Arveluttava adaptaatio

Surkeiden sattumusten sarjan Netflix-sarjaversio on kokonaisuutena lähinnä hämmentävä. Useimmiten se on ihan kelpoa sovitusta maailman ainoasta hyvästä YA-kirjasarjasta. Parhaina hetkinään se kohoaa jo valmiiksi loistavaa lähdemateriaaliaan korkeammalle ja tekee muutoksia, jotka hyväksyisin mukisematta alkuperäisteoksiin. Ja huonoimmillaan… no, en ole koskaan nähnyt toista adaptaatiota, joka olisi pintatasoltaan yhtä uskollinen, mutta sanoisi tismalleen päinvastaista.

Pureudun yksityiskohtiin pian, mutta ensin pois alta eräs piinaava kysymys: ”Kannattaako sitä sitten katsoa?” No, jos olet kunnon kansalainen, jolla on jo Netflix-tilaus (tai Matorolta loisiva roisto), se ei maksa mitään muuta kuin aikaa, joten lienee kannattavaa ainakin vilkaista, onko sarja tyyliltään ja aiheiltaan mieluinen. Viimeisen jakson kohdalla kannattaa tosin sulkea laite, marssia kirjastoon ja napata mukaansa Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarjan 13. osa, Loppu. Viimeisen kirjan vastine on ainut, joka ei ole millään tasolla hyvää televisiota eikä hyvää adaptaatiota – siitä tosin lisää myöhemmin.

Tämä arvostelu on aika broilerivapaa, koska luulen, että muuten tätä lukisi ehkä yksi ihminen. Jos on ehdoton spoilerinatsi, joka ei halua tietää taideteoksista mitään ennalta, voi kääntyä pois, mutta muuten juonipaljastustaso on sellainen, kuin olisimme viihtyisällä kahvihetkellä ja referoisin lyhyesti, mikä juuri katsomassani tv-sarjassa oli hyvää, mikä huonoa ja mikä vain audiovisuaalis-narratiivinen konstruktio työssään. Temaattisia yleislinjoja kyllä käsittelen, joten kannattaa lopettaa lukeminen, jos se kuulostaa liian pahalta spoilerilta.

Tarpeellinen tarinatiivistelmä

Ai joku ei yhtään tiedä, mistä kirja/televisiosarjassa on kyse? No siis siinä on jotain orpolapsia, ja sitten sattuu surkeita sattumia, ja sitten ne menevät uuteen paikkaan, ja sielläkin sattuu jotain surkeita sattumia. Toista yhteensä 13 kertaa.

Sitten on joku salaseura, johon kaikki hahmot salaa kuuluvat, ja tämä olisi pelkille kirjoille ihan merkittävä juonipaljastus, mutta adaptaatio alkaa kuumotella sitä suunnilleen ensimmäisestä jaksosta lähtien, joten se on jo oikeastaan osa tarinan peruspremissiä. Alkuperäisissä tämä juoni alkoi myöhemmin: kustantaja ei sitoutunut heti alussa kaikkien 13 kirjan julkaisemiseen, joten kirjailija pääsi aloittamaan sarjan varsinaisen myyttiarkin vasta kirjassa 5. Netflix yritti käsitellä aihetta jo ensimmäisellä kaudella aika huon- voi vittu aloin vahingossa jo kritisoida. Ehkä kerron ensin, mistä pidin.

Yllättävä ylistys

Suunnilleen kaikki, mikä tulee mukaan muutettaessa kirjasarjaa tv-sarjaksi, toimi hyvin. Näyttelijät olivat pääsääntöisesti hyviä, mitä nyt lapset kankeita alussa. Kirjojen anakronistinen, epätodellinen satiirimaailma on tuotu eloon onnistuneilla visuaalisilla ratkaisuilla. Kertojan mukaantuominen tv-sarjaan onnistui niin hyvin, että sen hyväksyi aika nopeasti osaksi sarjan tyyliä.

Valitan myöhemmin siitä, että sarja vastaa mysterys nui -kysymyksiin, jotka olivat alkuperäisissä hyvästä syystä vailla vastausta, mutta joitakin juonia laajennettiin ihan hyvin: esimerkiksi kirjassa 12 ohi vilahtavat taustatarinaimplikaatiot muutettiin hyväksi takaumakohtaukseksi. Voin hyväksyä vähemmän hienovaraisuuden, kun alkuperäisten jumalattoman monimutkainen, sivulauseissa lukijalle syötetty taustajuoni oli selvästi suunniteltu huomattavaksi useiden lukukertojen aikana. Tämä on sellaista kamaa, mitä adaptaatio saa minusta tehdä.

