Sisäistekijyys ja trollificit

Onko kiinnostava otsikko? Ei hätää, vielä emme pääse itse aiheeseen, koska joku meni joskus päättämään, että maailman on oltava täynnä kaikenlaisia ”nyansseja” ja kaikenlaista ”monimutkaisuutta”. (Lisäksi tämä biologi saattaa olla salakavala yritys popularisoida tiedettä. Jos ei halua tulla popularisoiduksi päin naamaa, kannattaa lukemisen jälkeen lyödä itseään päähän tosi kovaa ja unohtaa kaikki aivotärähdyksen seurauksena.)

Erityisesti aion avata sisäistekijyyden käsitettä. Valistunut lukija saattaa arvata sen olevan jonkinlainen yritys korvata tekijyys, mutta ei varmaankaan ole itsestäänselvää, miksi näin edes haluaisimme tehdä. Miksi tekijyys on huono itse asiassa? Miksemme taiteesta keskustellessamme keskustelisi niistä, jotka sitä tekevät?

Jos arvasit, että tämä teksti menee sinne ja ottaa esille Barthesin Kirjoittajan kuoleman, saat 6 internetpistettä. Koska elämme informaatioajalla, se löytyy Googlella. Tämä ei luonnollisesti muuta sitä, että kyseessä on yksi kirjallisuustieteen väärinymmärretyimmistä teksteistä. Redditin syvyyksissä esseen ydinväitteestä näkee tiivistelmiä, jotka ovat jotakin tyyliin ”Roland Barthesin mielestä kirjailijat ovat ikäviä ihmisiä!” tai ”sjw post modernistit rakastavat relativismia joten nämä yrittävät kieltää taiteen OBJEKTIIVISEN pohjan eli sen, että Greg sanoo jonkin olevan kaanonia”.

Jos kyseisen esseen lukee itse, saattaa huomata, että Barthesilla on jotain oikeitakin argumentteja. Katsotaan kuitenkin asiaa vähän laajemmasta näkökulmasta. Kirjallisuudentutkimuksen kirjoittajavihamielisyyden voi minusta tiivistää neljään syyhyn (joista Bartheskin toki puhuu):

1) Lukijan korostus. Nykyisin tutkitaan esim. 1800-lukua enemmän (eli lainkaan) lukemisen prosessia eli sitä, kuinka lukija muodostaa käsityksensä teoksesta ja sen merkityksestä. Jotta tällaista tutkimusta voi tehdä, on oletettava ennalta, että mahdollisia merkityksiä on ainakin jossakin mielessä useita.

2) Kontekstin korostus. Aikamme varsinainen kirjallisuudentutkimuksen muotisuuntaus on kontekstuaalinen tutkimus, jossa tutkitaan tekstejä eri näkökulmista (esim. feministinen tutkimus tutkii sitä, kuinka sukupuoli näkyy kirjallisuudessa). Näinkin korostuu se, ettei teoksesta ole olemassa vain yhtä totuutta. Nykyisin ei ole hyvä aika olla kirjallisuudentutkija, jonka mielestä tekstin merkitys on tekijän intentioissa; siten ajatteleva henkilö haluaisi varmaan matkustaa ajassa 1800-luvulle biografismin valtakaudelle.

3) Intertekstuaalisuus, tämä jo lukiosta tuttu humanistinen pöhinäsana. Rajusti yksinkertaistettu määritelmä voisi sisältää esimerkiksi fraasin ”tekstien väliset suhteet”, mutta oikeasti pitäisi puhua tietyn tutkijan intertekstuaalisuuskäsityksestä, koska aiheesta on niin monia mielipiteitä. Tämä on kuitenkin blogikirjoitus Suomen suurimmalla Bionicle-foorumilla, joten unohdetaan suosiolla, että on olemassa asioita, joiden selittämiseen menisi yli kappale. Intertekstuaalisuus = tekstien väliset suhteet, tekstien viittaukset toisiinsa, tekstien näkyminen toisissaan. Kirjallisuudentutkimus ratkaistu ikiajoiksi.

