Klaanon Trumpin varjossa 1/2: Tervetuloa Koneeseen näytös 8

Klaanon Trumpin varjossa on artikkelisarja, joka pureutuu Klaanonin primus kusipään eli Käyttäjä: Gurkuma-sedän vuoden 2020 tuotoksiin. Hyppää mukaan kaivelemaan juurisyitä näille hulluuden ilmentymille, kun johdatan teidät ensin…

KONEESEEN

”Welcome my son
Welcome to the machine
Where have you been?
It’s alright we know where you’ve been”

Pink Floydin single Welcome To The Machine kertoo turtumisesta luovaan prosessiin. Se kertoo kapitalismista, joka pakottaa osasensa vain rattaaksi, tekemään sitä missä on hyvä riippumatta siitä miltä tästä tuntuu.

Tämä artikkeli ei käsittele kapitalismia (paitsi vähän gaggulabio osuudessa t gabura), mutta se valitettavan suurissa määrin käsittelee turtumista luovaan prosessiin.

Olen yrittänyt tappaa Klaanonin kahdesti. Tässä artikkelissa kerromme ensimmäisestä yrityksestä, pyrkimyksestäni näivettää se hengiltä.

Tervetuloa Koneeseen 1-7 tuotettiin ja julkaistiin vuosina 2016-2017. Kuuden kirjoittajan kynistä lähtenyt mieliseikkailu kaikkien mieliseikkailujen lopettamiseksi lähti yksinkertaisesta premissistä sukeltaa syvälle loisjuoneen kirjavalla hahmojoukolla ja erittäin klaanonisen humoristisella asenteella. Aioimme seikkailla erittäin syvällä taikajuonen merkityksissä ja juurisyissä, kehittää oudon sekalaisen hahmojoukon dynamiikkaa, ampua lukijan naamalle uskomattoman määrän irtovitsejä ja, jos luoja suo, paljastaa totuuden loisista ja Avden suunnitelmasta. Melko hirvittävä konseptien ja ajatusten kaaos muodostui jo suunnitteluvaiheessa kuitenkin verrattain tyydyttäväksi kokonaisuudeksi, jossa oli paljon hyviä ajatuksia. Asia alkoi kasvaa kiusallisen massiiviseksi alkuperäiset suunnitelmat huomioiden, joten jollain tapaa se keräsi puhtaalla gravitaatiollaan uskomattomia määriä painoarvoa. Näin ison asian pitäisi tarkoittaa jotain.

Vasta Pelon enkeli takanani, silmät kirkkaana loistaen ja täynnä toivoa ja intoa massiivisen projektimme maalaamisesta yhtenäiseksi kokonaisuudeksi syöksyin suoraan Koneeseen. Ensimmäiset sanat paketin esinäytökseen kirjoitin budapestiläisessä kahvilassa tammikuussa 2016. Ystäväseurueemme oli päättänyt mennä aamupäiväksi erittäin kuumottavaan kaupunginosaan kiertelemään kirpputoreja eikä minua useamman päivän reissu-uupumuksessa varsinaisesti kiinnostanut, joten tein mitä kuka tahansa itseään kunnioittava kirjailijanalku tekisi: kirjoitin Bionicle-fanficiä Tonavan varrella.

Tervetuloa Koneeseen: Esinäytös on monella tapaa uskalias hyppy tuntemattomaan. Tämä takauma suoraan vuoteen 2010 Yö kauhuun tarkoituksena kontekstoida sen dramaattisimmat hetket uudelleen moderniin Klaanoniin oli lyhyestä pituudestaan huolimatta valtava haaste.

Eräs esinäytöksen pahimmista kipukohdista ja vastuuttomimmista valinnoista oli pyrkimykseni venyttää sen teemat suureksi varjoksi koko sen astisen tarinan ylle. Onnistuin mielestäni tässä tyydyttävästi, mutta loin ensimmäisen ongelmista, jotka tulisivat venyttämään Koneen massiivisen koon niin isoksi, kuin se lopulta päätyisi.
Sen todellakin pitäisi tarkoittaa jotain koko projektin skaalassa.

Tämänkin painavan lore/tematiikka/merkitys-kauhun alla on sanottava, että Kone 1-7:n tuotantoprosessi oli minulle melko nautinnollinen. Siinä oli hankaluuksia, jotka tulivat tietynlaisesta kaikki menee -asenteesta, joka Klaanonin kaltaiseen projektiin melko sisäsyntyisesti kuuluu. Kone 1-7 oli parhaimmillaan ilottelua melko häröllä mielimaailmalla ja hankalimmillaan aika erilaisten visioiden yhteentörmäystä.

Tässä vaiheessa on päivänselvää, että Kone 1-7 sisälsi tuotantoteknisesti melkoisen auteur-ongelman. Toisaalta siinä oli vahvasti minun ohjaavaa kättäni, joka yritti viljellä yhteneviä tematiikkakoukkuja todelliseen ateriaan, kasiin, jonka kulisseihin en päästänyt juuri ketään. Toisaalta kokonaisuudessa oli voimakasta temaattista painoarvoa Kapuran hahmoille. Tietenkin siihen myös mahtui osioita, joissa vuorotellen junaa veti Mato, Manu tai Pave, ja vastuualueiden rajat saattoivat olla astetta liian hämärät.

Seurauksena Kone 1-7 on melko epätasainen kokonaisuus… mutta en kyllä osaa suhtautua siihen kovin kriittisesti. Hulluimmillaan se edustaa hyvää tuulahdusta Klaanonin huuruiseen menneisyyteen, jossa idean toteuttamiseksi tarvitsee olla vain huvittunut siitä. Totta kai Jouera vetää Manua turpaan Teridaxin kahdella eri kuolintavalla. Totta kai Tuhannen Koneen kaupunki on vain epähienovarainen dekonstruktio Gregin rakentamasta maailmasta. Totta kai 273 ohjaa taistoon saksaa puhuvia nazorakeja.

Tämän kaiken absoluuttisen typeryydenkin kyljessä (tai sen ansiosta) olen hyvin tyytyväinen Kone 1-7:n temaattisiin linjoihin: toiseuden, muistojen, minuuden ja järjen ja tunteiden kohtaaminen olivat kaikki alkuperäisajatuksessa vahvoina ja välittyvät mielestäni myös lopputuloksesta. Seiska jätti minulle melko hyvän asetelman ja puhtaan pöydän tehdä kasi, jonka painoarvo koko tarinalle oli kasvatettu tässä vaiheessa vähintään gargantuaaniseksi varsinkin loisverkoston skaalan myötä.

Sitten elämä tapahtui, eikä Kone 8:n julkaisu ollutkaan 8.6.2017, vaan kolme vuotta ja kaksi kuukautta myöhemmin.

Tapahtuminen (elämän)

”Life finds a way”

Yritän olla menemättä liikaa todelliseen maailmaan, koska se on loputon suo, mutta tässä kohtaa lienee aika hyvä ottaa esille, että kaikessa ylitsepursuavuudessaan Klaanon on harrastus, jossa panokset eivät voisi olla juuri matalammalla.

Tervetuloa Koneeseen -kokonaisuuden aloittamisen ja valmistumisen sisälle mahtuu aika paljon elämää. Sen sisälle mahtuu kokonaisen tutkinnon aloittaminen ja siitä valmistuminen, useampi uskomattoman skaalan luova projekti, kaksi parisuhdetta, kolmet hautajaiset ja aika monta itsetietoisuuden hetkeä. Tämän kaiken esille ottaminen tuntuu jopa vähän epäreilulta Isolta Aikuisuus Argumentilta tähän kaiken ylle, mutta se on myös vähän synkkä fakta elämän ja hauskan kirjallisen harrastuksen suhteesta.

En minä erityisen mielissäni ollut siitä, että jumitin Klaanonia kolme kokonaista vuotta, mutta kieltäydyn ehkä suhtautumasta aiheeseen erityisen vakavissani. Tietyllä tapaa kaikilla oli kaiken aikaa mahdollisuus kirjoittaa juttuja (ja useammalla teistä on siltä ajalta raakileita vielä varastossa). Ehkä jos joku olisi sitä turhautumisissaan oikeasti ehdottanut, olisin vain dumpannut kasin pois tieltä ja katsonut, mitä tekisitte.

Kasin kirjoittaminen oli valehtelematta suurelta osin uskomattoman tahmeaa. En uskalla laskea, paljonko tekstiä olen vain yksinkertaisesti heittänyt roskiin sen alttarilla. Isoin ongelmani oli ehkä kokonaisuuden gargantuaaninen skaala, joka oli huonona päivänä ihan liikaa edes hahmotettavaksi. Teemat ja ideat, joita siinä suhahtelee, ovat luonnollisesta yhteensopivuudestaan huolimatta aivan absoluuttisen valtavia, ja hakkasin aika paljon päätäni seinään pyöritellessäni kohtausjärjestystä.