Parin antagonistihahmon roolia kirjan 10 adaptaatiossa laajennettiin niin luontevasti, että katsoja, joka ei ole lukenut kirjoja, ei varmasti osaa sanoa, mikä on uutta ja mikä vanhaa. Sarjan parhaimpina hetkinä käsikirjoittajat siivoilevat jälkiviisaasti kirjojen sotkuja ja tekevät yhteyksiä, jotka tuntuvat niin ilmiselviltä, että niiden poissaolo alkuperäisissä kummaksuttaa.

Kirjan 11 juoni laitettiin täysin silppuriin: tapahtumia uudelleenjärjesteltiin ja keskeinen hahmo leikattiin pois kokonaan. Se oli silti hyvä, mikä kertoo siitä, että käsikirjoittajat ymmärsivät aina välillä adaptoimaansa tarinaa niin hyvin, että onnistuivat tekemään temaattisesti uskollista jälkeä rajuista juonellisista muutoksista riippumatta.

Aina välillä käsikirjoittajat eivät ymmärtäneet adaptoimaansa tarinaa niin hyvin.

Mitättömät moraalidilemmat

Muistatteko sen salaseuran? Kirjat ja niiden expanded universe -materiaali esittävät sen lopulta moraalisesti harmaana (tai jopa täysin pahana), mutta tv-sarjan käsikirjoittajat ovat eri mieltä. Käsikirjoittajat ovat sitä mieltä, että on vitun AWESOME kuulua sivistyneistöeliitin salaseuraan ja ajaa taksii täysillä ja lukee Anna Karenina.

Tämä on hämmentävä muutos, koska tarinan yleislinja on, että kaikki orpojen huoltajat ja muutkin aikuiset pettävät nämä jollakin tavalla, esimerkiksi olemalla pahoja, olemalla hyväntahtoisia mutta oikeasti huonoja vanhempia tai kuolemalla saatana. On vain tämän teeman luontevaa jatkoa, ettei salaseura tavoitteineen ja menetelmineen ehkä olekaan eettisesti puhdas, mutta tv-sarja on eri mieltä, mikä ei tee hyvää lopetuksen teemoille.

Mukaan tulee myös (lisää) epämiellyttäviä klassistisia sävyjä, kun hyviä ja pahoja vaikuttaa erottavan ensisijaisesti oikeinkirjoitustaito ja tieto kirjallisuuden klassikoista, ja tv-sarja ei tätä asetelmaa kyseenalaista tai kritisoi. Kyseisen salaseuran pahuus elää kyllä suuuuuubtextinä sarjassakin, mutta muun muassa tämän seikan vuoksi olisin toivonut sitä käsiteltäneen edes vähän enemmän.

Moraalinen monitasoisuus kärsii muuallakin: kun päähahmot joutuvat vaikean valinnan eteen, tilannetta lievennetään tai se kuvataan vähemmän dramaattisesti melko säännönmukaisesti. Tämäkin tekee hallaa teemoille, koska kirjojen keskeinen kysymys on, tuomitsevatko huonot olosuhteet ihmisen paheelliseen elämään. Kirjojen versiot päähenkilöistä voivat ihan uskottavasti pohtia, ovatko aina tehneet oikeita valintoja, mutta tv-sarjassa näin ei tapahdu.

Lievän spoilerinen esimerkki edellisestä: kirjoissa päähahmot kaivavat kuopan, johon aikovat houkutella erään antagonistin. Netflixin puolella tämä putoaa vahingossa kuoppaan, joka sattui jo olemaan siellä. Kyseessä on täysin järjetön muutos, jolla ei ole mitään muuta perustetta kuin siloitella päähenkilöiden eettisyyttä, mikä on aika outo tavoite, jos tarinan keskeinen teema on, ovatko ne hyviä vai pahoja vai vain orpolapsia työssään.

Vastuuttomat vastaukset

Sinut on palkattu käsikirjoittamaan suosittujen lastenkirjojen Netflix-adaptaatiota. Niissä sattuu olemaan mysteeri, johon ei lopulta anneta minkäänlaista vastausta. Jos olet järki-ihminen, saatat ymmärtää, että sillä voi olla jokin tarkoitus: ehkä mysteeri ei isossa mittakaavassa ollutkaan tärkeä? Ehkä kirjat yrittävät sanoa, että kaikkia vastauksia ei voi saada? Onpa hankalaa!

Mitä teet?