Mutta mikä on yhteys itse aiheeseen? Joku voisi väittää, että mitä intertekstuaalisempi on kuva kirjallisuudesta, sitä hassumpaa on väittää, että yhdellä ainoalla tekijällä voisi olla kiistatonta sananvaltaa teoksen merkitykseen. Marja-Liisa Vartio kirjoitti kirjan Kaikki naiset näkevät unia, mutta hän ei kirjoittanut sen tärkeää intertekstiä Madame Bovary – ja silti jokaisen teoksen merkitys riippuu niistä, joihin se viittaa. Kirjoittajan valta määrätä teoksensa merkitys kohdistuisi vääjäämättä myös kaikkeen, minkä päälle se rakentuu, ja tätä on vaikea hyväksyä, jos kirjailijakeskeinen argumentti on ”tekstin kirjoittaja tietää sen merkityksen”. Vartio ei kirjoittanut Bovarya, mutta jos Vartio määrää oman teoksensa merkityksen, tulee hän määränneeksi myös Bovaryn merkityksen.

4) Tekijyyden kriittinen tarkastelu historian valossa. Ei liene yllätys, että 2000-luvun taiteilijakuva on yhtä lailla historian tuotosta kuin kaikki muukin inhimillinen toiminta. Voi kysyä (kuten Barthes kysyy), onko ajatuksen siitä, että tekijä määrää merkityksen, tarkoitus olla mahdollisimman taiteenfilosofisesti pätevä väite vai tuoda taiteilijat osaksi julkista keskustelua, jotta näiden avulla voi myydä kirjoja. ”we live in a society” – roland barthes

Kirjailijakeskeisyyttä ja ajatusta ”tekijä määrää merkityksen” on kritisoitu kirjallisuudentutkimuksessa 1900-luvun alusta asti niin paljon, että tekijän HP on varmaan jotain miinus miljoona. Eräänlainen taiteilijakeskeisyyden renessanssi on tavallaan moderni wikikulttuuri, joka yrittää koota kaiken tekijöiden humalassa twiittaaman loren yhtenäiseksi kaanoniksi, mutta akateemisessa maailmassa kyse ei ole enää edes mistään aktiivisesta keskustelusta. Tekijä on kuollut. Ajatus tekijän auktoriteetista on kuollut. Se on haudattu jonnekin ”Johdatus kirjallisuustieteeseen”-nimisen kurssin luentosalin lattian alle.

Tämä tosin tuo mukanaan pienen ongelman (joka tosin – sori jos spoilaan – pian ratkaistaan sisäistekijyyden käsitteellä). Mietitäänpä tällaisia ihan pätevän kuuloisia väitteitä:

”Kirjailija valitsi teokselleen tämän nimen, koska se herättää lukijan mielenkiinnon ja heijastaa kirjan keskeistä teemaa.”

”Ohjaaja on onnistunut kertomaan kaikenlaista hahmon elämästä täysin sanattomasti pienillä visuaalisilla vihjeillä.”

”Runoilija toistaa sanan lukuisia kertoja painottaakseen sen metaforista merkitystä.”

Mitä ihmettä? Tekijä on palannut henkiin! Vaikka hyväksyisikin Barthesin (ja muiden) ajatukset kirjailijan auktoriteetin murtamisesta, on silti houkuttelevaa tukeutua ajatukseen tekijästä arkisessa keskustelussa taiteesta. Jos tekijä on kuollut, onko jokainen yllä esitetyistä lausumista itse asiassa täyttä paskaa?

Yksi tapa ratkaista ongelma olisi sanoa, että tekstin ylin auktoriteetti (eli se, jonka ”työtä” kaikki tekstissä itse asiassa on), on kertoja. Kertoja on täysin tekstin ominaisuus, josta lukija muodostaa tulkintansa; siitä voi puhua puhumatta ongelmallisesti tekijästä. Voisimme viimeisen väittämän sijaan sanoa, että runon puhuja, ei runoilija, toistaa sanan lukuisia kertoja.

Ongelma ratkaistu? Ei aivan. Ensinnäkin keskimmäinen lausuma viittaa elokuvaan, ja on vaikea sanoa, mikä on kertojan vastine elokuvassa; tekijän käsitteessä oli se hyvä puoli, että sillä saattoi puhua yhtä helposti millaisesta taiteesta tahansa. Olisi miellyttävää, jos tämä ominaisuus säilyisi – tämä blogikirjoitus on käsitellyt lähinnä kirjallisuutta, mutta kysymys tekijän intentiosta koskee yhtä lailla elokuvaa, musiikkia, videopelejä ja vaikka maalauksia.

