampi lapsukainen on ohjautunut tutkimuksiini, kun vanhempi on käynyt ensin itse tutkimuksissa ja pohtinut, että voisiko lapsellakin olla tarkkaavuushäiriö. Nämähän kulkee suvussa. Hyvä, että selvität asiaa. Jos asialle saa nimen, se on helpompi hyväksyä. Meissä kaikissa on vahvuuksia ja heikkouksia. Sama asia voi olla joskus heikkous, joskus vahvuus. Sinulta löytyy selvästi raivokasta keskittymiskykyä, mutta et ehkä voi päättää mihin se suuntautuu. Minä olen taas sellainen, että en voi keskittyä täysin edes puolen tunnin Netflix-jaksoon ilman, että hairahdun usein siihen, että mitä syödään huomenna, mitä ostan kaupasta, mitä puen töihin tai ai niin pyykitkin piti laittaa koneeseen. Ihailen suuresti ihmisiä, jotka pystyvät keskittymään täysillä yhteen asiaan (esim. flow-tila). Asioilla on aina kaksi puolta. Huonossa on aina jotain hyvää ja hyvässä jotain huonoa. Itse voi vaikuttaa siihen, ajatteleeko huonoja vai hyviä puolia. Keskeistä on, että löytää keinot, miten asian kanssa voi tulla toimeen ja elää hyvää elämää.

  5. Ja sitten asiaan.

    Jos nyt oikeasti tulee ADD-diagnoosi, ja lääkkeet sattuvat toimimaan, niin niiden avulla käsittääkseni saa ihan oikeasti huomattavasti lievennettyä oireita. Joten varmastikin lääkitys helpottaisi elämää ihan oikeasti (paitsi jos lääke ei vaikuta; paska tuuri).

    Hyperfokus on muuten kuvauksen perusteella varsin tuttu ilmiö, joskin yhdistän sen itselläni enemmän siihen, että on suhteellisen helppo päätyä flow-tilaan. Inspiraation iskiessä ei aina muista esim. syödä. Onneksi on Visu, joka pakottaa syömään.

    Minulla on yksi toinenkin kaveri, jolla on mielestään diagnosoimaton ADD. Hänellä kyllä tuntuu olevan enemmän ongelmia esim. opiskelun kanssa.

    Minulla ei näemmä ollut mitään kovin yhtenäistä pointtia. Noh, toivottavasti saat asiaan lisää selvyyttä ja lopulta diagnoosin, joskin sellaisen saaminen voi olla työläs prosessi.

  6. “Lisäksi usein yksinäisyys on vain tilaa, jota ei ole vielä täyttänyt jollain sellaisella, jonka tekemistä rakastaa.”
    Suurta ajattelijaa Mantaxia mukaillen.

    Jotenkin huvittavaa, miten itsereflektiosi tuntui melko selvältä näin ulkoisesta näkökulmasta. Silleen, olet aina ollut tyyppi joka menee nollasta sataan jutuissa, keskittyy hämmästyttävällä intensiteetillä siihen, mitä ikinä tekeekään mutta tuntuu myös aika hajamieliseltä pitääkseen kaikkia palloja lennossa aina. Sitä samaa, mitä kelasit tuossa itse itsestäsi. Niin sitä vain olettaa, että toinen olisi itse huomannut nämä samat jutut. Ei sillä, raja on vaikea - kuten sanoit, on aika vaikea sanoa missä persoonallisuus loppuu ja mahdollinen sairaus alkaa.

    Tässähän sinulla onkin sitten ainekset siihen koronasukupolviromaaniin. Tarina siitä, miten korona opetti minut ymmärtämään itseäni ja miten ehkä rakastuin siihen typerän hyvännäköiseen tyyppiin jonka kanssa olin sattumalta jumissa karanteenissa. Koska let’s face it, niin tulee käymään jokaisessa koronaromaanissa.

  7. Viisas mies sinä olet, kun tällaisen itsetutkiskelun tason olet saavuttanut. Tällaiseksi ongelmaksi olet kyllä melko käsittämättömän tehokkaasti valjastanut sen hyvään. Diagnoosin saaminen on kyllä varmasti asia, joka tulee aikanaan selventämään asioita. Toivotaan, että mielesi saa tarpeeksi harhautuksia siihen asti, varsinkin nyt kun maailma askel askeleelta alkaa taas aukeamaan.

    Tällaiset hiljaiset hetket saattavat kyllä niiden tuskallisuudesta huolimatta olla ihan viisaita. Kuulostan varmasti jo rikkinäiseltä kellolta, mutta burnout on todellinen asia, eikä sen tarvitse olla edes henkistä. Mielesi saattaa kyetä tai jopa vaatia loputtomat määrät harhautuksia, mutta kroppasi ei välttämättä pysy perässä. Nuku, mies, nuku! Säännöllisesti ja kunnolla. Tajusin itse sen tärkeyden viisi vuotta liian myöhässä.

    Toivottavasti kirkkaampi tie eteenpäin tästä alkaa aukeamaan. Se, että olet itse päässyt näin hyvin tämän jäljille tietää kuitenkin melko hyvää. Kaikki mahdolliset onnentoivotukset pitkälle tielle, jonka olet löytänyt.

  8. Mahtavaa että lopulta olet saanut tästä vaikeasta ajasta jotain irti, olkoonkin että tällaista! Ehkä jopa pitkällä tähtäimellä opit näin jotain tärkeämpää, kuin mistään millä olisit voinut itseäsi kevään aikana harhauttaa. Eli…jee(!)(?)

    Toivottavasti psykologiajat eivät anna liikaa odotuttaa itseään liikaa ja saat lisää selvyyttä asioihin!

  9. Hyvä teksti! Asiat on juttuja. Tai filosofi Didaktylosta lainatakseni; maailma on aika metka paikka.

    En asiasta itse mitään tiedä, mutta sopivat mieli-lääkkeet voivat parantaa elämänlaatua hurjasti, lähipiirin kokemuksien mukaan. Terapia kuitenkin ykkönen! Ja kämpän voi pistää “kuntoon” siksi että harmittaa ettei se ole “kunnossa”, ei siksi että pitäisi.

  10. Joo, minä aivan hyvin uskon, että juuri tuossa inspiraatiossa on jotain sellaista yleisinhimillistä, joka vie absoluuttisen naurettavalla tavalla mukanaan. Kaikki pystyvät varmasti näin luovassa porukassa samaistumaan siihen.

    Aika hyvin itselläni tuo naurettava hyperfokus ja inspiraatio ovat linkittyneet, ja joskus niitä ei erota toisistaan. Ongelman huomaa siinä vaiheessa kun se fokus keskittyy johonkin ihan käsittämättömään.

    Välillä esim. huonekasveihin. Ne voivat nyt aika hyvin. Go huonekasvit.

Jatka keskustelua: bioklaani.fi

Osallistujat