Sain jatkuvasti oikein avuliaita pyyntöjä päästä mukaan prosessiin, mutta pääosin minun oli aika vaikeaa ottaa niitä vastaan. Tuntuu, että raakiletavarani ajatus ei ollut edes niin kirkas, että sen näyttäminen olisi tuntunut erityisen hyvältä. Osiot, jotka kirjoitutin vara-aivoillani Matolla ja Kapuralla, olivat lopulta tarpeeksi itsenäisiä, että minun ei tarvinnut päästää niiden tekijöitä juuri syvemmälle. Paljon auttoi myös se, että lisäämällä ghost in the machine -Kapuran mukaan juoneen sain yhdestä poikkeuksellisen hankalasta osiosta dialogin. Näin se joskus auttaa, kun astuu omien aivojensa ulkopuolelle. Kaikesta huolimatta kasin kriittinen massa pysyi joka tapauksessa vain omissa käsissäni, ja melkoista painajaistahan se oli. Luominen on kipua. Taiteellinen prosessi on sellaista, että mielellään en päästäisi ketään oman likapyykkini pariin. Jossain vähemmän henkilökohtaisessa osassa se ei ehkä haittaisi, mutta Kasi oli niin autenttista tavaraa, että minuun sattui ajatus näyttää, minkälaista sotkua se oli.

Valehtelematta meinasin vain myös luovuttaa pari kertaa. Seuraava ei ole missään nimessä tarkoitettu hyökkäykseksi, mutta tuntuu ihan rehelliseltä mainita: meidän projektimme ihana into ja ylitsepursuavuus on myös aika raskasta silloin, kun sitä ei jaksaisi ja silloin, kun muu elämä vyöryy sen päälle. Pahimpina hetkinä valtavan tiedoston parissa ajattelin lähinnä, että en minä ole Klaanon Oy:lle töissä. Ei minun ole pakkoa saada sitä etenemään, jos minua ei huvita. Se on harrastus.

Näissä mietteissä Pink Floydin nimikkokappale soi ahdistavan voimakkaasti taustalla. Kone jyskytti jossain, ja minun pitäisi tehdä se riippumatta siitä, oliko inspiraatiota vai ei. Sydämessäni uskonkin, että todellinen syy Klaanonin laajemmalle jumitukselle oli yleinen epätoivo. Joillekin, aika monille teistä, olin itseasiassa siunannut mahdollisuuden kirjoittaa Koneen ulkopuolelta tai sen jälkeen tapahtuvia asioita, mutta Klaanonin puute ruokki Klaanonin puutetta, ja turhautuminen ja tahmeus tarttui. Projektimme on monia asioita, mutta ennen kaikkea sosiaalinen. Toisillemme me tätä teemme. Uskon, että viimeistään suuri kuiva kausi sai tämän tajuamisen konkretisoitumaan.

Vaadittiin lopulta minut täysin aloilleni pysäyttänyt pandemia, että kasi sai tilaisuuden valmistua. Tämän sanominen näin luo saavutukseen ehkä melkoisesti tragikoomisuutta, mutta sellaista se on luojan (vai Saatanan) vuonna 2020. Tämän nojalla on helppo sanoa, että Kasissa on jotain todella voimakasta Trumpin aika -energiaa, hyvässä ja pahassa.

Inspiraation ja kannustuksen nimissä haluan kiittää erityisen paljon seuraavia ihmisiä kuivan kauden pysäyttämisestä:

Kapura: Kuten myöhemmin ilmenee, roolisi kasissa oli melko elintärkeä sen valmistumisessa sekä kirjoittamisen että editoimisen kannalta, mutta into ja kulisseissa tapahtuva suunnittelu sai minut muistamaan, mikä tämän projektin mielipuolisuudessa saa palaamaan sen pariin uudestaan ja uudestaan. Oikeasti erityinen kiitos Klaanonin pelastamisesta kuolemalta kuuluu ihme maalle, joka ehkä muistutti meitä, mitä Klaanon parhaimmillaan on. Hullu, aivan todella mielipuolisen tuotantoarvoinen, hauska ja yhteisöllinen.

Jögge: En tiedä, olisiko Dynamo-saaga syntynyt sellaisenaan ilman suurta kuivaa kauttamme, mutta se piti projektissa hyvää toivoa yllä!

Kepe: Kiitokseni sinulle siitä, että Profeetan ja Oraakkelin järkyttävä tuotantoarvo ja vaikuttavuus muistuttivat välissä, että joskus on syötävä pieni pala jälkiruokaa saadakseen energiaa kokata. Hullun Klaanon-vuoden 2020 eskaloittaminen oli ehkä oikeasti ⅓ tämän ansiota.

Matoro, Manu, Pave: Olette upeita dudet. Tekstintuotanto, kuvitus, koodaus, editointi, soundtrack-toiminta – kaikki tämä oli elintärkeää ja upeaa ja auttoi Kasia materialisoitumaan sellaisena, kuin se lopulta oli.

Olipas järjettömän pitkä alustus. Ja nyt pääsemme vasta asiaan. Voi helvetti.

Näytös 8

”D-O-L-L-H-O-U-S-E
I see things that nobody else sees”

Tervetuloa Koneeseen: Näytös 8: Nukketeatteri on monia asioita. Mm. se on salaa myös Tervetuloa Koneeseen: Näytös ääretön: Päivänsarastus.

Kasi on ehkä Klaanonin taikajuonen isoin selitys ja temaattinen avaus. Se on suora jatko-osa Esinäytökselle, joka viimeksi yritti samaa. Se on Visokki origin story ja säälimätön hahmotutkielma. Se on tarina unista ja unelmista ja siitä kyynisyydestä, joka tappaa ne. Jos Pelon enkeli oli Obama-ajan Klaanonia, Trumpin ajan depressio hyökyy erittäin voimakkaasti Kone 8:n päälle.

Pysyäkseni edes itse kartalla tästä huuruilusta aion vain käydä koko osan läpi pala kerrallaan.

Alku

”The beginning is the end is the beginning”

Yksi kasin voimakkaimmista taustakysymyksistä oli ennen tuotantoa ”tarvitseeko Visokki taustatarinan”?

Vastaushan on lähinnä ’totta helvetissä’, mutta ei nyt skipata pohdiskelua silti.

Visokki on ollut aina mielestäni erittäin kiinnostava hahmo. Yksi suosikkiasioitani koko hullussa eepoksessamme kirjoittaa on yllättäen adminien väliset suhteet kaikkine kipukohtineen, kiusallisuuksineen ja toisaalta lämminhenkisyyksineen. Tawa, Visokki, Gee ja hitto vie myös nykyinen petturimulkvisti Ämkoo ovat hahmojoukko, joiden dynamiikassa on ihastuttavia nyansseja. Kuitenkin ehkä tietynlaisen kylmän rationaalisuuden tuoman epäinhimillisyyden (ja ulkoisen olemuksen!) myötä Visokki on aina jäänyt hieman vähemmän käsitellyksi. Ehkä hahmon korkealentoinen konsepti ja pelkästään jo sen arkiseen elämään liittyvä taian määrä ovat pitäneet Visokin myös poissa suosituimpien yhteiskäyttöhahmojen listalta. Visokkia käyttäessä havaitsee ajattelevansa asioita ehkä helposti aika epäkonkreettisesti – eihän tämä psykologialtaan hirveän kaukana muiden hahmojemme inhimillisyydestä ole, mutta Visokilla ei ole juuri millään tapaa samanlaista kehollisuutta, jolloin ristiriita on aika kummallinen! Kertokaa ihmeessä, jos olen väärässä, mutta tämä outous on uskoakseni ehkä pitänyt Visokin hieman vaikeana käytettävänä.

Otin Visokista kuitenkin jollain intuitiolla hyvin voimakkaan kopin jo 2010, ja aika monta vuotta minulla kesti ymmärtää, miksi! Taikajuonen suurenmoisuudessa ja käsittämättömyydessä hahmon lähestymistapa – toisaalta taika-aspekteja ymmärtävä, mutta aika suorasanainen ja ”realistinen” ote tekevät tästä hyvän juonenkuljettimen… ja toisaalta aivan erinomaisen peilipinnan tarinamme pääantagonistille, jonka aion nyt toivottavasti en kovin kontroversiaalisti sanoa olevan Avde.

Visokki on ystävällinen ja ymmärrettävä, mutta sekä itseni että alkuperäisen omistajansa käsissä Visokissa on ollut tietynlaista kylmyyttä. Kolmesta virassa olevasta admin-hahmostamme Tawa ja Gee ovat erittäin tuntevia olentoja. Kuuluuhan klassinen ajatus kolmen dynamiikasta ”Tawa optimisti, Gee pessimisti ja Visokki realisti”. Tämä maalaa Visokista tietynlaisen kuvan Järkevänä ja Rationaalisena välimuotona voimakkaasti empaattisen ja koko maailman pelastamiseen pyrkivän Tawan ja melko kyynisen ja väkivaltaisen Geen välillä.