Lisäksi on kyseenalaista, onko kertojasta tekstin ylimmäksi auktoriteetiksi. Vaikuttaa selvältä, että tekstissä voi olla ironiaa, joka perustuu kertojan epätietouteen – teoksessa Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä Outi Alanko-Kahiluoto antaa esimerkkinä romaanin The Great Gatsby (englanninkielisen) nimen, joka on ironinen ja merkitsee, ettei kyseinen henkilö ehkä olekaan niin suuri. Kertoja ei näin kuitenkaan ajattele, joten kertoja ei voi olla vastuussa tekstin merkityksen ylimmästä tasosta.

Tekijä ei kelpaa tekstin ylimmäksi auktoriteetiksi. Kertoja ei kelpaa tekstin auktoriteetiksi. Onko jokin tolkullinen, kultainen keskitie? Itse asiassa on: sisäistekijä, jonka voisi määritellä esimerkiksi tekijän läsnäoloksi tekstissä. Sisäistekijä on siis lukijan tekstin perusteella muodostama käsitys siitä, minkälainen tekijä teoksella on ja mitä tämä kenties haluaa sanoa. Romaanille ironisen nimen voi antaa ja muutenkin kertojan vajaatietoisuudelle perustuvaa ironiaa luoda sisäistekijä.

Sisäistekijän käsitteen avulla voidaan puhua lähes kaikesta, mistä haluaisimme puhua tekijää käyttäen. Useimmiten tämä kuulostaa jopa luontevammalta – kun joku sanoo esimerkiksi kirjailijan yrittäneen jotakin, tämä ei useimmiten tarkoita tietävänsä yksityiskohtia kirjoitusprosessista vaan puhuu sisäistekijästä, omasta tulkinnastaan.

Palataan hetkeksi tekijyyden ongelmiin ja katsotaan, ratkaiseeko sisäistekijä ne todella. Kaunokirjallisia teoksia voi (ainakin oudoissa ajatusleikeissä) ilmestyä vaikka mistä. Kirjan voi kirjoittaa kirjailija. Sen voi tehdä myös tietokoneohjelma, joka vain yhdistelee merkkejä satunnaisesti ja saa sattumalta aikaan jotakin järkevää. Ehkä fysiikan lait vain toimivat niin, että tuohon eteeni kadulle ilmestyy jostakin romaani. Ehkä Jumala teki sen niin. Ehkä Makuta Nui ja Abzumo tekivät sen niin. Ehkä postilaatikkoni jätetään lapulle kirjoitettu runo ja minulla ei ole aavistustakaan, kuka sen on kirjoittanut.

Ajatukselle ”tekijä määrää merkityksen” moni edellä esitetyistä tapauksista aiheuttaa vakavia ongelmia. Jos tietokoneohjelma ei osaa keskustella merkityksestä, onko kaikki sen tuottama väistämättä merkityksetöntä? Jos tekijää ei tunneta, onko teoksesta mahdollista sanoa mitään varmaa – voivatko kirjailijan kaikkein henkilökohtaisimmatkin ajatukset välittyä lukijalle tekstin kautta? Jos perheeni kuolee auto-onnettomuudessa ja kirjoitan autoista kertovan runon, jonka tarkoitan ahdistavaksi, onko taattua, että intentioni tämä ulottuvuus aukeaa lukijalle?

Sisäistekijyyden käsite ei kuitenkaan herätä ylimääräisiä kysymyksiä: se on lukijan mielessä muodostuva ajatus, jonka kannalta ei ole oleellista, kuka tekijä oikeasti on (vai onko sellaista edes olemassa). Tietokoneen tekstillä voi olla sisäistekijä. Tuntemattoman kirjailijan teoksella voi olla sisäistekijä. On toki totta, että tieto tekijyydestä vaikuttaa usein tulkintaan, mutta silloinkin on kyse lukijan mielessä ja lukijan mielen kautta tapahtuvasta prosessista.

