Käytän aika paljon käsitettä ”feels” kuvailemaan kokemustani jostakin tarinasta, mistä pidän paljon. Minua harmittaa, ettei sille ole mitään… kovin hyvää suomennosta, ainakaan sellaista mikä mielestäni tavoittaisi ”feelsin” kaikki vivahteet. Minulle ”feels” tarkoittaa ennen kaikkea kyyneleitä.
Minulla on (paha?) tapa arvottaa oikeastaan kaikki tarinat feels-mittarilla joka tuntee vain kaksi asentoa, ”silmäkulmani kostuivat” ja ”ne eivät.” Se on tietty äärettömän subjektiivinen mittari, eikä se aina osaa arvostaa teosten muita ominaisuuksia kuten vaikka juonen nerokkuutta. Minulle tulee mieleen tosi paljon teoksia, joiden tiedostan olevan, öh, hyviä tarinoina mutta ei hyviä sillä tavalla, että ne saisivat minut tuntemaan mitään kovin erikoista. Minua tavallaan jopa harmittaa, miten moni tarina putoaa tähän lokeroon. Monesti ne ovat tarinoita, joista haluaisin pitää enemmän, mutta en vain pidä, koska ne eivät saa minussa aikaan tarpeeksi vahvaa tunnereaktiota. Se tuntuu aika epäreilulta monia loistavia teoksia kohtaan, mutta toisaalta minkäs teet.
Minä myös usein koen hyvän tarinan tavoitteeksi sen, että se saa aikaan hyvin voimakkaan tunnereaktion ja liikutuksen. Kun tällä odotuksella lähtee tarinaan, tulee monesti pettymään, koska se ei tosiaankaan ole joka tarinan tavoite. Ehkä tässä on syy, miksen esimerkiksi juuri välitä dekkareista. Hyvin usein dekkarien kliimaksi on, öh, paremman määreen puutteessa olkoon se vaikka älyllinen. Loppuhuipennuksen vaikuttavuus tulee nimenomaan siitä, kun juonen palaset loksahtelevat kohdalleen ja lukija saa viimein riemun siitä, että on saanut vastauksen kirjailijan luomaan älypeliin. Toisinaan tällainen jännitys toimii minullakin – lähinnä silloin, kun mysteeri on syvän persoonallinen ja draama on henkilökohtaista. En siis lopulta arvota juonta kovin korkealle – hahmot ja teema on minulle paljon tärkeämpiä, enkä teemaakaan ajattele tietoisesti lukiessani.
Huomaan myös arvottavani jopa muiden ihmisten fanitusta sen perusteella, miten emotionaalisesti perusteltu heidän kokemuksensa on. Tarkoitan tällä siis sitä, miten tunnepohjainen heidän kokemuksensa jonkin asian hyvyydestä on. Minä jotenkin koen emotionaalisen kokemuksen analyyttistä arvokkaammaksi. Joo, tiedän ettei se ole kovin mielekästä, eikä eronteko ole kovin mielekästä, mutta en voi mitään sille ajatukselle, että jotkut ihmiset eivät oikeasti välitä jostakin tarinasta samalla tavalla kuin minä. He eivät tunne tarpeeksi syvästi.
Olen asiassa aika väärässä mutta en varsinaisesti välitä siitä. Tiedän, että pystyn kyllä analysoimaan teoksia tietyn etäisyyden päästä… mutta minusta tuntuu itsepetokselta väittää teosta hyväksi, jos en itse koe sitä sellaiseksi. Tämä on ehkä sellainen kliseinen aivot- sydän -juttu, jossa aivot sanoo että tarina on hyvä mutta sydän ei, tai toisin päin. Lopulta arvotan aina korkeammalle ”feelsin” kuin esimerkiksi tarinan koherenssiuden ja juonen onnistuneisuuden. Minusta tuntuu, että se on vähän väärin ja on jonkinlaista… taiteen hedonismia, kun hakee taiteesta lähes vain ja ainoastaan voimakkaita emotionaalisia elämyksiä. En tiedä, minua kiinnostaisi kuulla ihmisten ajatuksia tästä. Miten ihmiset nauttivat taiteesta ja miksi? Minulla ei ole aavistustakaan, to be honest, muista kuin itsestäni.
Tämä on ihan hyvä erottelu, jos todellakin hyvin voimakkaasti subjektiivinen. Tiedostan itsekin antavani teokselle aika paljon anteeksi, jos se jossain vaiheessa onnistuu todella kouraisemaan.
Tästä on totta kai lukemattomia esimerkkejä. Vaikkapa Coco on minusta Pixar-standardeilla sellainen “vain” mainio elokuva, joka viimeisessä näytöksessään onnistuu niin harkitusti, tarkasti ja voimalla ns. potkaisemaan emotionaalisesti munille, että arvotan kokonaisuutta sillä silmällä. Sitten olen jotenkin aina hämmentynyt, kuinka vähän ihmiset noteeraavat Doctor Who:n kutoskauden jaksoa Night Terrors. Minulle kyseinen episodi - myönnettäköön, ei kässäriltään sarjan standardeilla huippua - saavuttaa ihan uuden tason sillä, kuinka kauniisti se rakentaa ja sinetöi isä-poika-kuvionsa.