Mitä pidemmälle Klaanon on mennyt, sitä selkeämpää on, että nämä arkkityypit eivät ole täysin totta.

Tawa on rikkinäinen tyyppi, jonka koko filosofia perustuu vastustamaan sen sanalla sanoen uskomattoman kauheaa ja surullista menneisyyttä. Pelon enkeli käsitteli sitä, miten osa tästä syntyy jopa suorasta kostosta ja katkeruudesta tämän isähahmoa kohtaan. Vastapainona Gee, joka on niin Hollywood Ateisti Arkkityyppi Synkkä Mies kuin mahdollista… tuntuu kuitenkin uskovan ja luottavan voimakkaasti Tawaan ja Tawan unelmaan, sekä, kuten Sotaa varten ystävät ovat sinetöi, ei voi sietää sitä, että joku uhrautuu hänen puolestaan. Optimisti ja kyynikko ovat molempiin aika pintapuolinen kuva.

Tämän nojalla on fiksua katsoa, mitä Visokki Klaanonissa tekee ja sanoo!

Minähahmot on helppo hämärtää siihen, kuka niiden taustalla on. Myöhemmin käy selväksi, että yritän aktiivisesti tappaa tätä yhteyttä. Meidän Visokkimme on ihana tyyppi, josta moni varmasti yhdistää helposti piirteitä hahmoon, mutta tarkemmin katsottuna Klaanon-Visokki on epätäydellisyydessään ja jopa häikäilemättömyydessään aika mielenkiintoinen hahmo.

Visokin moraalinen harmaus rakentuu tarinassa ennen Konetta lähinnä jokseenkin kyseenalaisista ylläpidollisista ratkaisuista. Visokki on hieman kontrollifriikki, eikä aina aivan yhtä empaattinen kuin haluaisi. Tämä ilmenee mm. siinä, miten hän ”estääkseen Geen vastuuttomat reaktiot” jättää tälle tarkoituksella kertomatta, että Killjoy poisti itsensä petturilistalta. Myös Visokin suhtautuminen Gekkoon tämän kuulustelussa – tämän tahdon vastainen mieliluotaus, josta Visokki saakin vähän näpeilleen loisen takia – on myös hyvä esimerkki siitä, miten hahmo sekoittaa välillä empaattisuuden siihen, minkä hän uskoo olevan kohteelleen parhaaksi.

Jos miettii esim. Hetelmasalaattia, niin eipä Visokki tunnu kysyvän lupaa ennen kuin lähtee kaivelemaan parhaan ystävänsä muistoja, olkoonkin että tämä ei selvästikään ole ihan ookoo. Se on Tawalle parhaaksi, eikö? Tämän päälle Visokki sallii vielä Minun pikku loisessani tapahtuvat Manun tekoset Gekon päässä, joka on kuitenkin ehkä modernin Klaanon-Manun ensimmäinen todella kusipäinen temppu. Tästä Visokki tietty potee huonoa omaatuntoa.

On aika kertovaa, että Visokin hahmokaareen mahtuu useampi problemaattinen setämies, joita tämä puolustelee ja validoi ratkaisullaan – ja kaikkia hahmoja yhdistää hyvin häikäilemätön tarkoitus pyhittää keinot -asenne. Tämän nojalla on toisaalta jopa luontevaa, että Visokki suhtautuu Avdeen siten, miten suhtautuu. Samanlaisia keinoja hyödyntävänä mutta Visokin vastakkaisena hahmona Avde muistuttaa häntä liikaa itsestään ja omista epäonnistumisistaan.

Jos tekisin suuren Avde-käsittelyn, minun olisi pakko tehdä se Visokin kautta. Tämä siirsi projektin maalitolppia kuitenkin melko lailla, koska tajusin, että se vaatisi oikeastaan sitä, että Kasi kertoisi Visokista. Ja paras tapa kertoa Visokista oli kertoa myös siitä, joka tuo hänessä parhaat puolet esiin: Tawasta.

Tästä ei tulisi aivan helppoa, ymmärsin, ja nielaisin syvään.

Sillä kuolleella välillä, jolloin Kasia ei näkynyt, postasin kolme väliosaa. Nämä kaikki toimivat alustuksena aiheille, joita Kasi tulisi käsittelemään, mutta joille siinä ei todellakaan ollut tilaa. Verenperintö oli syvällisesti Abzumoa selittävä osa, mutta ei-niin-piilotettu tarkoitukseni oli selittää myös Relak, Visokin luoja. Hyytävät yhteneväisyydet Visokin ja Relakin ulkonäön (ja myös tittelin!) välillä olivat melko manipuloiva ensiaskel Kasia kohti.

Lisäksi Majakka osoitti lukijan huomion Bio-Klaanin syntyyn ja Päivän ensi säde sen konfliktin alkuun, joka olisi ehkä Bio-Klaanin tuhoksi – molemmat todella tärkeitä hetkiä Visokin ja Tawan kannalta. Näillä eväillä lukija oli vihdoin valmis sukeltamaan Kasiin.

Visokki Origins

”Enkö kuulu noihin?
Mutta nuohan nukkuvat
Ainoa ero on kai se”

Ennen Kasin ensimmäistä ovea on osio jota kutsuttakoon nimellä Bk-membu origins: Visokki. Tästä Tawan sisältävä linnake rakentuu -osio on omaani. Sitä edeltävään tavaraan rekrytoin Matoron. Kun Kasi lopulta oli 140 SAATANAN SIVUA JUMALAUTA MIKSI TEET TÄTÄ ITSELLESI, jälkeenpäin tuntuu aika kohtuulliselta, että otin tukea myös niihin kohtauksiin, joista minulla oli periaatteessa vahva visio.

Matoro on erittäin hyvä genrefiktion kirjoittaja! Tämän lisäksi, kuten Valkokädestä muistamme, Mato on taidokas hyvinkin runollisessa proosassa, jota kohtaukseen toivoin. Visokin taustatarina rakentuu utuisesti yksittäisistä ajatuksista ja konsepteista. Tässä parinkymmenen sivun osiossa elää aika paljon aika villejä teemoja. Kielletyn hedelmän syöminen, laajentuva tietoisuus, vapaus, syntiinlankeemus, nimien antaminen. Vapaan tahdon tematiikka elää tässä osiossa, jossa on aika vahvoja paralleeleja muihin Kohtalostaan itsensä repineisiin hahmoihin.

Visokki irroittautuu omasta Koneestaan, Visorakin sydämestä, ja löytää toisen vastaavanlaisen ystävänsä Tawan myötä. Tämä menneisyys Relak-viljelyineen ja Tawa-söpöilyineen jäisi leijailemaan kaiken sitä seuraavan ylle.

Kapuran villi ajelu

”Here comes the train with its shiny cars”

Varsinainen Näytös 8, Nukketeatteri, on siirtymävaihe Koneen 1-7 ja todellisen pihvin eli Päivänsarastuksen välillä. Tähän lainasin useammastakin syystä Kapuraa; sekä Tarip että Kapuran alitajunta olivat erinomaisia peilipintoja Visokille käsittelemään sekä tuntemuksia että konkreettisia faktoja kuviosta ympärillä.

Jos Klaanonissa on ikinä annettu argumentti ”Avde on ehkä aika paha itseasiassa”, se argumentti löytyy tämän näytöksen sisältä. Avden ohjastava käsi on ollut Kapuran koko elämän takana ja yrittänyt kaartaa tämän polkua oikeaan suuntaan. Se, miten tähän suhtautuu, riippuu vahvasti siitä, mitä mieltä Avden määränpäistä on, enkä tee niiden käsittelystä kyllä tässä tai Kuulapsessa yhtään helpompaa. Tästä myöhemmin lisää.

Määränpäistä huolimatta on kuitenkin aika vaikea väittää, etteikö se mitä Avde tekee olisi aika pahaa. Tässä kuljemme aika kriittisen Koneen teeman läpi – utilitarismin. Pyhittääkö tarkoitus keinot? Kysymystä tekee kipeämmäksi osaltaan se, että olemme nähneet Visokin kykenevän melko hyytävään utilitarismiin itsekin sekä Konetta ennen että Koneessa itsessään.

En voinut olla olematta vähän kikseissä niistä reaktioista, joita sekä Visokin että Avden kaaret Koneessa aiheuttivat. Visokki ei ole ehkä ollut tarinassamme ikinä yhtä epäsympaattinen kuin Koneen kutososassa, jossa tämä selkeästi – olkoonkin pienen hetken – puntaroi, onko Jouera Avdea pienempi paha. Tilanteessa, jossa Jouera yrittää aktiivisesti tappaa Kapuraa? Huhhuh. Eihän Visokki sano, että pohdiskelee Joueran kanssa niinkin suoran yhteistyön tekemistä, mutta näkee selvästi mahdollisuuksia.