OIKEA VASTAUS: hmm, ehkä se on niin tarkoituksella

VÄÄRÄ VASTAUS: keksi mysteerille ratkaisu, joka on suunnilleen tasoa LITERATURE THEORY: The TRUTH About the Sugar Bowl! eikä vaikuta juoneen mitenkään

Henkisesti minut tappaa ehkä eniten se, että käsikirjoittajien vastaus oli a) omaa sepitystä eikä kirjailijan alkuperäinen ajatus b) tarinan logiikkaan sopimaton ja vielä c) ei lähellekään paras, jonka fanikunta oli kirjojen perusteella keksinyt.

Tämäkin oli muuten siinä viimeisessä jaksossa, jota ei kannata katsoa (paitsi ehkä sen alkuun ja loppuun lisätty kehyskertomus, joka oli ihan kiva).

Falski feminismi

Alkuperäisteokset olivat ilmestymisajankohtaansa nähden yllättävän progressiivisia, mitä tuli sukupuoleen – kolmesta päähenkilöstä kaksi on naisia, ja antagonistien ja sivuhahmojenkin sukupuolijakauma oli melko tasainen. Mikä tärkeintä, naishahmoja oli suuri kirjo, johon kuului muutama kirjojen temaattisesti tärkein ja moraalisesti monimutkaisin hahmo.

Sarjan käsikirjoittajille tämä ei kelvannut, koska nämä tykkäsivät tosi, tosi paljon GENEERISISTÄ VAHVOISTA NAISHAHMOISTA. Niin paljon, että Kit Snicket ja Olivia Caliban, mainitut temaattisesti tärkeät ja moraalisesti monimutkaiset naishahmot, muutettiin molemmat sellaisiksi. Tämä on sen verran broilerzonea, että en voi kertoa yksityiskohtia, mutta luulen kykeneväni valittamaan kummastakin tapauksesta vähintään yhden biologin verran.

Ylipäätään en ymmärrä, miksi käsikirjoittajilla oli pakkomielle tehdä kirjojen hyvistä tai moraalisesti harmaista osapuolista ilmiselvän hyviä – tämä on tullut esille jo aika monessa valituksessani.

Surkeat sivujuonet

Kuvitelkaa The Last Jedin kasinoplaneettasivujuoni, mutta sen lisäksi, että juonellinen vaikutus on vähäinen, samat temaattiset pointit kerrotaan toisaalla ja hahmokehitystä ei ole tai hahmot ovat olemassa vain sivujuonissa.

Varsinkin alkupään kirjat olivat liian laihoja kahdeksi tv-sarjan jaksoksi, joten käsikirjoittajat lisäsivät sekaan uusia kohtauksia, joissa seikkailevat uudet ja laajennetun roolin saaneet aikuishahmot. Tällä on aika pahoja vaikutuksia:

  • Tarina perustuu pitkälti mysteereihin ja salaliittoihin, mutta nyt katsoja tietää heti paljon enemmän kuin päähahmot, mikä hankaloittaa näihin samaistumista. Tämä pätee sekä salaseurajuttuihin että antagonistien juoniin.
  • Kirjojen pääjuonet adaptoitiin niin uskollisesti, että sivujuonet eivät milloinkaan vaikuta niihin. Tämä tukee kyllä teemaa siitä, että aikuiset ovat hyödyttömiä, mutta niin tukee esim. kaikki muukin.

Kolmoskaudella käsikirjoittajat viisastuivat (tai sitten kirjat alkoivat olla tarpeeksi pitkiä täyttääkseen koko kaksituntisen), ja etenkin kakkoskautta vaivanneet ylimääräiset sivujuonet eliminoitiin lähes täysin. Muuten olen täysin tämän kannalla, mutta lopullisena seurauksena on se, että sivujuonet ovat yhä merkityksettömämpiä narratiivin kokonaisuudelle. Jopa Netflixin ikioma OC-hahmo leikattiin tylysti pois ja oli edustettuna vain parilla maininnalla, mistä herää vääjäämättä kysymys, siitä, mikä koko homman pointti edes oli.

Lässähtävä lopetus

Nnnniiiiiiiin. Se viimeinen kirja. Ja viimeinen jakso. Kyllä, jakso.

Se viimeinen kirja oli niistä kaikista pisin, temaattisesti moniulotteisin ja täynnä tärkeitä yksityiskohtia. Se adaptoitiin yhdellä ainoalla jaksolla, joka ei edes ollut tavallista pidempi. Luulen, että tämä riittää jo arvosteluksi. Käsikirjoittajat eivät ole mitään taikureita, ja jos kaikki aiemmat kirjat adaptoituivat parin tunnin kokonaisuuksiksi, viimeistä ei saa mahtumaan tuntiin menemättä täysin Juha Sipiläksi.