Hyvä esimerkki sisäistekijä-käsitteen hyödystä ovat… trollificit! Vau, pääsimme viimein itse asiaan. Trollific on laadultaan huono fanfic, joka on kirjoitettu herättämään hämmennystä tai keräämään kielteisiä kommentteja; periaatteessa on kyse yrityksestä huijata lukijoita uskomaan, että kyseessä on jonkun viattoman (huonon) taiteilijan epäironinen, kelvoton tuotos. Kuuluisin esimerkki lienee My Immortal.

Huomasitteko määritelmäni tekijäkeskeisyyden? Jos olemme tämän biologin myötä sitä mieltä, että tekijän intentioista ei voi automaattisesti saada tietoa, onko määritelmä lainkaan kelvollinen? Voiko trollificiä erottaa huonosta fanficista, jota se tarkoituksenmukaisesti jäljittelee?

Usein ei voikaan; biografista tietoa ei internetin syövereistä useimmiten löydy, ja jää lukijan tulkinnaksi, onko kyseessä trollitekijän källi vai aito huono teos. Trollificiys koskeekin siis itse asiassa sisäistekijää – fanfic on trollific, jos se herättää lukijoissa epäilyjä siitä, onko se kirjoitettu tahallaan huonosti. Tämän määritelmän ansiosta emme tarvitse tietoja siitä, kuka tekijä oikeasti on, sanoaksemme, onko jokin trollific vai ei. Voin sanoa ”My Immortal on trollific” väittämättä samalla tuntevani tekijän ja tietäväni, että hän kirjoitti koko jutun vitsinä. Maailma (tai ainakin yksi ongelmallisen tekijäkeskeinen käsite) on pelastettu. Aplodeja kuuluu.

Siinä tämän tekstin trollificejä käsittelevä osuus itse asiassa olikin – pointtini oli yksinkertainen, ja sen kansantajuistaminen vaati vain vähän vääntöä tekijän käsitteestä. Nyt olemme viisastuneet ja voimme siitä huolimatta, että Roland Barthes on sänkymme alla kirveen kanssa, puhua hyvällä omallatunnolla tekijästä niin kauan kuin tarkoitammekin itse asiassa sisäistekijää eli lukijan tekstin perusteella muodostamaa kuvaa tekijästä. Nyt voin sanoa ”Gareth Edwards yritti luoda Rogue One -elokuvaansa moraalista monimutkaisuutta, mutta tämä epäonnistui, sillä hänen yrityksensä jäi lähinnä tasolle, jossa eräiden hahmojen mainitaan ohimennen olevan ääriajattelijoita”, eikä kukaan voi olla eri mieltä.

Ei kukaan.

(Sivuhuomio, joka ei mennyt luontevasti mihinkään kohtaan: sisäistekijän lisäksi on olemassa sisäislukija, joka viittaa tekstin oletuksiin siitä, millaisen lukijan se vaatii. Sekin on filosofisesti miellyttävä käsite, jonka avulla voidaan puhua itse teoksesta viittaamatta sen ulkopuolelle siihen, kuka sen on tehnyt ja kuka sitä lukee.)

Kommentit

  1. Mielenkiintoinen juttu. Omia luomisiaan jälkikäteen tutkaillessa tekijä varsinkin korostuu, kun tietää tehneensä asian ja luulee tuntevansa itsensä, ihmisenä ja tekijänä. Mutta näkeekö silloinkin vain oman sisätekijänsä? Luovaan prosessiin - oli se nyt sitten bioniclefanfic tai rakennelma - liittyy paljon alitajuista möhnää, josta itsekään ei ole tietoinen.

  2. Sellainen huomio, että jos oletetaan, että trollificin aktuaalisen tekijän intentio on nimenomaan yrittää saada lukija uskomaan, että teos on vilpittömästi huono, niin eikö tässä mielessä trollific ole sitä parempi, mitä vähemmän se onnistuu herättämään lukijassa epäilyä siitä, että teos onkin tahallaan huono, jolloin täydellinen trollific olisi ilman tekijän intention tuntemista erottamaton aidosti huonosta teoksesta? Tässä mielessä sisäistekijään perustuva määritelmä ei sitten olisikaan ihan tyydyttävä. :thinking:

Jatka keskustelua: bioklaani.fi

Osallistujat