On nähdäkseni aika sopivan irvokasta, että Avden ja Visokin hahmoista mielipiteen muodostaminen vaatii molemmissa utilitarismin käsittelyä. Yleisesti ottaen minulle mielenkiintoisimmat sankari-konna-asetelmat – jos tätä sellaiseksi haluaa kutsua – lienevät sellaisia, joissa sankarin virheet ovat samoja kuin konnan, jos ainakin lievempiä. Tämä oli tietyllä tapaa myös payoff sille Avde-vastaisuudelle, mitä Visokki koko Koneen ajan yritti turhaan toveriensa (ja ehkä lukijan) päähän takoa. Visokin asenne aiheutti osassa lukijoista vastareaktioita ja nähtiin suorastaan Avde-pakkomielteisenä. Kasi johdattaa Visokin ja lukijan sen läpi, miksi Avde on niin pelottava ja vaarallinen vastustaja, eikä Avde itse pääse selittämään itseään.

Riippumatta siitä, onko Avden tavoite oikeutettu, oli minusta vain rehellistä näyttää tämän tekoset kaikessa hyytävyydessään ilman mahdollisen lopputuloksen tuomia ymmärrettävyyspisteitä. Siksi tämä seuraava osio onkin minusta erityisen herkullinen.

Entä jos?

”Come with me
And you’ll be
In a world of pure imagination”

Tervetuloa Koneeseen: Jälkinäytös on suuri huijaus.

Jälkinäytös laajenee Klaanon-napin myötä Näytös Äärettömäksi, jonka lopussa on ovi oikeaan jälkinäytökseen. Valheellinen jälkinäytös, uniutopia, on yksi mahdollinen good ending Klaanonille tarjoiltuna häikäilemättömän pitkälle vietynä. Näin lähtökohtaisesti tämä on jo aika lukijavihamielistä kamaa, mutta sellaista proosa joskus on. Tämä on osio, jonka narratiivista funktiota olen ehkä eniten janonnut päästä selittämään, ja perversseintähän siinä on, että en edes kirjoittanut sitä! Sydämellinen kiitokseni Kapuralle aivan uskomattoman hyvästä työstä.

Uniutopia pelaa usealla vääryyden tunnun elementillä. Kasi loppuu varsinkin lukijan ennakkotietojen ja draamallisen buildupin nimissä ”liian aikaisin”, eikä niitä suuria paljastuksia, joihin se johdattelee, näytä olevan tulossa. Visokki itse vannottuna skeptikkona ei ole uskoa siihen, mitä on todistamassa. Koko osio on myös melko peukaloimatonta tekstiä toiselta kirjoittajalta toisella äänellä, joka nähdäkseni ehdottomasti välittyy ja tuo kokonaisuuteen jännittävän sävymuutoksen.

Kaiken päällä leijailee myös kauhistuttava metataso. Uniutopia on Klaanonin lopetus, joka tarjoillaan lukijakunnalle, joka on odottanut Klaanonin todellista jatkumista vuosikausia ja takuulla jopa vilpittömästi pelännyt sen loppua.

Jaiks! Ihavvitun jaiks! Ja voin vakuuttaa – täysin tarkoituksella. Uniutopia ei ole vain Visokki kysymässä, että entä jos lakkaisi taistelemasta. Se on myös minun kysymykseni. Ja kuinka rujolta tuntuukin, että jopa tilasin sen toiselta kirjoittajalta?

Luovuttaminen on aina helpompaa kuin jatkaminen. Se, väitän, ei ole myöskään aina väärin.

Mistä uniutopia sitten kertoo? Se kertoo yhden mahdollisen version tarinamme lopusta. Osaltaan tämä peilautuu Valkoisen Käden versioon tarinan lopusta, jonka kirjoitin Matorolle tietämättä kontekstista. Tässä Klaanonin bad endingissä esittelin kauhistuttavan helvetin, jossa purppura piipari leijailee jumalana Klaanin yllä. Se on melko ruma ja ikävä, mutta melkeinpä väitän että moista kauhukuvaa eksistentiaalisesti vaarallisempi tarinalle on onnellinen loppu. Vielä pahempaa, jos se on vähän katkeransuloinen ja epätäydellinen, kuten Kapuran uniutopia aivan upeasti on. Minun on aivan uskomattoman helppo kuvitella Klaanon loppumassa samanlaisiin tunnelmiin kuin uniutopiassa, mikä tekee siitä aika monta kertaa likaisemman.

Tähän väliin haluan antaa Kapuran sanoa pari sanaa uniutopian ehdottomasti tärkeimmästä sivujuonesta:

Gaggulabion salissa

”Hei tyttö olen matkalla Alabamaan
Mennään yhdessä leipomoon
Olen matkalla Alabamaan
Kas mestarileipuri oon, mestarileipuri oon
Jee jee jee”

ok gee mutta unohdit sanoa mitään gaggulabiosta. Gaggulabio on avain tähän kaikkeen, jos saamme hänet toimimaan. Hän on leipurimpi hahmo kuin mitä meillä on ennen ollut

Tai siis.

Uniutopia on täynnä pieniä sivujuonia; jos kartoittaa minkä tahansa useasti mainitun hahmon esiintymiset, todennäköisesti saa käsiinsä jokseenkin koherentin kaaren. Tein tämän sekä jäsentääkseni kokonaisuudesta yhtenäisemmän että lisätäkseni feikkilopetuksen tuntua. Klaanonin kokoiselle tarinalle ei voi mitenkään tehdä kaikki juonet siististi loppuun saattavaa epilogia, mutta jos yrittäisi, varmasti haluaisi ratkaista edes tärkeimmät (ja tämän osan kontekstissa Visokin hahmoa eniten koskettavat) kysymykset.

Matoro kätkee sirut, muuttaa yhteen Xenin kanssa ja maksaa viimein Killjoyn television, mikä kuulostaa siltä, että se ratkaisi kaikki ongelmansa off-screen. Mäksä painuu helvettiin (ei kirjaimellisesti) ja jättää jälkeensä isot saappaat, jotka täytetään Samalla; uuden adminin etsimisen prosessi on kivuliaan trauman käsittelyä sekä administolle että koko järjestölle.

Osalla minijuonista on hämyisämpi tai suorastaan vastenmielinen lopputulos. Manu on lopulta niin huono isä, ettei kykene ottamaan vastuuta luomistaan natsivauvoista vaan painuu hänkin helvettiin. Kelvin seuraa (ironisen epätietoisesti) isänsä jalanjäljissä ja hylkää itsekin velvollisuutensa führerina. (Mutta onko tämä itse asiassa good end jos se tarkoittaa, että Kelvin on hylännyt voimafantasiansa imperiumin johtamisesta ja päättänyt isänsä löytämisen olevan sitä tärkeämpää? No ehkä. En minä tiedä, minä vain kirjoitin tämän.)

Yksi sivujuoni kuitenkin kohoaa muiden ylitse siinä suhteessa, kuinka monivivahteinen ja kokonaisuudelle kriittinen se on. Kyllä, puhun Gaggulabiosta – toisin sanoen Gaggugomblegsin noususta ja tuhosta. Käydäänpä läpi tämän koko Uniutopiaa symbolisesti vastaavan leipomon vaiheet maininta maininnalta.

Heidän ohittaessaan uutta leipomoa Visokki kuunteli vain puolikorvalla Tawan kertomusta siitä, kuinka skakdijoukot olivat sodan loppupuolella antautuneet vastineeksi luvasta harjoittaa liiketoimintaa Klaanin kaupungissa.

Mikä päättää, minkä kohtalon Uniutopian kukin hahmo saa? Visokki, varmaan, mutta mitä se tarkoittaa? Yleiseksi periaatteeksi voi etsiä jonkinlaista oikeudentajua: hyvät hahmot saavat suunnilleen sen hyvän lopetuksen, jonka ansaitsevatkin, pahikset selviävät maininnalla siitä että LOL ne kuolivat tai jotain. (Visokin lähipiirin vaiheet kumpuavat suoraviivaisemmin tämän oman hahmokaaren tarpeista, mutta siitä lisää myöhemmin.) Tässä valossa on kiinnostavaa, että kaikista Allianssin jäsenistä juuri Gaggulabio vaikuttaa saavan näinkin arvokkaan lopetuksen.

Mitäs ne muut? Avdea Visokilla oli paljon syitä vihata, joten tämä ei ansaitse mitään muuta kuin täydellisen poissaolon tarinasta – viimeinkin joku tukki sen kusipään turvan. Abzumo ja 001 vertautuvat makutalähtöisen rahilajin johtajina lähinnä Relakiin, joten Visun voimafantasiassa nämä siunataan yhtä lailla haudan lepoon. Ei liene yllätys, että visorakilta löytyy empatiaa muille nazorakeille, joten näiden kohtalo ei sekään ole yllätys.