Aika usein tykkään analysoida sitä, miksi jokin juttu iskee tunnekeskukseen erityisesti. Nämä kokemukset ovat ensisijaisesti subjektiivisia ja rakentuvat sen ympärille, voiko löytää samaistumispinnan vai ei. Molemmissa esimerkeissäni tiedän, miksi ne tuntuivat niin vaikuttavilta. Myös minä olen katsellut muistisairaan isovanhemman hidasta rappeutumista, ja siksi Coco iskee niin kovaa. Myös minulla on vahva side ihmisiin, jotka ovat käyneet läpi adoption ja käsittelevät niitä epävarmuuksia, ja siksi Night Terrors iskee niin kovaa. Sitä ei oikeasti voi ennustaa, mikä samaistumispinnan luo, ja se tulee aika usein sellaisissakin jutuissa, joissa tiedostaa ettei kokonaisuus välttämättä edes ole mikään mestariteos. Eikä nyt välttämättä pidäkään olla.
Loppuun vielä ihan vähän kyseenalaistan heiton siitä, että dekkarit olisivat genrenä yhtään sen älyllisempi kuin mikään muukaan. Suurin osa niistä on ihan tyhmiä, keinotekoisia ja pökkelöitä tapahtumaketjuja, joita ajaa vain hahmojen tunne-elämä! Film noir on nimenomaan tehty suurista tunteista.
Minä vähän hauskalla tavalla toisaalta en samaistu tähän tekstiin yhtään ja samalla kuitenkin todella paljon. Ensimmäisellä tarkoitan sitä, että esimerkiksi kyynelehtiminen on minulle pahimman flunssakauden ulkopuolella todella vieras tunne, enkä ylipäänsä koe hirveän usein taiteellisia teoksia nauttiessani liikuttuvan erityisen voimakkaasti edes silloin kun teoksella on selvästi sellaista tunnekokemusta haettu.
Sitten taas toisaalta tunnen eläväni kaiken nauttimani taiteen kuitenkin juuri voimakkaiden tunnekokemusten kautta, ja sama pätee oikeastaan muihinkin asioihin mistä pidän. Kaikki harrastukseni ovat juttujen voimakasta fiilistelyä, ja vaikkapa tv-sarjojen kohdalla annan paljon juonellisia puutteita anteeksi jos nautin tarinan ilmapiiristä, maailmasta, teemoista ja niin edelleen.
Käytännössä en varmaan ole kanssasi hirveästi eri mieltä, mutta se saattaa vaikuttaa siltä siksi, että pohdimme todennäköisesti kysymystä aika eri tavalla. Vastaan tässä viestissä väittämään “taiteen arvo on sen ihmisessä tuottamissa (välittömissä) tunnereaktioissa”, mutta en väitä, että olet samaa mieltä siitä, kuinka sitä tulkitsen.
Jako “tunteella” ja “järjellä” taiteesta nauttimiseen on minusta melko mieletön (kuten itsekin sanoit), koska nähdäkseni “järjellisen” analyysin tehtävä ei ole olla mikään ihmisen tunnereaktiota korkeampi auktoriteetti vaan selittää ja kontekstualisoida sitä, miksi taide vaikuttaa ihmisiin siten kun vaikuttaa. Enpä ole ikinä muuttanut mielipidettäni jostakin taideteoksesta siksi, että joku internetin Ben Shapiro perusteli FAKTOILLA ja LOGIIKALLA sen, miksi se itse asiassa olikin hyvä tai huono.
Toisaalta olen kyllä muuttanut mielipidettäni yksinkertaisesti mietittyäni teosta vähän enemmän tai katsottuani/luettuani/pelattuani yms. sen uudelleen. Välitön tunnereaktio on minusta aika huono asteikko taiteen arvottamiseksi juuri siitä syystä, että kaikki ei avaudu ensimmäisellä kerralla – ja ehkä oma arvonsa on silläkin, että teoksessa riittää pohdittavaa ja analysoitavaa. Lisäksi teokseen voi minusta pettyä ihan siksikin, ettei se vastannut ennakko-odotuksia, ja tällöin on minusta reilua tarkastella, onko se oikeastaan hyvä siinä, mitä yrittää. Aika monesta lempiasiastani – mm. Homestuck ja Night in the Woods – pidän niitä tarkemmin mietittyäni tosi paljon, vaikka välitön tunnereaktio teoksen loputtua olikin jotakin muuta, koska en ensimmäisellä luku/peluukerralla välttämättä ymmärtänyt niiden pointtia niin hyvin kuin nyt ymmärrän. Minusta maailmaan mahtuu taidetta, jonka todellisen arvon löytäminen vaatii pohdiskelua.
Sanoisin, että tarinoiden sellaiset piirteet kuten “juoni” tai “maailmanrakennus” ovat arvokkaita vain siinä suhteessa, kuinka hyvin ne palvelevat teoksen esteettisiä, temaattisia ja emotionaalisia tavoitteita. En ajattele “olipa nerokas juoni, mutta harmi, etten pystynyt silti nauttimaan teoksesta” vaan “teoksessa oli jotakin pielessä, koska vaikka juoni vaikutti ihan hyvin rakennetulta, en jostakin syystä nauttinut siitä niin paljon kuin olisi voinut olettaa”.
En halua arvottaa minulle henkilökohtaisesti samaistuttavia tarinoita muiden ylle vain siksi, että ne saivat minussa aikaan voimakkaamman tunnereaktion – eikö se ole vähän sama asia kuin arvottaa kokemukseni ja persoonani muita korkeammalle? Päin vastoin sanoisin, että sillä on itseisarvonsa, jos taide näyttää jotakin minulle tuntematonta ja opettaa uudenlaisia näkökulmia. Taiteen arvottamisessa tunnereaktioiden pohjalta on minusta jonkinlainen yhteys sen arvottamiseen tuttuuden ja samaistuttavuuden perusteella, ja sen kanssa en ehkä ole samaa mieltä.