Ilmaan jää vain kysymys: mitä tapahtui? Loppuiko budjetti? Sekä päätösjakso itse että kaikki muukin kolmoskaudella oli täynnä aika kalliita näyttäneitä CGI-asioita. Oliko Netflix vain sitä mieltä, että tehdään viimeinen kirja säästömallilla, kun kaikki siihen asti katsoneet jatkavat kuitenkin?

Tv-sarjaan keksitty kehyskertomus on hyvä, mutta muuten jakso on täynnä huonoja valintoja. Se on kuitenkin toissijaista verrattuna siihen, että kaikki temaattinen liha on leikelty pois. Tämä osa tarinaa jos mikä olisi tarvinnut hidasta tunnelmointia ja hahmojen pitkiä keskusteluja, jotka tiivistävät koko kirjasarjan teemat, mutta niitä ei ole, koska jatkuvasti on niin julmettu kiire ehtiä juonen seuraavaan kohtaan. Loppu ei ole vain huono adaptaatio vaan myös huonoa televisiota, sanon minä. Olin ihan tosissani sen suhteen, että kannattaa mieluummin lukea se kirja, vaikka tv-sarjan muut jaksot katsoisikin.

Kyseenalainen kokonaisuus

En tiedä, kuinka hyvin valitusteni lomasta välittyi se, että olihan se lopulta ihan kiva sarja, mutta pessimisti voisi sanoa, että se johtuu enimmäkseen siitä, että alkuperäisteokset olivat hyviä. Adaptaatio oli joskus hyvää, joskus huonoa, harvoin tosi hyvää ja valitettavan usein tosi huonoa.

Jos haluaa olla kiltti ja myötämielinen ihminen, voi ajatella, että kummallakin on vahvuutensa ja että kummankin olemassaolo oli siksi perusteltua. En tiedä, kuinka kiltti ja myötämielinen ihminen olen itse, mutta jos sinä tunnistit itsesi kuvauksesta, ehkä kannattaa katsoa.

Tai sitten vain lukea ne kirjat.

(ja vielä aika pedanttinen valitus: kaikilla kirjoilla on sekä suomeksi että englanniksi söpöt, alliteroidut nimet, mutta kolmoskaudelle suomentajat keksivät omansa, jotka ovat tosi huonoja???? jumalauta minä haluan huutaa sille ihmiselle, joka keksi nimetä 11. kirjan adaptaation ”lipsumisvaaraksi”. hei jäbä siinä ei ole edes kahta sanaa. tiesitkö, että jos haluaa tehdä alliteroidun jutun, on yleensä ihan hyvä, jos on yli yksi sana? joku pedanttinen loogikko varmaan sanoisi, että kaikki yhdestä sanasta tehdyt fraasit ovat alliteroituja, koska joka sanalla on sama alkukirjain, mutta minä olenkin humanisti ja saan käyttää tervettä arkijärkeä ja sanoa että tuo on paska nimi)

Kommentit

  1. Herätti kyllä tavallaan mielenkiinnon, mutta en tiedä onko se sarjaan vai kirjoihin. Muistan lukeneeni ensimmäisen opuksen ja harkinneeni jatkamista mutta unohtaneeni tai vaivihkaa luovuttaneeni kun niitä oli se 35. Pitää ehkä yrittää kahmia ne jostain.

    Ylipäätään hyvä arvostelu! Mielenkiintoista luettavaa ja pointit selvenivät ilman spoilerin spoileria.

  2. Dr.U says:

    Ne kirjat ovat suomeksi jotain 100-200 sivuisia ja isofonttisia ainakin alkupään kirjat. Aikuisen lukutahdilla ne 13 kirjaa lukisi ehkä viikossa jos siihen saisi aikaa.

  3. Muistaakseni katsoin ensimmäisiä jaksoja eikä sarja saanut minua yhtään mukaansa. Lähinnä tylsistyin. Luin niitä kirjoja joskus nuorempana, tai jotain, koska muistan joitain juttuja, mitä tapahtui.

  4. Minä tavallaan olen samaa mieltä monesta pointista itsenäisesti. Mutta siitä huolimatta, tämä oli lopulta poikkeuksellisen pidettävä ja sujuva sovitus.

    Itseasiassa mieleeni tulee hyvin vähän adaptaatioita, joihin pätisi sekä 1) alkuperäinen kirja on hyvä ja olen lukenut sen, että 2) sovitettu teos on hyvä ja olen nähnyt sen. Tämä päätyy siis aika automaattisesti parhaisiin adaptaatioihin jotka tiedän! Vähän valitettavaa, että tämä silti missasi monia mahdollisuuksia, joilla tämä olisi voinut olla vielä parempi.

Jatka keskustelua: bioklaani.fi

Osallistujat