Zyglakit ovat hieman mielenkiintoisampi tapaus. Matorannäkökulmasta ulkopuolisena lajina liskot vertautuvat nazorakeihin – mainitaanhan ne ensi kertaa (ja muistaakseni myös viimeistä) samassa yhteydessä. Ero Uniutopian muihin tulevaisuuskuviin on se, että onnellinen loppu, johon narratiivi dyglakit heittää, on onnettoman naiivi. Visokin Klaanon fix ficissä dekolonisaatio tapahtuu siten, että kaikki päättävät ollakin ystäviä sen sijaan, että esim. pöllittäisiin toisen alueet ja tehtäisiin jotain kansanmurhia.

Gaggulabiossa leipomoineen on samanlaista energiaa, väittäisin. Tämä murhanhimoinen sotalordi puhdistaa sielunsa ja ryhtyy yhteiskunnan hyvin pyöriväksi rattaaksi ehkäpä yhteiskunnassamme kaikista ihannoiduimmalla tavalla – ryhtymällä yrittäjäksi. Vibat ovat samanlaisia kuin ehdotuksissa siitä, että maanviljelijöiden, sotaveteraanien yms vaikeuksissa olevien ihmisryhmien pitäisi vain opetella koodaamaan. (Olisiko minun pitänyt metaforaa tehostaakseni kirjoittaa Uniutopiaan, että myös kaikista zyglakeista tuli leipureita? Ehkä. Olen pahoillani. Sen detaljin saa halutessaan lisätä ”head canoniinsa”.)

Gaggulabio siis näyttää meille sen, että edes puhtaasta uskosta rakennettu unelmien paratiisi ei aina onnistu tekemään täysin tyydyttäviä ratkaisuja. Visokilla ei ole erityisiä henkilökohtaisia syitä vihata Gaggulabiota, joten on epäselvää, toisiko tämän kuolema kenellekään erityistä iloa. Skakdin voi pelastaa vain Kamala Harrisin uusi talousohjelma, joka lupaa opintolainojen mitätöinnin kaikille sotaveteraaneille, jotka pyörittävät bisnestä vähintään 6 vuotta Klaanin kaupungin vähätuloisimmilla kadunvarsilla. (Huono satamakatu on varmaan sellainen.) Gaggulabio on osoitus siitä ristiriidasta, että ei Visokki halua tappaa mielimaailmassaan kaikkia Bio-Klaanin vihollisia, mutta jokainen ei käänny ystäväksi kovinkaan uskottavasti.

Guardian kertoi hänelle yksityiskohtia sodan loppuvaiheista ja sitä seuranneista tapahtumista. Toinen Tawa oli paljastunut Avden kätyriksi ja häipynyt. Evakot olivat palanneet koteihinsa Nui-Koroon ja muualle saareen ja sen ulkopuolelle. Allianssin johtajat olivat kuolleet, kadonneet tai perustaneet leipomon.

Tällä lorelistalla Gaggulabio on mukana perustavanlaatuisena särönä utopian perustuksissa. Kaikki muu kuulostaa narratiivisesti uskottavalta, arkijärjen mukaiselta ja positiivissävyiseen lopetukseen sopivalta, mutta sitten siellä on se helvetin leipomo. Tämän ei pitänyt olla mikään vitsiosa, mutta siellä se julmettu kakkutehdas seisoo tänäkin päivänä langettamassa synkkää varjoaan Uniutopian vakavastiotettavuuden päälle. Voi melkein kuvitella, että viimeisen lausekkeen kohdalla Guardian pitää pienen tauon, siristää silmiään ja vaihtaa epäuskoiseen äänensävyyn. Visokin hallintaansa ottanut illuusio melkein särkyy.

Kelvin nosti katseensa Gaggulabion uusimmasta luomuksesta, katsoi hetken kohti Visokkia ja sitten ulos leipomon ikkunasta. ”Fesäs… fesässä ajateltiin, että oli hyvä, kun tunsin Fio-Klaanin johdon entuudestaan. Toimivan diflomaattisen suhteen luominen oli tärkeää kummallekin osafuolelle.”

Se, että Visokki alkaa käydä Gaggugomblegsissa säännöllisesti, vain alleviivaa sitä, että tämä itsekin tiedostaa unimaailmaansa sisältä raastavan ärsykkeen olemassaolon. Se ei jätä rauhaan kumpaakaan, ei lukijaa eikä päähahmoa. (Puhe diplomaattisista suhteista painottaa sekin Gaggulabion tilanteen absurdiutta – Visokin ihannemaailmassa niinkin syvälliset ristiriidat voidaan ratkaista siten, että puhutaan asioista kuten järkevät aikuiset. Ei sillä, Labiolla oli varmaan tapaamisissa Tawan kanssa hauskempaa kuin Allianssin kokouksissa, joissa kaikki olivat sille ilkeitä.)

Gaggugomblegsi oli suljettu joitakin viikkoja sitten toistuvien hygieniasäädösrikkomusten vuoksi, joten Visokki ei ollut tiennyt, mihin heidän olisi pitänyt tapaamisen virallisen osan päätyttyä suunnata.

Jos Gaggugomblegsi on salaa Uniutopian tärkein juoni, sen viimeinen maininta on Gaggugomblegsi-juonen ehdoton kulmakivi. Ensiksikin siinä esitellään loppupunchlinenä leipomon nimi. Sanana Gaggugomblegsi tuo pahaenteisesti mieleen itse pommin nimen ja alleviivaa siten sen metafiktiivistä roolia Uniutopian – ja koko narratiivin – vastineena, jonka nousu ja tuho seuraavat Visokin illuusion vaiheita.

Hygieniasäädökset ovat konkreettisena reaalimaailman byrokraattisena elementtinä nekin arjellistava, Gaggulabion redemption arcin järjettömyyden osoittava tekijä. Aiempien pätkien perusteella voisi olettaa, että leipominen oli Labion suurin intohimo, joka jopa voitti tämän mielihalut sotia ja anastaa Bio-Klaanin aarteet. Hygieniassa niin pahasti epäonnistuminen, että keskiaikaisen yhteiskunnan terveysrajoitukset paukkuvat, asettaa epävarmaan valoon sen, kuinka vakava unelma leipominen todella oli skakdille. Pystyykö Gaggulabio sittenkään muuttumaan hyväntekijäksi vaihtamalla miekan kaulimeen? Onko hän pysyvästi ja vääjäämättä moraalin tuolla puolen? Vai olisiko skakdi tarvinnut elämäänsä suurempia muutoksia kuin yrityksen perustamisen?

Tämän lisäksi viimeinen Labio-maininta on alkusoitto koko Uniutopian romahdukselle. Se näkyy ensinnäkin siinä, että Gaggulabion lievästi absurdi kohtalo kumotaan; Visokki ei enää pysty uskomaan unelmiensa kaikista naiiveimpiin osiin. Epäkohtien poistaminen ei kuitenkaan aja unelmien valtakuntaa tasapainoon vaan aloittaa ketjureaktion, jonka seurauksena se arvioidaan kokonaan uudelleen.

Jos Visokki ei oikeasti pystynytkään – tai halunnutkaan – uskoa siihen, että Gaggulabio voi muuntautua kunnon kansalaiseksi perustamalla yrityksen, ilmaan jää leijumaan epämieluisa kysymys: mihin Visokki sitten pystyy uskomaan? Miksi? Ja ovatko uskomukset sittenkään paras mahdollinen lopputulos?

Uniutopian keskeinen jännite on sama kuin Gaggulabion sivujuonessa: kaikki saavat näennäisesti, mutta vain näennäisesti, tyydyttävän lopetuksen. Mitä tulee Visokin henkilökohtaiseen hahmokaareen – ystävät ja perhe hylkäävät adminin, joka omaksuu paikkansa rahien joukossa – on helppoa sanoa, että itse asiassa kaikki tuo onkin tyhmää bullshittia ja Visokin itsevihan tuotosta, mutta tekeekö se siitä yhtään vähemmän validoivaa?

Kirjoitin Visokin ajattelemaan, että tämä on Uudessa Pesässä kaikesta huolimatta onnellinen, ja pystyn aidosti uskomaan siihen mahdollisuuteen. Ei siksi, että Visokki olisi aidosti iloinen ihmissuhteidensa katkeamisesta, vaan siksi, että pahimpien pelkojen toteutuminen on myös jollain tasolla helpottavaa. Visokki mietti koko elämänsä, kuuluuko pysyvästi rahien maailmaan, ja Uniutopia vastaa: joo, ehkä, varmaan? Se on vastaus, joka on omalla tavallaan riipaisevan tyydyttävä. Se tarkoittaa, että enää ei tarvitse sietää toisen maailman haasteita – Uniutopia vetää äärimmilleen Visokin epävarmuudet liittyen työhön adminina ja suhteiden eri lajien edustajiin ylläpitämiseen.

Se ei tietenkään ole Uniutopian loppu, koska Avden Visokin mielestä poimima good end ei ole eikä voi olla lopullinen sellainen. ”Syvin halu” on houkutteleva mutta epäselvä käsite; kenellä on valta päättää, mitä se todella on? Visokki voi kokea olonsa tyytyväiseksi syvimmät pelkonsa ja epävarmuutensa validoivassa feikkimaailmassa, mutta tarkoittaako se, että se on paras mahdollinen lopputulos? Entä mitä jos Uniutopia toimisikin toisin päin – mitä jos Visokki heräisikin maailmassa, jossa on toan kehossa oleva Tawan vaimo? Olisiko hän tyytyväinen siihen? Edustaisiko se silloinkaan hänen syvimpiä haaveitaan vai ainoastaan sitä, mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä?

(Joku saattoi huomata, että tämä on myös Mustan kissan tangon teema. Vau aivan kuin nämä olisivat salaa yhtenäinen tarina tai jotain???)

Kuten Gaggugombleksikin, Uniutopia joutui lopulta laittamaan lapun luukulle. Leipomon synti oli hygieniasäädösten rikkominen, mutta toivemaailman rike oli monimutkaisempi – se syyllistyi essentialismiin, jossa jokaisen todelliset haaveet ja halut ovat sisäänrakennettu totuus, eivät elämän myötä kehittyvä ja rakentuva, sirpaleinen ja epävarma kokonaisuus. Toisaalta Gaggugomblegsi syyllistyi Uniutopian osana samaan yrittäessään kaivaa Gaggulabiosta väkisin naiivia ”hyvää lopetusta”, joka ei vaadi itsetutkiskelua tai eri vaihtoehtojen kokeilemista.

Ja siksi Gaggulabio-juoni on salaa Uniutopian (jos ei koko Kone kasin???) tärkein juoni, joka todella sanoo jotakin yhteiskunnasta, jossa elämme, leivoksista, joita syömme, ja minäkuvista, jotka käsitämme muuttumattomiksi, itsestäänselviksi totuuksiksi, jotka joku kusipää baby voi taikoa oikeiksi nukuttamalla meidät koomaan.

^ Kiitti Kapu.

Uniutopian viesti on nähdäkseni aika melankolinen tietyssä kauneudessaan. Visokki saa sen, mitä haluaa, mutta ei ole tyytyväinen, koska jokin tuntuu puuttuvan. Koska jokin on edelleen väärin, eikä Visokki voi edes täysin kuvitella sellaista versiota tarinasta, jossa on onnellinen. Lopussa hän kohtaa Tawan ja ymmärtää utopian valheeksi. Loppu on ehdottoman katkeransuloinen, kun hän palaa Koneeseen tekemään todeksi haaveen, jonka näki tapahtuvan.

Outoa kyllä, tämä osio ennen Klaanon-nappia on ”se oli kaikki vain unta”-paljastuksineenkin mielestäni aika kaunis lopetus koko Klaanonille. Se tarjoilee potentiaalisen voiton ja jättää meidät tilanteeseen, jossa voiton mahdollisuuteen uskova Visokki yrittää tehdä kaikkensa saadakseen sen tapahtumaan. Tämä avoin lopetus on nähdäkseni oikeasti todella tyydyttävä ja täysin Klaanonin arvoinen lopetus itsessään.

Mutta siinä on Klaanon-nappi.

Sinä haluat tietää, etkö haluakin?

Sinä haluat kurkistaa verhon taakse.

Sinä haluat nähdä totuuden.

Päivänsarastus

”Pimeä tähti, hyväile mua
Ole helvettini valo
Opeta mua”

Ikaros lensi liian lähelle aurinkoa ja huonosti kävi.

Orfeus ei luottanut rakkaaseensa, Eurydikeen, ja katsoi tätä, ja huonosti kävi.

Totuus on ennen kaikkea kipua. Totuus on myös aina aika rumaa. Totuus on usein niin monisyistä, että subjektiivinen reaktio siihen sattuu. Totuus on optimismin mahdollisuudet pois polttavaa kyynisyyttä.

Totuus on tilastoissa ja laajemmissa trendeissä ja vääjäämättömissä tieteellisissä faktoissa siitä, että kaikki on jatkuvasti luisumassa kohti helvettiä.
Totuus on aika kelju juttu.

Kai muistin painottaa, että Kone on Trump-Klaanonia? Pelon enkelin Obama on jo kaukana. Toivoa ei täällä ole näkyvissä, vain kompromisseja ja kauhua. Kaikki, mikä tapahtuu Klaanon-napin jälkeen on seurausta siitä, että Visokki työntää uniutopian tarjoaman haaveen pois. Samalla tapaa kuin Äänen kohtalo muuttuu todelliseksi vasta kun Näkijä katsoo tätä, muuttuu Visokin valinta astua takaisin Koneeseen todelliseksi ja rujoksi, kun nappia painetaan ja Tervetuloa Koneesen ääretön: Päivänsarastus paljastuu. Jälkinäytös olisi voinut olla kaunis jälkinäytös koko Klaanonille, mutta yhdellä painalluksella se kaunis utopia on pilalla. Musta aurinko nousee.

Päivänsarastus on suvereenisti vaikeinta Klaanonia, jota olen kirjoittanut, koska sille kasautuu niin paljon payoffia. Vastauksia, mutta myös emotionaalista payoffia. Osion miljöönä toimiva huuruinen vaihtuvien unikuvien vuoristorata on lopulta ainoastaan estradi Visokin ja Avden dialogille, jolle annetaan melkoinen avainasema.

Mutta mikä edes on shakkipeli uskon ja tyhjyyden välillä, ja mikä on punainen osapuoli? Miksei sinistä? Miksi sitä ei edes ole? Toivon ainakin avanneeni silmiä sen suhteen, että Avden shakkipeli ei ole kovin konkreettisesti Bio-Klaani ja Allianssi, vaan narratiivinen. Usko ja tyhjyys eivät ole eksplisiitisti hyvä ja paha, vaikka Avden sympatiat ovat ehkä laajemmin uskon puolella. Tavoilla, joita sivutaan myöhemmin Kuulapsessa, on Avden koko modus operandi hyökkäys itse narratiiviin.

Avde ei välttämättä tee koko Klaanonin skaalalle kovin mittavaa vahinkoa suunnitelmallaan, mutta Avden filosofia elää loisena tarinan jokaisessa rakenteessa. Olenko valkoinen vai musta nappula? Mikä on minun paikkani Punaisen Kuninkaan hovissa? Tietyllä tapaa tämä on kannanottoni Avden syntymäajan, 2010-luvun trendikkäimpään pahiskategoriaan eli Pahaan Shakkimestariin.

Paha shakkimestari on voimakas, koska narratiivi maalaa kaiken tämän tekemäksi. Paha shakkimestari on erityisen hyvä siinä, koska osaa pelata tunnereaktioita, ei siksi, koska on 250 ÄO mega brain boy joka on vain hyvä shakissa. Shakkimetafora vaatii sen uskomiseen, että kaikki muut ovat pelkkiä pelinappuloita ja vailla agenssia. Narratiivin joka tasolla elää shakkimestarin presenssi lähinnä vainoharhan myötä: mitä jos tämäkin on hänen aiheuttamaansa?

Kaikkein perversseintä Avden narratiivisessa kontrollissa on se, että se kehtaa olla vielä ehkä oikeamielistä. Avden sanojen ylle venyy nähdäkseni Päivänsarastuksessa aika ristiriitainen tunnelma. Toisaalta kasi on meillä tiukasti mielessä ja Avden oikeamielisyys tuntuu siinä valossa aika helvetin kyseenalaiselta, mutta toisaalta… eikö uniutopia ollut hyvä? Eikö se ollut kaunein mahdollinen lopetus, joka on nyt edes kuviteltavissa? Se, että Visokki pakenee siltä, koska se ei ole totta, herättää samalla tapaa inhimillisesti pelottavan kysymyksen kuin ”mutta haluaisinko herätä Matrixista”?

Haluaisitko?

Kirjoittaessa jotenkin perverssisti tulee omaksuttua aina näkökannat ja samaistumiset kaikille hahmoilleen. Minä olen Visokki, joka ei voi hyväksyä asioita, jotka eivät ole totta, mutta minä olen myös Avde, joka häikäilemättä korjaa narratiivia joksikin kauniiksi silloinkin, kun se on vain joukko rikkinäisiä sirpaleita.

Päivänsarastus ennen kaikkea rikkoo nähdäkseni molempien päähahmojensa myytit. Avde, tai ainakin Punainen Mies, on inhimillinen, virheitä tekevä, pikkumainen olento, jonka kontrolli narratiivista on ehkä vaarallista, mutta ei niin perusteellista, kuin tämä on epäsuorasti antanut ymmärtää. Uskoakseni se, että Visokki vain löi Avdea turpaan oli ensimmäinen asia, jota Avde ei koko tarinan aikana osannut odottaa. Visokki lyömässä Avdea turpaan on minä ottamassa nyrkin naamaani myöntävästi, että tämä ei ole tarina, jossa nokkelin juoni voittaa. Se on myös minä kyllästyneenä Avdeen ja lyömässä häntä turpaan.

Melko pian sen jälkeen Avde varmistuu käytännössä Kuulapseksi ja ottaa melko kummastuttavan inhimillistävän askeleen. Avde, tai ainakin Punainen Mies, on Pikkuinen. Mitä helvettiä siitä pitäisi olla mieltä? O-ou, olemme lipumassa Kuulapsi-analyysisektorille, tehdään väistöliike pois sieltä!

Mitä taas tulee Visokin myytin rikkomiseen… o-ou. Se on menoa nyt.

Vanhemmuus, emotionaalinen hyväksikäyttö, hyväksikäytön kierre, puretut traumat, identiteetti

”Psykoanalyysi
Psykoosi ja hypnoosi
Ovat takaportti Liisan ihmetraumamaahan
Kivun leikkimökkiin palata saanhan”

No niin saatana.

Avden loisverkosto perustuu siihen, että se voi takertua suurimpiin haluihin ja haaveisiin ja tulla yhdeksi niiden kanssa – ikään kuin valjastaa ne rakennepalasiksi Verstaan ylläpitämisessä. Ihan vain jo narratiivisesti ja hahmopsykologisesti tämä on melko suurta, sillä loiset voi todistetusti voittaa vain yhdellä tavalla: luopumalla haaveista ja haluistaan.

Tämä on payoff sille, miten Visokki pääsi loisestaan eroon: Visokin loinen on Tawa. Tawa antoi Visokille toivon paremmasta, kuvan siitä, mitä muuta voisi itse olla, jopa nimen. Sitten Visokki kohtasi muiston siitä, että Tawalla oli joskus ollut Nimdan siru, ja kohtasi sen kauhistuttavat implikaatiot. Kuka ihme Tawa on? Onko se, mitä heillä on, edes erityistä?

Ja aivan yhtä epäterveellisesti kuin tämä koroke oli rakentunut, särkyi se pirstaleiksi.

Visokin ja Tawan suhde on Kone kasi/äärettömän emotionaalinen kiinnekohta. Halusin kuitenkin alleviivata, että vaikka se suhde on ihana ja pörröinen ja kaunis, kaikki sen lähtökohdat eivät ole täysin terveitä. Rakkaimmissakin ystävyyssuhteissa on myrkyllisiä piirteitä ja haudattua kipua.

Meille on näytetty kautta Klaanonin, että Visokin ja Tawan suhteessa Visokki on se rationaalinen ja rauhallinen ja Tawa se, jonka voimakas emotionaalisuus aiheuttaa tälle pelkkää kipua. Täten Visokki erottuu kaksikosta sinä tyyppinä, jolla on enemmän paskansa kasassa. Onkin aika pitkään vaikuttanut siltä, että Tawa on se, joka nojaa enemmän Visokkiin.

Kuitenkin Visokin taustatarina, kuten Tawankin, on kipua täynnä. Relak on sanalla sanoen ehkä hirvein hahmo, jonka olen tarinaan kirjoittanut. Rakastan sitä, miten Matoro teki hahmoon sympaattisen kulman Visokin origin storyssa – siis mitä, se päästi Visokin menemään? Se oikeasti välittää? Ei ai että ihanaa, se silittää sen päätä ja kertoo, että se on erityinen!

Tämä ehkä teki sitä, mitä aioin paljastaa ihan vähän pahemmaksi.

Relak on itsekin hyväksikäytön kohde. Hänellä on Arkkimakutaan jonkinlainen perverssi ja aika vastenmielinen suhde, jossa samaan aikaan ihailee ja pelkää tätä. Turhautumat tästä kilpeytyvät Visokkiin, vaikka Relak pitää tätä lapsenaan ja kauneimpana luomuksenaan. Relakin itseviha tulvii ulos hänen oman lapsensa päälle. Nähdäkseni tämä tanssi inhimillistävien lempeyden osoitusten ja hirvittävän väkivallan välillä tekee Relakista jollain inhimillisellä tavalla yhtä kuvottavan kuin Arkkimakuta. Koska Relak uskoo välittävänsä. Hahmossa ilmenee aika monta oikeiden narsististen hyväksikäyttäjien piirrettä.

Kyllä minä pari kertaa mietin, haluanko pudottaa hyväksikäyttö sub textiä bionicle fan ficiimme, mutta kun tätä tekee kymmenen vuotta, niin jossain vaiheessa kai vain päättää, että haluaa kirjoittaa aika isoista asioista. Pelon enkelissä nämä teemat olivat väittääkseni jonkin verran diskreetimpiä, tässä ne raahataan aika näkyville. Relak on Arkkimakutan hyväksikäytön kohde ja on pakottanut itsensä rakastamaan tätä, ja se itseinho sataa hänen kauneimman luomuksensa, Visokin ylle.

Jotenkin pervointahan on, että aikajanan viimeisessä pisteessä, jossa Relakia nähdään, hän päästää Visokin menemään. Todellisen narsistin merkki on jättää uhreilleen (ja ehkä lukijalle?) epäilys siitä, että välittikö hän lopulta kaiken aikaa? Takaumien asettaminen tähän järjestykseen kuitenkin ehkä alleviivaa sitä, että sympattavan hyvyyden etsiminen Relakista on turhaa ja vaarallista. Hyväksikäyttäjät kuuluu ennen kaikkea leikata elämästään.

Visokki on nonbinary mitä häh?

”Girls who want boys
Who like boys to be girls”

Kapura on usein sanallistanut Visokin hahmossa elävän trans-alatekstin. Tämä on aika luonteva, kun huomioi, että hahmon mieliminä on jonkinlainen visorakin toa-sona (minuun sattuu). Kone alleviivaa erittäin voimakkaasti, että hahmo on sellainen Tawan takia. Uppoan siihen eräästä kulmasta.

Visokin suhde Tawaan ei ole ehkä täysin terve eikä täysin rehellinen. Visokki kohdistaa itseensä aika paljon odotuksia Tawaan pohjaten, joiden kanssa ei ehkä ole ihan sataprosenttisen okei, mutta jotka tuntuvat omilta. Silti jokin mättää. Estääkö käsittelemätön trauma Visokkia puhkeamasta vielä täyteen kukkaansa, löytämästä itseään? Ehkä. Vai onko edes Tawan tarjoama identiteetti Visokille täysin oma?

Visokki elää outojen binäärien välissä. Ehkä todellinen minuus, jota tämä etsii, löytyy jostain skaalalta visorak-toa, ei sen kummastakaan päästä. On mielestäni erittäin hyvä tulkinta, että Visokin haave oli vain voimakas vastareaktio hänen karulle visorak-taustalleen, eräänlainen pyrkimys kontrolliin. Visokin ihanneminä voi hyvinkin olla janalla lähempänä toaa kuin visorakia, mutta se on silti jossain sillä janalla, ehkä jopa hyvinkin keskellä – ja se on okei ja hyvä!

Binäärien rikkomisesta lisää Kuulapsen analyysissä. (Voi saatana.)

Vähän jännältähän se tuntuu kirjoittaa toisen tyypin minähahmoon queer-alatekstiä, m-mutta kun se tapahtui luonnollisesti tarinan tarjoamilla aineksilla!!!! Ja aika paljon vähemmän outoa se minusta on kuin se, että minähahmoni käy veriseen sotaan yhden pitkäaikaisimmista ystävistäni ’minähahmon’ kanssa.

Eiväthän nämä nyt ole olleet minähahmoja aikoihin, mutta tuntuu myös epärehelliseltä olla ottamatta tätä kummallisuutta pöydälle. Enemmän outoa tämä minusta on kuin se, että kirjoitamme joillain leegoukoilla. Tietyllä tapaa tällaisten villien statementien tekeminen on minusta rauhoittavaa siksi, koska se tekee hahmoista enemmän hahmoja kuin elämässäni esiintyviä oikeita ihmisiä.

Ei ole asia, joka aiheuttaisi minussa aktiivista kauhua, mutta mielestäni aika mielenkiintoinen kysymys Klaanonista! Tässä mielessä olemme jossain oudolla janalla internet-romaanin ja roolipelin välillä. Sekin on okei ja hyvä.

Reikä kaiken keskellä

”There’s a crack in everything
That’s how the light gets in”

Mustan Auringon laajemmasta tarinallisesta luonteesta en tiedä, kuinka paljon edes uskallan puhua. Vihjeet on viljelty kaikkialle tarinaamme ja tämä kosminen mysteeri on leijaillut taikajuonijuttujen yllä jo vuosia. Olihan se jopa Rastaan kirjaversion takakannessa.
Koneen näkökulmasta Musta Aurinko edustaa monta asiaa. Totuus. Nihilismi. Masennus. Visokki katoaa Mustaan Aurinkoon päädyttyään niin syvälle epätoivoon, että haluaa vain tietää kaiken. Ja vähemmän yllättäen se kaikki on liikaa.

Ikaros, Orfeus, Prometheus. Totuus tuo pelkkää kipua. Ja siinä totuudessa on vaikea olla näkemättä muuta kuin omat virheensä.

Joku kuitenkin vetää Visokin pois kuilusta. Mikä Tawa tämä on? Koneen mielikuvitus-Tawa kuolleista heränneenä? Oikea Tawa jollain tapaa? Peilitär? Mites Tawan särki? Mites Peilittären särki? Uusi iteraatio loisesta?

Vastaus, jonka nähdäkseni tarjoilen, on…

… niin mitä väliä sillä on?

Visokin pelastaa mustan kuilun pohjalta ei usko, ei toivo, vaan se kolmas.

Uskoa ja tyhjyyttä voimakkaampi on usko tyhjyyden voittoon. Voittaako usko tyhjyyden voittoon, nihilismi?

… vai usko voittoon tyhjyydestä?

Mikä on oikeasti tärkeää? Saada kaikki se mausteinen lore? Vai olla sinut itsensä ja rakastamiensa kanssa?

Toivottavasti kukaan ei harmistu siitä, että lopulta olen sitä mieltä, että lore on ehdottomasti toissijainen inhimillisten tunteiden tiellä! Klaanon on ehkä uskomaton palapeli, mutta nähdäkseni millään siitä ei ole väliä ilman tunnesiteitä.

Haluan painottaa tässä jo nyt, että olen ensisijaisesti pehmo ja toissijaisesti paha shakkimestari. Palataan tähän ehkä joskus.

Epilogi

”The end is the beginning is the end”

Tästä en tiedä, onko minulla edes sanottavaa. Samalla tapaa, kuin en ole kovin kiinnostunut puimaan piilotettuja lorepaljastuksia ja shakkikuvioita, en tiedä mitä sanoa loppupuolesta, mitä tarina ei itse paremmin sanoisi.

Nähdäkseni Kone viimeistellään määritelmällisesti aika katkeransuloisesti. Visokin erävoitto Avdesta on lähinnä pikkumainen nyrkki naamaan. Todellisuuden puolella odottaa verta ja hikeä ja kyyneliä, kun seikkailun fyysisen maailman lopputulos paljastuu kamalalla ja surullisella tavalla Matoron vuotaessa kuiviin. Toisaalta loppu demonstroi aika hyvin myös Bio-Klaania sellaisena turvaverkkona, joka se voi parhaimmillaan olla. Halusin antaa Kupelle tässä aika valtavan roolin osana 273:n suurta kohtausta, koska Kupe on määritelmällisesti varmaan tarinamme puhtoisin sankari.

Pasifisti ensihoitaja-kirurgi-toa, ihavvitun husbando-materiaalia. Shipatkaa sitä jonkun kanssa! Shipatkaa!

Vittu! Saatana! En aio luovuttaa!

Katkeransuloisinta lopussa ovat nähdäkseni viimeiset Visokki-Tawa-kohtaukset. Visokki ja Tawa eivät ehkä ole olleet parhaita ystäviä toisilleen — mutta he ovat parhaat mahdolliset ystävät. Tämä Night in the Woodsista lainattu fraasi on upea ja sattuu koska se on totta. Ei voi rakastaa toista satuttamatta tätä joskus. Missä tahansa pitkäaikaisessa suhteessa on odotuksia, jotka eivät ole tasavertaisia, ja käsittelemättömiä kipukohtia, jotka purkautuvat vääjäämättä. Nähdäkseni Koneen finaali jättää Tawan ja Visokin jos ei täydelliseen paikkaan, niin ainakin matkalle johonkin terveempään… ja ehkä tasapuolisempaan?

Tämän nojalla on lähes julmaa, kuinka sequel hookina toimiva Nimdan siru pilaa sen hetken. Sellaista elämä nähdäkseni on.

Täyttä helvetin pyllysirkusta.

Lopuksi

”Voi perkele! On se vaikeeta saatana!”

On vähän mahdotonta eritellä Konetta sen tuotantoprosessista. Kasi olisi ollut aika erilainen, jos olisin puskenut sen ulos alkuperäiseen aikaansa. Se, mitä välissä tapahtui, vaikutti lopulliseen muotoon, jonka teksti sai. Vartuin välissä kirjoittajana ja ihmisenä ja minulle tärkeät asiat kirjoittamisessa muuttuivat ja elivät omaa elämäänsä. Tuntuu ehkä jälkeenpäin siltä, että kesti aika kauan edes saada selville, mistä Kone 8 oikeasti kertoo.

Tällä nojalla on vaikea olla näkemättä sitä yhtenä itselleni tärkeimmistä Klaanon-osista. Sellaisiahan nämä elämää suuremmat osat ovat ihan vähän taipuvaisia olemaan, henkilökohtaisia. Koneen tarina on kokonaisuutena muutenkin tietty aika häilyvä rajapinta henkilökohtaisen ja julkisen välillä. Loisverkko ja yhteinen uni ovat ehkä isoimpia asioita tarinassamme ja levittävät valtavan varjonsa sen ylle, mutta silti vaikuttavat lähinnä yksittäisiin hahmoihin.

Tuntuu vähän WatchMojo presents KONE 8 EXPLAINED -tierin tyhmältä sanallistaa tämä, mutta yhteinen uni on myös todella häikäilemätön metafora Klaanonille itselleen. Mitä kaikkea Verstaassa voi nikkaroida? Ovatko unelmat hyviä ja pahoja vai vain tunnetiloja töissään? Voivatko ne muuttua? Riippumatta siitä, kuinka kusipää Avde mahdollisesti on, mitä jos utopia onkin hyvä juttu? Mitä ihmettä edes meinaa yhteinen uni, ja miten se pitäisi samaistumispintana kohdata? Ideologiana? Sukupolvikokemuksena? Haaveena? Kenen tahto voi taivuttaa unta, ja ovatko unet kauniimpia pelkkinä unina? Onko todellisuus oikeasti määritelmällisesti ruma?

Onko olemassa kone, joka ei tapa individualismia, ja miten sellaisen rakentaa? Osaan näistä kysymyksistä palaan ensi kerralla. Osa niistä löytyy itse luvusta. Osan löydätte varmaan vain itsestänne.

Muistakaa vain, että niin kauan kuin auringot ovat taivaalla ja horisontti näkyy, Trump ei ole voittanut.

Ensi kerralla osa 2/2, jossa Päivänsarastus väistyy ja tuijotamme kuita, kun sukellamme KONTROVERSIAALI ZONELLE.

Kommentit

  1. pitäisi ehkä kommentoida tätäkin vaivannäön tasolla “klaanon-kommentti” kun se on kuitenkin teksti johon on nähty jotain vaivaa + aika hyvä sellainen

    Mielenkiintoista lorea kulissien takaa. Oudointa tämän kaiken lukemisessa se, että valmiista kasista tuotantovaikeuksia ei juurikaan näe – rakenne on itsessään melko eheä ja johdonmukainen ja vaikuttaa jotenkin vaivattoman ilmiselvältä sen puolesta, kuinka siististi itse pommikin on pilkottu osiin. Tuntuu, ettei palasia ole hirveästi varaa liikuttaa. Kai kyseessä on se, että tosi onnistuneesta Klaanon-osasta ei vain lähtökohtaisesti voi sanoa, syntyikö se helposti ja luontevasti vai onko vuosien grindaamisen, uudelleenkirjoittamisen ja editoinnin tuotosta. Silloin jumalattoman editointicrunchin alussa minä luin tuosta version, jossa oli yksi kohtaus vähemmän, mutta teksti oli tuotantohelvettiinsä nähden minusta yllättävän hyvää jo silloin.

    Ehkä hyödyllisin näkökulma itse luomisprosessista oli huomio siitä, kuinka sen ulkoistaminen, mitä oli mahdollista ulkoistaa, lopulta kannatti. On aika helppoa juuttua áüţêũŗ-mentaliteettiin, jossa vain Itse Tekijä jumalallisine suunnitelmineen voi hakata kiveen pyhän Klaanon-osan juuri oikealla tavalla, mutta minkään ulkoistaminen ei ole minuakaan ikinä kaduttanut. Vieraskirjoittajilta löytyy usein hyviä näkökulmia, ja mahdolliset puutteet paikkaa helposti muiden osioiden kontekstilla ja pienillä muutoksilla auteurin puolesta. Vuonna 2020 tämä on ehkä ilmiselvää sanottavaa, mutta nykyinen, hajautetumpi ja yhteisöllisempi prosessi olisi varmaan kuulostanut oudolta viisi vuotta taaksepäin. Minusta ainakin.

    ja siis ok mutta kupe-shippauksia ei uskoakseni ole ensisijaisesti siksi että se on kohdannut muita hahmoja lähinnä työasioissa ja on liian kunnollinen jäbä ajatellakseen että vau onpa matoro hot samalla kun asentaa sille uutta proteesia. jonkun pitäisi varmaan kirjoittaa se tekemään joskus jotain muutakin. kupe ansaitsee vapaa-aikaa :sadcat::sadcat::sadcat:

Jatka keskustelua: bioklaani.fi

Osallistujat

Avatar for Bio-Logi Avatar for Kapura

Vastaa